Skip to main content

Kameleontti kanslerina

Teksti Yrjö Lautela

Stefan Kornelius: Angela Merkel. Die Kanzlerin und ihre Welt. Hoffmann und Campe Verlag 2013, 283 s.

Stefan Kornelius: Angela Merkel. Die Kanzlerin und ihre Welt. Hoffmann und Campe Verlag 2013, 283 s.

Euroopassa yhdeksän prosenttia maa­ilman väestöstä tuottaa neljänneksen maailman bruttokansantuotteesta ja ku­luttaa puolet planeetan sosiaalimenoista. Tilanne ei kuitenkaan säilyne ennallaan kovin kauan. Tämä motivoi Stefan Kor­neliuksen mukaan Saksan liittokanslerin Angela Merkelin toimintaa.

Kornelius on työskennellyt tois­takymmentä vuotta Süddeutsche Zei­tungin ulkomaanosaston päällikkönä ja seurannut Merkelin ulkopolitiikkaa läheltä. Korneliuksen mukaan Merkelin huoli Euroopan kilpailukyvystä erityi­sesti Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan ver­rattuna ilmenee muun muassa niin, että kansleri ei ”kumarra trikolorille”, kuten Helmut Kohl aikoinaan.

Ero on tullut selväksi sen jälkeen, kun Ranskan presidentiksi nousi François Hollande, joka vastustaa Merkelin aja­maa säästöpolitiikkaa. Nicolas Sarkozyn kanssa Merkel löysi aikaa myöten yhteis­ymmärryksen – mutta teki sen virheen, että tuki tämän tappioon päättynyttä vaalikampanjaa.

Korneliuksen mukaan Saksan liit­tokansleri ei ole koskaan ollut niin tärkeässä ulkopoliittisessa osassa kuin Merkel nyt. Helmut Kohl ohjaili Saksan ulkopolitiikkaa historiallisena aikana vuosina 1982–1998, mutta onnellisten tähtien alla, ei sen enempää. Merkel on saanut – tai joutunut ottamaan – roo­linsa eurokriisin vuoksi. Jos Eurooppa epäonnistuu, myös Merkel epäonnistuu.

Merkel ei ennakoinut tulevaa euro­kriisiä ennen syksyä 2009 sen paremmin kuin kukaan muukaan eurooppalainen huippupoliitikko. Merkel ei ole myös­kään hahmotellut sitä, minkälainen EU:n tulisi lopulta olla. Korneliuksen mukaan tämä johtuu Merkelin taktikkoluontees­ta: Merkel ei halua tehdä sitä virhettä, et­tä alkaisi puhua kaukaisista tavoitteista ja riistäisi siten itseltään mahdollisuuden joustaviin ratkaisuihin.

Viime syksynä Merkel kuitenkin piti EU-parlamentissa linjapuheen, jossa hän ko­rosti yhteisen raha- ja budjettipolitiikan kehittämisen tärkeyttä. Merkel viittasi EU-komission aiemman puheenjohtajan Jacques Delorsin puheeseen vuodelta 1989, jossa tämä varoitti, että rahaliitto ilman riittävää talouspoliittista lähenty­mistä voisi olla yhteisölle vahingollinen.

Merkelin mukaan lähentyminen voisi koskea myös työmarkkina- ja ve­ropolitiikkaa. Merkel ei kuitenkaan halua siirtää lisää vastuuta komissiolle, vaan hänen mukaansa on löydettävä jä­senmaiden ja niiden parlamenttien sekä EU-tason välinen tasapaino.

Euroopan unionin lisäksi Israel ja Yhdysvallat ovat Saksan ulkopolitiikan kiintopisteitä. Merkel on oppinut, että Saksa ei saa politikoida niitä vastaan.

Lähestyvä Irakin sota nostatti Sak­sassa harvinaisen kovan ulkopoliittisen kiistan vuosina 2002–2003. Liittokans­leri Gerhard Schröder sanoi vaalipu­heessaan elokuussa 2002, että hänen johdollaan ”Saksa ei ole käytettävissä seikkailuun”. Tammikuussa 2003 hän vielä ilmoitti, että Saksa ei kannata vä­liintuloa Irakiin, vaikka YK äänestäisi sen puolesta.

Kiista jakoi Eurooppaa. Merkel oli huolissaan Saksan Yhdysvaltain-suh­teesta ja rikkoi kirjoittamatonta sään­töä, jonka mukaan oppositiojohtaja ei arvostele oman maan hallitusta ulko­mailla. Hän kirjoitti Washington Postiin artikkelin otsikolla ”Schröder ei puhu kaikkien saksalaisten puolesta”. Kor­neliuksen mukaan tämä oli Merkeliltä harvinainen riskinotto.

Merkeliä on omassa lähipiirissään luonnehdittu ”täydelliseksi jälkipoliitti­seksi poliitikoksi”, Kornelius kirjoittaa. Jälkipoliittinen poliitikko on joustava, välttää sitoumuksia ja vakaumuksia ja odottaa oikeaa ajoitusta. Korneliuksen mielestä Merkelin ulko- ja Eurooppa-politiikkaa ei kuitenkaan voi vielä arvi­oida oikeudenmukaisesti, vaan tulosten arviointiin saatetaan tarvita vuosia.

Siinä missä Stefan Kornelius pidättäytyy Merkelin politiikan arvioinnista, Stephan Hebel on valmis kirjoittamaan päästötodistuksen. Hebelin mielestä Merkel on uusliberalismin kansleri, joka ajaa pank­kien ja konsernien etuja varmistaakseen Saksan ylivallan Euroopassa. Hebel on Frankfurter Rundschaun pitkäaikainen toimittaja, joka esiintyy myös sähköises­sä mediassa.

Hebel myöntää, että Merkelin julki­suuskuva on pragmaattinen. Merkelinäänestäjät näkevät kanslerin poliitikko­na, joka säätelee pankkeja, on lakkautta­nut asevelvollisuuden ja päättänyt ydin­voimaloiden sulkemisesta ja puhuu jopa minimipalkasta. Hän on ohjaaja ja pää­esiintyjä ”jokaiselle jotakin -teatterissa”.

Hebelin mielestä sosiaalidemokraat­tisilta ja vihreiltä näyttävät ainekset Merkelin politiikassa ovat kuitenkin vain taktisia vetoja enemmistön saavut­tamiseksi myös konservatiivisen äänes­täjäkunnan ulkopuolella. Hebel ei käytä sanaa jälkipoliittinen vaan puhuu kame­leonttikanslerista, joka ei anna todelli­sille päämäärilleen nimeä eikä kasvoja. Siksi Saksassa uskotaan, että hänellä ei ole agendaa lainkaan.

Stephan Hebel: Mutter Blamage. Warum die Nation Angela Merkel und ihre Politik nicht braucht. Westend Verlag GmbH 2013, 160 s.

Stephan Hebel: Mutter Blamage. Warum die Nation Angela Merkel und ihre Politik nicht braucht. Westend Verlag GmbH 2013, 160 s.

Vielä vuoden 2005 vaalikampanjaa Merkelin CDU ja sisarpuolue CSU kävi­vät Hebelin mukaan radikaalein uuslibe­ralistisin tunnuksin. Sosiaalidemokraatit hävisivät vain yhdellä prosenttiyksiköllä, mikä johti suuren koalition muodostami­seen. Hebelin mukaan tämä oli se hetki, jolloin Merkel päätti piilottaa aatteelli­sen kompassinsa haaleilla väreillä maa­latun julkisivun taakse.

Hebelin mukaan Merkel toimii euro­kriisissä kansallisten eikä eurooppalais­ten etujen mukaan, markkinafundamen­talismin eikä solidaarisuuden pohjalta. Hebel tosin huomauttaa, että lopulta tämä kääntyy Saksan etuja vastaan: Merkel toimii ”kuin Saksa voisi peri­aatteessa jatkaa entiseen tapaan, samalla kun ympäristöämme uhkaa massiivinen valtiokonkurssi”.

Marraskuussa 2012 liittopäivillä Merkel ilmaisi tyytyväisyytensä: ”Juuri se mitä halusimme on onnistunut: Saksa nousee kriisistä vahvempana kuin siihen joutuessaan.” Hebel lainaa berliiniläisen sosiologin Heiner Ganssmannin Merke­lin europolitiikalle antamaa määritelmää merkelantismi. Sen juuret ovat selvästi näkyvillä: 1500–1600-lukujen merkan­tilismin tavoitteena oli vientiylijäämä, joka vastaanotettiin kullassa ja hopeassa.

Hebelin kirja on hyvin dokumentoitu lukuisine lähdeviitteineen, kun taas Kor­nelius perustaa kirjansa osaksi Merkelin lähipiirin nimettömiin haastatteluihin. Hebelin teosta leimaa kuitenkin halu saada Merkel syrjään – tehtävä, jonka vaikeuden hän myöntää.

Hebel viittaa muun muassa mielipidetutkimuksiin, joissa 60–70 prosenttia vastanneista katsoo Merke­lin toimineen liittokanslerina hyvin. Pu­navihreän opposition mahdollisuudet kanslerin syrjäyttämiseen syyskuun 22. päivän vaaleissa olisivat paremmat, jos CDU:n liittolaispuolue, liberaalinen FDP putoaisi viiden prosentin äänikynnyksen alapuolelle ja pois parlamentista.

Silloinkin vasemmisto tosin saattaisi tarvita hallituksen kokoamiseen vasem­mistopuolue Linkeä, joka on yhä vahva entisen DDR:n alueella. Monet sosiaali­demokraatit ja vihreät suhtautuvat torju­vasti yhteistyöhön Linken kanssa.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.