Ari Kerkkänen saapui uudelle työpaikalleen Damaskok­seen tammikuussa 2011. Ajatuksena oli syventyä pit­kästä aikaa tutkimustyöhön ja arabian kielen opiskeluun – sekä vetää hieman henkeä. Vanhan silkkitien varrella sijait­seva Syyrian pääkaupunki näytti tarjoavan tähän oivalliset puitteet. Suomen Lähi-idän instituutin restauroidut tilat sijaitsivat osmaniajalla rakennetussa Zeitunan talossa.

Takana oli neljä ja puoli kiireistä vuotta, joiden aikana Kerkkänen oli käynnistänyt Kriisinhallintakeskuksen Kuopiossa. Kerkkäsen johtajakaudella keskus oli kouluttanut satoja siviiliam­mattilaisia eri tehtäviin maailman krii­sialueille.

Suunnitelmat seesteisistä vuosista menivät pian uusiksi, kun arabikevät saapui Lähi-itään. Maaliskuussa syyria­laiset nuoret maalasivat presidentti Bašar al-Assadin hallinnon vastaisia graffiteja seinään Daraan kaupungissa Jordanian vastaisella rajalla. Kaupungin turvalli­suuspoliisin päällikkönä palveli presi­dentin serkku. Tämä ylireagoi kirjoitte­luun ja määräsi joukkonsa pieksemään nuoria.

Alkoi ketjureaktio, jonka seurauk­sena Syyrian sisällissodassa on kuollut kahdessa ja puolessa vuodessa yli sata­tuhatta ihmistä ja ainakin puolitoista miljoonaa on paennut maasta.

Kerkkäsen johtama Suomen Lähi-idän tiedeinstituutti jäi Damaskoksessa keskelle kansannousua. Ensimmäisen vuoden ajan Kerkkänen seurasi tapah­tumia pääkaupungissa, mutta väkival­taisuuksien laajentuessa instituutti siir­rettiin pois Syyriasta, ensin Jordanian Ammaniin. Sieltä matka jatkui Libano­nin pääkaupunkiin Beirutiin.

Kerkkänen on välittänyt koko tämän ajan arvioita ja näkemyksiä Syyrian kon­fliktista suomalaisille tiedotusvälineille. Parempaa tulkkia tapahtumille voisi tuskin toivoa. Kerkkäsellä on taustal­laan polveileva ura, josta on kertynyt lähes 30 vuotta kokemusta Lähi-idän ja Balkanin näyttämöiltä erilaisista kriisin­hallintatehtävistä, yliopistotutkijana ja sotarikosanalyytikkona.

Se on hyvä tausta arvioida turvalli­suustilannetta myös silloin, kun Kerkkä­nen käy Syyriassa maastoautollaan sel­vittämässä Lähi-idän instituutin asioita. Damaskokseen jäi instituutin ostama toimitalo, jonka kaupan myyjä on yrit­tänyt myöhemmin perua tultuaan hin­nassa katumapäälle. Oikeudenkäynti on yhä kesken.

Pommi kulman takana

Kerkkäsen yhteys Lähi-itään syntyi 1980-luvun alussa vapaaehtoistyössä, jo­hon hän lähti 18-vuotiaana kotitilaltaan Pohjois-Karjalan Tohmajärveltä.

”Ehkä olen syntynyt hieman levot­tomaksi ja saanut jo syntymästä kauko­kaipuuta. Tai vaikuttiko se, että synnyin Suomessa syrjäiselle alueelle. Tuntui ole­van tarvetta päästä pois kotiympyröistä ja maatilalta”, Kerkkänen pohtii kotita­lonsa olohuoneessa.

Yliopisto-opintojensa rahoittamisek­si Kerkkänen haki myöhemmin töihin YK-joukkoihin Etelä-Libanoniin. Hän tuli valituksi tilannepäivystäjäksi Suo­men Unifil-pataljoonaan.

”Pari haavoittunutta juoksi sisään porttikäytävään, toiselta vuoti verta päästä, toisessa ei näkynyt päällepäin mitään. Todennäköisesti hän oli ollut ihan lähellä, koska oli sokissa ja jäi rap­pukäytävään istumaan.”

Iskussa menetti henkensä kolme­toista tai neljätoista ihmistä. Kerkkänen odotti lakimiehen kanssa porttikäytäväs­sä 15 minuuttia ja siirtyi sitten parisataa metriä kauemmas odottamaan rauhal­lisempaan toimistoon. Kun he lähtivät ulos, elämä Damaskoksessa jatkui en­tiseen malliin. Ihmiset kävelivät ostok­silla korttelin päässä iskupaikasta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Syyriassa se on keino selviytyä: elää niin tavallista arkea kuin mahdollista.

Paluu juurille

Kerkkänen on tullut tällä kertaa vetä­mään henkeä Tohmajärvelle, jossa hän viettää aikaa kesälomalla perheensä kanssa. Kotitilan rauha tarjoaa mahdol­lisuudet kirjoittamiseen ja ulkotöihin maatilan pihapiirissä. Lehmiä ei ole enää tilalla huolehdittavana. Kerkkäsen Alpo-isä halkoo pihamaalla klapeja, joita on komeassa pinossa valmiina jo melkein navetallinen.

Kerkkäsellä on työn alla muutamien artikkeleiden ohella kirja Syyrian lähi­historiasta. Kolmannes kirjasta käsittelee vuonna 2011 alkanutta kansannousua. Kirjaa on hankala saattaa valmiiksi ennen kuin konfliktin ratkaisu alkaa hahmottua.

Kerkkänen on seurannut Lähi-idän tilannettaeri vaiheissa nuoruusvuosistaanasti. Kerkkänen opiskeli 1990-luvulla Lähi-idän tutkimusta Helsingin yliopis­tossa ja työskenteli välillä rauhantur­vaajana. Hän palveli ensin YK-joukoissa Kroatiassa, jossa elettiin vuonna 1993 vielä keskellä Jugoslavian hajoamissotia. Vuosina 1994–1995 hän työskenteli soti­lastarkkailijana Bosniassa ja Kroatiassa, josta hän kotiutui muutamaa kuukautta ennen Daytonin rauhansopimusta.

”Kun lähdin Balkanille, professori Tapani Harviainen kehotti katsomaan Jugoslavian juutalaisten tilannetta.” Ai­hetta oli tutkittu vähän, joten siitä oli hy­vä jatkaa gradun jälkeen tohtoriksi asti.

Kerkkänen tutki väitöskirjassaan, miten Jugoslavian juutalaisvähemmistö sopeutui yhteiskunnallisiin muutoksiin toisen maailmansodan jälkeen ja myö­hemmin Jugoslavian hajotessa. Juutalai­sia oli maassa ennen toista maailman­sotaa 90 000, mutta suurin osa heistä menehtyi. Sodan jälkeen sosialistisessa Jugoslaviassa asui virallisesti noin 6 000 juutalaista, mutta vähintään saman ver­ran oli ”piilojuutalaisia”, jotka häivytti­vät uskonnollisen ja etnisen identiteet­tinsä korostamalla olevansa ensisijaisesti jugoslaaveja. Monikulttuurisessa valtios­sa tämä oli turvallinen valinta.

Kun Jugoslavia hajosi, väestö jakau­tui serbeihin, bosniakkeihin, kroaattei­hin ja sloveeneihin. Juutalaisille syntyi ongelma, sillä he alkoivat olla viimeisiä jugoslaaveja, kun kaikki muut olivat va­linneet puolensa. Juutalaiset ratkaisivat tilanteen palaamalla juurilleen ja hake­malla turvaa juutalaisyhteisöstä. Myös uskonnollinen juutalaisuus heräsi uudel­leen 40 vuoden hiljaiselon jälkeen.

”Jugoslaviassa oli päärabbi, mutta Jugoslavian juutalaisten keskuudessa oli sanonta, että Jugoslaviassa ei ole us­konnollisia juutalaisia lukuun ottamatta rabbia, eikä hänkään ole kovin uskon­nollinen”, Kerkkänen kertoo.

Vähemmistötutkimukseen syventy­misestä on ollut Kerkkäselle myöhemmin hyötyä, kun hän on arvioinut eri etnisten ryhmien asemoitumista Lähi-idässä. Joh­toajatus on, että ihmisten käyttäytymis­tä ohjaavat jossain taustalla kulttuuriset tekijät, jotka ovat osa muistiperintöä – riippumatta siitä, onko kyse juutalaisista, kristityistä, sunna- vai šiiamuslimeista.

”Konflikteissa ihmisten ajatuskulku ei ole ulkoa päin katsottuna aina loogi­nen. Mutta kaikelle löytyy jokin syy. Sen syyn ymmärtäminen vaatii historian, alu­een kontekstin ja perinnön tuntemusta.”

Vähemmistöt näyttävät noudattavan totalitaarisissa ja autoritaarisissa valti­oissa yleensä samankaltaista strategiaa, vaikka vähemmistöjen koko ja tausta vaihtelevat.

Esimerkiksi Syyriassa sunnamuslimit ovat suurin väestöryhmä, mutta he ovat olleet vuosia käytännössä vähemmistön asemassa alistettuina hallitsevalle klaa­nille eli alaviiteille.

”Yksi tapa selviytyä oli alistaa jokin osa identiteetistä järjestelmälle ja vannoa uskollisuutta hallinnolle, jotta pystyi elä­mään normaalia arkea”, Kerkkänen poh­tii. Vastaavasti Syyrian kristityt tukevat edelleen Assadin johtamien alaviittien hallintoa, koska epäilevät tulevaisuu­tensa muuttuvan epävarmemmaksi, jos sunnamuslimit nousevat valtaan.

Aseiden virta kasvaa

Syyrian sisällissodassa on kysymys etu­päässä sunnien ja alaviittien välisestä valtataistelusta. Jälkimmäisiä pidetään yhtenä šiialaisuuden haarana. Nykyisen Syyrian alueella näiden uskonsuuntien välillä on ollut useita väkivaltaisia yh­teenottoja vuosisatojen kuluessa, kun hallitsijat ovat vaihdelleet.

Nyt käynnissä oleva sisällissota on alkaneen vuosituhannen tuhoisin kon­flikti koko maailmassa. Siihen osallistuu useita Lähi-idän maita ja YK:n turvalli­suusneuvoston jäsenmaita toimittamalla rahaa ja aseita taisteleville osapuolille.

Kun kapinallisten sotaonni kääntyi, johtavat länsimaat Yhdysvallat, Britan­nia, Ranska, Saksa ja Italia päättivät ke­säkuussa, että ovat valmiita antamaan kapinallisille tarvittaessa raskasta aseis­tusta, jotta voimasuhteet tasapainottu­vat. Ajatuksena on luoda näin painetta poliittisille neuvotteluille. Kerkkäsen mielestä ajattelutapa on absurdi.

”Se ei johda mihinkään muuhun kuin sotakierteen syvenemiseen ja siviiliväes­tön kasvaviin kärsimyksiin eikä edistä rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuk­sia Syyriassa. Päätös on kansainväliseltä yhteisöltä suojeluvastuun näkökulmasta vastuuton. Tilannetta ei voida muuttaa aseistamalla niin paljon, että nykyinen hallinto lähtisi Damaskoksesta.”

Sotilaallinen puuttuminen sisällisso­taan nostaa selvästi Kerkkäsen muuten rauhallisen puheen tempoa. Hän on konfliktin alusta asti johdonmukaisesti varoittanut ratkaisun hakemisesta Syy­riassa asein – myös silloin kun kapinal­liset ovat olleet niskan päällä. Hänen mukaansa länsimaissa on luotu osin vir­heellinen kuva Syyrian voimasuhteista ja Assadin hallinnon asemasta.

”Syyrian 14 maakunnasta vain yhden pääkaupunki eli Raqqa on ka­pinallisten hallussa, kaikki muut ovat Assadin hallussa”, Kerkkänen toteaa. ”Assadin hallinnolla on edelleen tukea syyrialaisten keskuudessa. Maanpaossa olevien näkyvien oppositiopoliitikoiden kannatusta ei ole sen sijaan mittautettu missään, heidän asemansa perustuu pit­kälti oman asemansa korottamiseen pa­kolaisvuosina ja kansannousun aikana.”

Sunnalaisia varusmiehiä loikkasi ka­pinallisten puolelle vuosina 2011–2012, mutta armeija ja turvallisuuskoneisto ovat pitkälti pysyneet Assadin takana, Kerkkänen muistuttaa. Syyrian ulko­maanlähetystöt ovat pysyneet kahta lu­kuun ottamatta Assadin riveissä.

”Julkishallinnossa palkat maksetaan, ja niitä on jopa korotettu lojaalisuuden lisäämiseksi. Palkanmaksu toimii myös joillain kapinallisten hallussa olevilla alueilla.”

Aina joutuu elämään sen oletuksen varassa, että jotain voi sattua, mutta ei se todennäköisesti ihan kohdalle satu.

Kapinallisten aseistaminen on länsi­maiden vastaus Assadin riveihin liitty­neille Libanonin kokeneille hizbollah-taistelijoille ja iranilaisille sotilaille, jotka ovat pystyneet kääntämään sodan voimasuhteita.

Kerkkänen arvioi, että opposition aseistaminen vain kiihdyttää kilpava­rustelua, sillä Assadin hallinnon takana seisovat Venäjä ja Iran eivät ole antamas­sa periksi.

Puolustusliitto Nato onnistui syksyl­lä 1995 pakottamaan pommituksillaan serbiarmeijan vetäytymään Bosniassa, mikä osaltaan auttoi pitkän sisällissodan lopettamisessa. Keväällä 2011 Ranskan ja Britannian johtama liittouma pysäytti ilmavoimilla vastaavasti Libyassa presi­dentti Muammar Gaddafin joukkojen etenemisen Bengasin kaupunkiin, jolloin sodan voimasuhteet alkoivat kääntyä ka­pinallisten puolelle.

Syyriassa ei ole Kerkkäsen mielestä sen enempää oikeudellisia kuin sotilaal­lisia edellytyksiä vaikuttaa konfliktiin asein. YK:n turvallisuusneuvosto on ja­kautunut asiassa, ja sodan rintamalin­jat ovat epäselviä verrattuna Bosniaan tai Libyaan. Ainoa mielekäs vaihtoehto on tukea yksiselitteisesti poliittista prosessia.

”Osapuolet pitäisi pakottaa neuvot­telupöytään ja pysymään siinä niin pit­kään, että on tiekartta, jonka avulla um­pikujasta päästään eteenpäin. Muuten suuremman alueellisen konfliktin riskit ovat sen kaltaisia, ettei tiedetä, pystyykö koko maailma niitä kantamaan.”

Siviilit rakentavat yhteiskunnan

Suomi alkoi kouluttaa siviiliasiantunti­joita kriisinhallinnan tehtäviin Kuopios­sa vuosina 2006–2010. Sitä ennen tehtä­viin lähdettiin omin eväin, ilman erityistä valmennusta. Esimerkiksi Kerkkänen työskenteli EU:n tarkkailutehtävissä en­tisen Jugoslavian alueella ja myöhemmin Haagissa YK:n sotarikosanalyytikkona, koska hänellä oli kokemusta sotilaalli­sesta kriisinhallinnasta.

Siviilikriisinhallintaan ryhdyttiin panostamaan, kun nähtiin, että konflik­teista toipuvat yhteiskunnat tarvitsevat selvästi enemmän tukea instituutioiden rakentamisessa kuin sotilaiden läsnä­oloa.

”Sotilailla ei ole mitään tekemistä oi­keuslaitoksen tai julkishallinnon kehit­tämisen kanssa”, Kerkkänen painottaa. ”Siviilikriisinhallinta koettiin suomalai­sille sopivaksi tehtäväksi, koska meil­lä on täällä suhteellisen hyvin toimiva yhteiskunta, mukaan lukien oikeusjär­jestelmä ja poliisijärjestelmä. Meillä on senkaltaista osaamista, joka voi hyödyt­tää sotilaallisen konfliktin läpi käyneitä maita.”

”Siviilikriisinhallinnalla on pitkällä aikavälillä paljon suurempi vaikuttavuus kuin suomalaisten osallistumisella soti­laalliseen kriisinhallintaan tai rauhan­turvaamiseen – mitenkään väheksymättä niitä.”

Kerkkänen pitää valitettavana, että Suomen lähettämien siviiliasiantuntijoi­den määrä on vähentynyt parin viime vuoden aikana 160:stä noin sadan tie­noille, vaikka ihannemääräksi on asetet­tu kahdessa viimeisimmässä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 150.

”Ulkoministeriön määrärahoja on leikattu noin kymmenen prosenttia siltä momentilta, josta Kriisinhallintakeskus maksaa asiantuntijoiden palkat. Se ei selitä asiantuntijoiden määrän notkah­dusta kolmanneksella. Lukumäärä kävi vuodenvaihteessa jopa alle sadassa, mitä ei ole erityisemmin mainostettu.”

Kerkkäsellä on epäilys, että hallin­nollisilla ratkaisuilla on osuutensa pu­dotukseen – ja ehkä poliittisen tahdon puutteella. Kriisinhallintakeskus sijoitet­tiin Kuopioon sisäministeriön alaisuu­teen, koska kaupungissa oli ennestään Pelastusopisto ja valtionhallinnon työ­paikkoja haluttiin hajauttaa maakuntiin.

Päätöksentekoa keskuksessa mut­kistaa se, että asiat kuuluvat hallin­nollisesti Pelastusopiston alaisuuteen, vaikka ulkoministeriö vastaa kriisin­hallintaoperaatioiden poliittisesta val­mistelusta. Luontevampaa olisi toimia ulkoministeriön tai suoraan eduskun­nan alaisuudessa.

”Tämä on ensimmäisen johtajan kri­tiikkiä”, Kerkkänen huomauttaa. Hän jäi kriisinhallintakeskuksesta ensin virkava­paalle, mutta irtisanoutui aloitettuaan Lähi-idän instituutin johtajana. Nykyi­nen pesti jatkuu vuoteen 2014.

Mitä hän aikoo tehdä sen jälkeen?

”En ole koskaan palannut entiseen tehtävään”, hän pohtii. ”Tähänastinen elämä on ollut siksakkia Lähi-idän tut­kimuksen ja kriisinhallinnan tai rauhan­turvaamisen välillä. On vaikea kuvitella, ettei työ jatkossa liittyisi näihin.”

”Minun työtaustallani on valitet­tavasti vaikea saada töitä Suomesta, ei ole sellaisia paikkoja, joita voisi lähteä hakemaan työpaikkailmoitusten perus­teella. Todennäköisiä ovat jonkinlaiset kansainväliset tehtävät, kunnes voin vetäytyä tänne maatilalle harjoittamaan pelkästään kirjoittamista ja seinien maa­laamista.”