Kekkosen ilosanomasta avoimeen Eurooppaan
Osmo Apunen: Silmän politiikkaa. Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006. Otava 2012, 264 s.
Tutkimusinstituutti, joka ei tutkinut”, otsikoi Helsingin Sanomat Jukka Tarkan kirja-arvion Ulkopoliittisen instituutin (UPI) historiasta Silmän politiikkaa. Se oli huono tiivistys Osmo Apusen kirjasta, joka todellisuudessa kertoo aivan toisenlaista tarinaa 50 vuotta täyttäneestä instituutista.
UPIn perustehtäviä ovat kansallinen, tutkimukseen perustuva keskustelu ulkopolitiikasta sekä yhteyksien ylläpitäminen kansainvälisiin tutkimuslaitoksiin ja kansainväliseen keskusteluun. Apusen historian valossa UPI on onnistunut tehtävissään ainakin kohtuullisesti, myöhemmin jopa hyvin.
Apusen historiasta paljastuu, ettei keskustelu ollut pelkkää kuorolaulua suomettumisen aikanakaan. UPI oli perustettu julistamaan Paasikiven–Kekkosen linjan ilosanomaa, mutta ulkopoliittinen keskustelu ei ollut särmätöntä. Viimeistään demarien 1960-luvun lopulla lanseeraama ”uusi ulkopolitiikka” toi kriittistä sävyä. Merkittävää on, että lähes kaikki ajan keskustelut käytiin Ulkopoliittisen instituutin ympärillä. Näkyvimpiä keskustelijoita olivat Apusen lisäksi Jaakko Iloniemi, Risto Hyvärinen, Jaakko Kalela, Kari Möttölä, Jan-Magnus Jansson, Kalervo Siikala, Bengt Broms, Keijo Korhonen ja Max Jakobson.
Keskustelun foorumina toimi seminaaritapahtumien lisäksi Ulkopolitiikka-lehti, tosin vuoteen 1971 asti Paasikivi-seuran julkaisuna. Lehti tarjosi foorumin myös kansainvälisesti tunnetuille kirjoittajille. 1990-luvun alussa lehti oli kuolla talousvaikeuksiin, kun Paasikivi-seurat lopettivat jäsentilauksiaan juuri silloin, kun ulkopoliittisen ympäristömme suuri muutos alkoi.
Instituutin toinen johtaja Jukka Huopaniemi kävi 1960-luvun alussa tutustumassa Ruotsin ja Norjan vastaaviin laitoksiin. Pohjoismainen ulottuvuus kasvoi jo 1960-luvulla säännölliseksi yhteydenpidoksi. Instituutin johtajat alkoivat saada kutsuja Euroopan ulkopoliittisten johtajien kokouksiin.
1970-luvulla syntyi yhteys Moskovan kansainvälisten suhteiden instituuttiin IMEMOon ja Washingtonin kansainvälisten suhteiden keskukseen CSIS:ään. Myöhemmin alkoivat eurooppalaiset kuviot nousta keskeisempään asemaan. Suomelle aktiivisempaa tehtävää ajoivat niin Paavo Lipponen kuin Eurooppa-instituuttia Turussa johtava Esko Antola. Ulkopoliittisen instituutin pyrkimystä nousta aktiiviseksi osallistujaksi ei kuitenkaan nielty purematta. Suomenmaan lisäksi Kalevi Sorsa suivaantui Lipposen aktiivisuudesta Euroopan suunnalla.
Kansainvälinen yhteydenpito avasi suomalaisille tutkijoille ja vaikuttajille mahdollisuuden saada tietoa ja esiintyä kansainvälisillä foorumeilla. Niiden avulla Suomi voi vaikuttaa ja vahvistaa asemaansa ulkomailla. Eurooppalaisten think tankien tasolla luotiin tuolloin sitä tausta-ajattelua, jota integraatiossa on yritetty noudattaa. ”Taloudellista integraatiota ei voi edistää ilman poliittista yhdentymistä, ja poliittista yhdentymistä ei pidemmän päälle voi ajatella ilman turvallisuuspolitiikkaa”, varoitteli kuitenkin Esko Antola.
Kun Paavo Lipponen haluttiin UPIn johtajaksi, instituutille etsittiin Suomessa vaikuttavampaa roolia: piti mennä mukaan eurooppalaiseen keskusteluun. Lipposen valinta vuonna 1989 toimi, vaikka toi myös jännitteitä. Muutokselle hetki oli yhdestoista.
Tapani Vaahtorannan kaudella asiatsujuivat vähemmin jännittein, koska Vaahtoranta ei ollut demari. Fyysisellä sijainnillakin näyttää olleen merkitystä. Kun UPI muutti Kansallisoopperan viereen, instituutin kansallinen tunnettuisuus lisääntyi ja tapahtumien suosio kasvoi. UPIn piiri laajeni. Tutkijoiden lausunnoilla oli kysyntää, heistä tuli tv-uutisten vakiokasvoja. UPI ja sen tutkijat alkoivat olla olemassa, kun olivat uutisissa. Kriittisyyden aste olisi voinut olla korkeampi, mutta hyvä näinkin.
Kirjoittaja on professori ja toimittaja, joka toimi Ulkopoliittisen instituutin hallituksen puheenjohtajana 1988–2003.