Keinoja rauhan saavuttamiseksi Syyriassa on periaatteessa useita: sanktiot, ulkopuolisen välittäjän monitoroimat neuvottelut maan hallinnon ja opposition välillä, aseellinen tuki oppositiolle (tai hallitukselle) ja lopulta humanitaarinen interventio.

EU on luottanut sanktioihin, jotka ovat osaltaan rapauttaneet presidentti Bašar al-Assadin kannatusta Syyrian keskiluokan ja liike-elämän piireissä, mutta eivät tarjoa avaimia rauhanratkaisuun.

YK:n ja Arabiliiton erityisedustajan Kofi Annanin helmikuussa neuvottelema rauhansuunnitelma on ollut ainoa aktiivinen yritys ratkaista konflikti neuvottelemalla, mutta Annanin ero tehtävästään elokuussa osoitti viimein kaikille suunnitelman kaatuneen.

Edellytykset uudelle laajamittaiselle rauhansopimukselle ovat vähäiset ilman Venäjää ja Kiinaa, jotka ovat estäneet YK:n turvallisuusneuvostoa puuttumasta tilanteeseen. Al-Assadin hallinto on myös menettämässä kykynsä neuvotella kamppaillessaan olemassaolostaan.

Syyrian oppositio on puolestaan hyvin hajanainen ja riitainen. Ei ole selvää, kenen kanssa neuvotella ja mikä on kunkin tahon mandaatti ja kyky vaikuttaa tilanteeseen. Syyrian kansallinen rintama (SNC) pitää majaansa Istanbulissa. Se kannattaa kansainvälistä puuttumista konfliktiin, muttei interventiota. Kansallisen yhteistyön komitea (NCC) on korostanut rauhanomaista vastarintaa ja dialogia. Pääosin Syyrian armeijasta loikanneista sotilaista koostuva Vapaan Syyrian armeija noudattaa puolestaan aseellisen vastarinnan linjaa. Kuvaa hämmentävät lisäksi al-Qaidan nimissä toimivat ryhmät, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen omien tavoitteidensa ajamiseen.

Kansainvälinen keskustelu Syyriasta on keskittynyt Syyrian ystävien ryhmän ympärille. Siihen kuuluu suurin osa länsimaista ja arabimaista, muttei kriisin kannalta avainasemassa olevia Venäjää, Kiinaa ja Irania. Ryhmä ei ole pystynyt tarjoamaan uusia aloitteita, vaan on tukenut Annanin suunnitelmaa ja sanktioiden politiikkaa.

Läntinen yleisö jäi hämilleen

Konfliktin ratkaisuvalikoimasta on enää käyttämättä interventio ja suora aseellinen tuki. Ne ovat äärimmäisen ongelmallisia, koska ne voivat ruokkia väkivaltaa ja vakauden sijaan luoda epävakautta. Onnistuneen intervention tulisi tukea laajempaa rauhansuunnitelmaa, sillä pitäisi olla laaja kansainvälinen tuki ja ainakin joidenkin konfliktin osapuolten hyväksyntä.

Moderneilla humanitaarisilla interventioilla on esimerkiksi Bosniassa ja Kosovossa pystytty lopettamaan väkivalta, mutta ei välttämättä luomaan kestävää rauhaa. Kansainvälinen yhteisö on tiiviisti sitoutunut ”valloittamiensa” maiden jälleenrakentamiseen ja hallinnointiin rauhanprosessin nimissä mutta lamaannuttanut vakaalle yhteiskunnalle ominaisen omaehtoisen sovittelun.

Libyan sota tarjoaa vaihtoehtoisen esimerkin väliintulosta. Tilanne Libyassa oli kuitenkin monin osin erilainen kuin Syyriassa: Libya menetti voimakkaat tukijansa, puuttuminen konfliktiin siunattiin pikaisesti YK:ssa, maan asevoimat olivat selvästi heikommat kuin Syyriassa, eikä konfliktiin liittynyt monimutkaisia etnisiä ja uskonnollisia jännitteitä.

Syyrian konflikti on myös mediasotaa, ja al-Assadin hallinto on pystynyt pitkään ja varsin onnistuneesti estämään kansainvälisen median toiminnan. Mediasota on hämärtänyt yksinkertaistettua tarinaa hyvän ja pahan taistelusta, joka on useimmiten edellytys yleisen moraalisen paineen syntymiselle. Bosniassa konnan rooli oli Slobodan Miloševićilla ja serbeillä. Libyassa demonisoitiin Muammar Gaddafi.

Syyriassa opposition hajanaisuus, uskonnollisten ryhmien moninaisuus ja varsinkin islamin keskeinen merkitys kapinallisille on hämmentänyt läntistä yleisöä. Al-Assad on saanut selkeimmin tarinan pahan hahmon roolin, mutta oppositio on jäänyt läntisessä mediassa kasvottomaksi.

Al-Assadien hallinto on syyllistynyt aiemminkin julmuuksiin ilman lännen reaktioita. Vain kolme vuosikymmentä sitten helmikuussa 1982 Bašarin isä Hafez al-Assad kukisti muslimiveljeskunnan johtaman sunnien kansannousun Haman kaupungissa silmittömällä väkivallalla. Syyrian armeija käytännössä tuhosi koko Haman vanhankaupungin, ja arviot uhrien määrästä vaihtelevat 10 000:sta 40 000:een. Lännessä on ollut vaikeuksia samaistua islamin sävyttämiin kansannousuihin, vaikka ne tehtäisiin demokratian nimissä.

Turkilla ratkaisun avaimet

Syyrian kriisin kannalta olennaisia ulkovaltoja ovat Yhdysvallat, EU, Venäjä, Turkki ja Saudi-Arabia. Näistä kolme ensimmäistä on ollut hämmennyksissä tapahtumien edessä. Yhdysvallat omaksui 2000-luvulla George W. Bushin kaudella maailman šeriffin roolin, mutta Irakin ja Afganistanin sodat ovat väsyttäneet maan innon. Etenkin presidentinvaalien alla Yhdysvaltojen halu uuteen sotilasoperaatioon on vähäinen, ja Barack Obaman hallinnon huomio on keskittynyt pääosin Iraniin.

Euroopan unionin on ollut vaikea valita linjaansa suhteessa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan demokratialiikkeisiin. EU julistaa mielellään normatiivista valtaa, mutta on lähialueillaan tukenut perinteisesti enemmän vakautta ja jatkuvuutta kuin demokratiaa. Kahden viime vuoden kehityksessä Libyan sota on poikkeus, joka näyttää tyydyttäneen myös talouskriisin kanssa kamppailevien eurooppalaisten valtojen, varsinkin Ranskan, halun esiintyä lännen johtajana. Syyrian liberaali oppositio odottaa EU:lta paljon näkyvämpiä otteita ja päättäväisyyttä, mutta usko lännen apuun on hiipumassa.

Venäjä on viime vuosina järjestelmällisesti haastanut liberaalin lännen yksinoikeuden määrittää kansainvälisen järjestelmän periaatteet, kuten demokratian ja suvereniteetin. Venäjä puolustaa Syyriassa omia etujaan ja asemaansa maailmanjärjestyksessä eikä siksi luovu Syyrian hallinnon tukemisesta.

Saudi-Arabia on aktivoitunut arabikevään vaikutuksesta ja omaksunut vastavallankumouksellisen politiikan koko Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Bahrainin kansannousun kukistaminen osoitti, ettei Saudi-Arabia kaihda koviakaan otteita. Nyt saudit aseistavat Syyrian oppositiota kääntääkseen vallankumouksen islamilaiseksi ja puhuvat sunnien liitosta šiiamuslimeja vastaan. Saudien tukema vallankumous olisi tuskin edullinen Syyrian opposition liberaaleille tai maan useille uskonnollisille vähemmistöille, kuten arabikristityille. Oppositiota aseistamalla ennemminkin lisätään kuin padotaan väkivaltaa.

Uudenlaista aktiivista ulkopolitiikka lähialueillaan harjoittava Turkki voi olla avain konfliktin ratkaisuun. Turkki on tukenut aktiivisesti Syyrian oppositiota ja ottanut viime vuosina harteilleen myös rauhanvälittäjän roolia, mutta Syyrian konflikti leikkaa ehkä liian läheltä Turkin omia etuja, jotta maa voisi menestyksekkäästi rakentaa rauhaa.

Ankara on ollut huolissaan mahdollisen kurdihallinnon synnystä Pohjois-Syyriaan. Sen jälkeen kun Syyria ampui kesäkuussa alas Turkin ilmavoimien hävittäjän, Turkki on keskittänyt joukkoja Syyrian vastaiselle rajalle. Yhdysvaltain ja Turkin ulkoministerien keskusteluissa 11. elokuuta luotiin uutta rauhanakselia ja nostettiin ensi kertaa esiin ajatus lentokieltoalueen julistamisesta, mikä olisi ratkaiseva käänne kohti humanitaarista interventiota.

Syyrian kriisin nopea ratkaisu edellyttäisi päättäväistä puuttumista tilanteeseen, mutta konfliktin eskaloituminen täydeksi sisällissodaksi ja väkivallan radikalisoima mielipideilmasto heikentävät mahdollisuuksia onnistua aktiivisessa rauhanvälityksessä. Lisäksi kansainvälisten toimijoiden haluttomuus ja kyvyttömyys aktiiviseen rauhanvälitykseen on silmiinpistävää. On syytä kysyä, onko Annanin suunnitelman kaaduttua tarpeen nojautua vain ja ainoastaan YK:n antamaan legitimiteettiin.

Olisi toivottavaa, että al-Assadin hallinnon lopulta romahtaessa myös EU ja Yhdysvallat ovat hereillä ja valmiita panostamaan myös sotilaalliseen rauhanoperaatioon, jos tarve vaatii. Pelissä on syyrialaisten siviilien turvallisuuden ohella koko Lähi-idän tulevaisuus. Olisi myös Euroopan omien etujen vastaista jättää Syyria syvenevään kaaoksen ja väkivallan kierteeseen.  Huomio olisi jo nyt käännettävä niihin keinoihin, joilla voidaan väkivallan lopettamisen ohella estää vuosia jatkuva sisällissota ja eri ryhmien välinen koston kierre.

Sotaretki ilman laukaustakaan

Syyrian tapahtumat muistuttavat häkellyttävästi 150 vuoden takaista tilannetta, jolloin väkivalta leimahti maan druusien ja kristittyjen välillä. 1860-luvulla nykyisen Syyrian ja Libanonin alueet kuuluivat osmanien valtakuntaan, mutta hallinnon ote alueesta oli heikentynyt. Monietnisen ja -uskonnollisen alueen sisäiset kiistat olivat kärjistyneet.

Keväällä 1860 maroniittikristittyjen ääriainekset suunnittelivat Libanonin vuorilla iskuja druuseja vastaan. Kristittyjen epäonnistunut isku laukaisi koston kierteen: druusien armeija marssi kaupungista ja kylästä toiseen ja teurasti kristittyjä. Eurooppaan levinneet kertomukset Zahlehin ja Dayr al-Qamarin verilöylyistä herättivät lopulta yleisen mielipiteen.

Keisari Napoleon III alkoi Pariisissa koota eurooppalaista rintamaa rauhan palauttamiseksi Syyriaan. Yleisen painostuksen alla Euroopan suurvallat myöntyivät Ranskan vaatimuksiin puuttua tilanteeseen. Ranska lähetti Syyriaan Euroopan nimissä 6 800 miehen sotajoukon, jonka tehtävän rauhanrakentajana sulttaani siunasi. Samalla nimettiin kansainvälinen komissio Syyrian hallinnon organisoimiseksi. Humanitaarisista syistä ja koko sivistyneen Euroopan nimissä tehty sotaretki sopi keisarin tavoitteeseen vakuuttaa muu Eurooppa Ranskan suuruudesta.

Kun ranskalaiset joukot saapuivat Syyriaan, uudistusmielisen Muhammad Fuad Pašan johtama osmaniarmeija oli kuitenkin jo onnistunut rauhoittamaan tilanteen ankarilla tuomioilla. Ranskalaisten rauhanturvaajien tehtäväksi jäi kristittyjen suojeleminen, syyllisten kiinniottaminen, pakolaisten asuttaminen ja jälleenrakennuksen aloittaminen. Samalla kansainvälinen komissio neuvotteli Syyrialle uuden hallintomallin, joka perustui eri uskonnollisten ryhmittymien väliseen vallanjakoon.

Ranskalaiset poistuivat Syyriasta yhdeksän kuukauden jälkeen ampumatta laukaustakaan. Syyrian uusi hallintomalli takasi alueelle suhteellisen rauhan puoleksi vuosisadaksi.

Kirjoittaja on erikoistutkija Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa ja yleisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.