Ruoka on ainoita asioita, joka yhdistää kaikkia ihmisiä. Välttämättömyytensä vuoksi se on ihanteellinen vallankäytön ja taloudellisten etujen ajamisen väline. Ruoka on kauppatavaraa, jonka saatavuutta hallitsemalla voi ansaita omaisuuksia. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut kolonialismin ajoista.
Ruoan hinta on kuitenkin viime vuosina ampaissut kehitysmaissa huippulukemiin.
Aina 2000-luvun alkuun asti ruoan maailmanmarkkinahinnat muuttuivat suhteellisen vähän. Vuosina 2007–2008 ja 2010–2011 hintojen nousu aiheutti vakavan ruokakriisin ympäri maailmaa. Vuonna 2011 maissin hinta kallistui 84 prosenttia, sokerin 62, vehnän 55 ja soijaöljyn 47 prosenttia, ja viime vuonna kallistuminen jatkui. Vuoden 2008 ruokamellakoiden pelätään toistuvan, jos ruoan hinta yhä nousee.
Lisäksi ruoan tuottajilla kehitysmaissa ja kuluttajilla länsimaissa on entistä vähemmän valtaa päättää, mitä he viljelevät tai syövät, sillä ruoantuotanto ja jakelu ovat keskittyneet yhä harvempiin käsiin: ruokabisneksen pullonkaulan muodostaa agribisnes, jossa muutamat suuryritykset sanelevat, mitä viljelijät kehitysmaissa kasvattavat ja mitä kauppojen hyllyillä myydään.
Vuosituhannen vaihteessa kuusi monikansallista ruokayhtiötä piti hallussaan 70 prosenttia maailman vehnäkaupasta. Yksi ainoa yhtiö hallitsi 98 prosenttia pussitetun teen kaupasta. Puolet maailman siemenkaupasta on kymmenen suurimman yrityksen käsissä. Suomessa kaksi kauppaketjua hallitsee 80 prosenttia päivittäistavarakaupasta.
Tulos on, että kehitysmaiden viljelijät joutuvat usein viljelemään vain niitä raaka-aineita, joita monikansalliset ruokayhtiöt tarjoutuvat ostamaan, riippumatta siitä, onko viljely kannattavaa. Ruoan hinta on noussut tasaisesti, kun taas kehitysmaiden viljelijät saavat työstään yhä vähemmän korvausta.
Ruokakriisien syitä ja taustoja avaa ansiokkaasti Raj Patel kirjassaanStuffed and Starved. Lester R. Brown puolestaan korostaa viime vuonna ilmestyneessä pamfletissaan Full Planet, Empty Plates planeetan voimavarojen ehtymisen ja väestönkasvun kohtalonyhteyttä.
Raj Patel jakaa ruokajärjestelmän kehityksen kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen niistä oli kolonialismi, jolloin siirtomaiden valtavilla plantaaseilla orjatyövoimalla tuotettua sokeria, teetä ja tupakkaa alettiin myydä Euroopassa. Näin luotiin monet niistä rakenteista, jotka ovat nykyistenkin kauppasuhteiden taustalla.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi toinen vaihe, jossa Yhdysvallat jakoi valtavia ylijäämävarastojaan ruoka-apuna ensin Eurooppaan ja myöhemmin kehitysmaihin, jotka tulivat avusta riippuvaisiksi.
Kolmannessa vaiheessa vuoden 1973 öljykriisin jälkeen velkaantunut kolmas maailma ajautui yhä syvempään kriisiin. Kehitysmaat joutuivat ottamaan uutta velkaa vanhojen velkojensa korkojen maksuun, ja Kansainvälinen valuuttarahasto sekä Maailmanpankki asettivat uusien velkojen ehdoksi niin sanottuihin rakennevakautusohjelmiin sitoutumisen.
Etelän oli avattava markkinansa länsimaisille suuryrityksille ja leikattava rajusti julkisia menoja. Kehitysmaat menettivät ruokaomavaraisuutensa, kun viljely keskittyi vientikasveihin, joiden tuloilla voitiin maksaa velkoja takaisin.
Vihreä vallankumous onnistui aluksi kasvattamaan satoja esimerkiksi Intiassa, missä yhteistyö amerikkalaisten siemen- ja lannoiteyhtiöiden, kuten Monsanton, kanssa siunattiin valtioiden välisellä sopimuksella. Intia kuitenkin jäi riippuvaiseksi länsimaisesta teknologiasta, lannoitteista ja öljystä.
Nyt maailman ruokajärjestelmä on monimutkaisempi kuin koskaan aiemmin.
Tärkeä syy viimeisimpien ruokakriisien taustalla on kuitenkin ruoan hinnalla keinottelu, jonka mahdollistivat hyödykemarkkinoiden vapauttaminen ja indeksirahastojen sääntelyn poistaminen vuonna 2000. Yhdysvaltain silloinen presidentti Bill Clinton allekirjoitti lakialoitteen, joka vapautti kaupankäynnin myös ruokaan perustuvilla sijoitustuotteilla. Kun öljykupla puhkesi 2008, suurpääoma, kuten suuret eläkerahastot, siirsi sijoituksiaan maissiin, vehnään ja muihin elintarvikkeisiin, joita ihmiset tarvitsivat lamankin keskellä.
Vuonna 2003 sijoituslaitoksilla oli ruokatarvikkeita sisältävissä indeksirahastoissa 15 miljardia dollaria. Vuoden 2008 puolivälissä sijoitusten arvo oli kohonnut 317 miljardiin. Siitä lähtien spekulointi ruoan hinnalla on pitänyt tärkeimpien raaka-aineiden arvoa keinotekoisesti liian korkealla. Kärsijöiksi ovat joutuneet köyhät, joilla ei ole enää varaa ruokaan.
Toisaalta ennakoimattomat ja äärimmäiset sääilmiöt ovat merkittävä tekijä ruoan hinnan muodostumisessa, kuten ennenkin. Ero on siinä, että entisaikojen kriisit olivat yleensä paikallisia, kuten Yhdysvaltain Keskilännessä 1930- ja 1950-luvulla. Nyt ilmastonmuutoksesta johtuva ilmaston lämpeneminen ja kuivuuden lisääntyminen ovat pienentäneet satoja monin paikoin, ja ilmiö vaikuttaa globaalisti.
Satojen pienentyminen esimerkiksi Yhdysvalloissa vaikuttaa koko maailman ruokaturvaan, koska Yhdysvallat tuottaa maailmanmarkkinoilla myytävästä maissista, soijasta ja vehnästä noin puolet.
Ruoan hinta on yhä enemmän sidoksissa myös fossiilisten polttoaineiden ailahtelevaan maailmanmarkkinahintaan. Nykyisen ruoantuotannon ylläpitäminen vaatii valtavia määriä energiaa: Geneettisesti parannellut ja aiempaa satoisammat viljelylajikkeet vaativat entistä enemmän vettä, kemiallisia lannoitteita ja torjunta-aineita. Ruokaa kuljetetaan tuhansia kilometrejä, raaka-aineita jalostetaan, ja ruokatuotteiden jakelu edellyttää varastointi- ja myyntikoneistojen ylläpitoa.
Raj Patel: Stuffed and Starved: From Farm to Fork. The Hidden Battle for the World Food System. Portobello Books 2007, päivitetty painos 2013, 416 s.Lisäksi länsimainen tukipolitiikka vahvistaa biopolttoaineiden kysyntää, joka on vähentänyt ruoantuotantoon käytettyä peltopinta-alaa erityisesti Yhdysvalloissa ja Brasiliassa. Taustalla on myös pitkäkestoisempia kehityskulkuja, joiden vaikutukset tuntuvat vasta nyt. Näitä ovat esimerkiksi tehomaatalouden ja kemiallisten lannoitteiden aiheuttama viljelymaan köyhtyminen ja maaperän saastuminen.
Yhdysvalloissa geneettisesti muunnellun soijapavun osuus on jo noin 85 prosenttia, mutta soijan sato ei ole noussut sen jälkeen, kun geenimuunneltu Roundup Ready -lajike otettiin käyttöön 1990-luvun puolivälissä. Vuodesta 2003 satomäärät ovat jopa laskeneet. Yhdysvaltalaisten yliopistojen teettämien tutkimusten mukaan geenimuunnellun soijan sadot ovat olleet 3–12 prosenttia pienempiä kuin tavallisen soijan.
Elintarviketeollisuuden suosima soija ja lihantuotanto kuluttavat myös paljon vettä. Yhden soijakilon tuottamiseksi tarvitaan tuhat litraa vettä, ja jokaista tuotettua lihakiloa kohden eläin syö seitsemän kiloa soijarehua. Maailmanlaajuisesti noin 40 prosenttia viljasta menee eläinten rehuksi.
WHO:n mukaan lihan kysyntä ja tuotanto saattavat kaksinkertaistua seuraavan 40 vuoden aikana. Jo nyt 70 prosenttia viljelysmaasta käytetään lihantuotantoon. Vaikka Suomessa lihansyönti kasvaa edelleen, esimerkiksi Yhdysvalloissa se kääntyi tänä vuonna laskuun. Kiinan kasvava keskiluokka kuitenkin syö lihaa enemmän kuin koskaan ennen.
Rikkaat syövät terveellisempää ja suhteessa halvempaa ruokaa kuin köyhät. Maailman köyhimpiin kuuluvat kaksi miljardia käyttävät ruokaan 50–70 prosenttia tuloistaan, kun taas esimerkiksi suomalaiset kuluttavat ruokaan keskimäärin 13 prosenttia tuloistaan.
Silti kaikilla ei länsimaissakaan ole varaa syödä terveellisesti. Maailman maista eniten ylipainoisia on Yhdysvalloissa, prosentuaalisesti eniten mustien ja latinoväestön parissa. Heidän asuinalueittensa marketeissa on tarjolla vain vähän terveellistä ruokaa ja enemmän halpoja valmisruokia, joissa on paljon sokeria, suolaa ja rasvaa.
Ylipainosta aiheutuvat sairaudet, kuten diabetes ja sydän- sekä verisuonitaudit, ovat merkittävä terveysongelma lähes kaikissa länsimaissa ja lisääntyvässä määrin myös kehittyvässä maailmassa. Esimerkiksi Intiassa diabeetikkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosina, erityisesti köyhien keskuudessa.
Toivoa herättäviä signaaleja on onneksi nähtävissä. Länsimaissa on alettu kiinnostua siitä, mistä ruoka tulee, miten se on kasvatettu ja jalostettu. Lähiruoasta on tullut ruokatrendi.
Myös köyhät viljelijät ovat nousseet vastarintaan. Maailmanlaajuiseen Via Campesina -liikkeeseen kuuluu 200 miljoonaa pienviljelijää. 1980-luvulla aloittanut Brasilian Maattomien liike, jota Noam Chomsky on kutsunut maailman tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi, on parantanut ratkaisevasti maan ruoantuotannon rakenteita ja ruoan saatavuutta. Liike on elvyttänyt paikallisia, vanhoja viljelymenetelmiä, lisännyt paikallista itsehallintoa ja parantanut naisten asemaa muun muassa koulutuksella.
Kun vielä vuonna 1970 yli 90 prosenttia brasilialaisista maatiloista oli alle 100 hehtaarin kokoisia, vuonna 1996 soijanviljelyn räjähdysmäinen kasvu oli saanut aikaan sen, että vain prosentti maatiloista hallitsi 45:tä prosenttia viljelykelpoisesta maasta. Vuonna 2002 maassa oli viisi miljoonaa maatonta perhettä. Nyt miljoona maatonta viljelijää on ottanut käyttöönsä käyttämättömänä ollutta viljelysmaata.
Brasiliassa on onnistuttu vähentämään aliravitsemusta 40 prosenttia 20 viime vuoden aikana. Myös hallitus on osallistunut projektiin: entisen presidentin Lula da Silvan vuonna 2003 aloittamassa ohjelmassa Fome Zero (suom. ”nälkä pois”) hallitus on muun muassa ostanut ruokaa paikallisilta viljelijöiltä ja auttanut nälästä kärsiviä. 30 prosenttia kouluruoasta tulee paikallisilta viljelijöiltä. Hallituksen ruokaohjelma on auttanut miljoonia brasilialaisia nousemaan köyhyysrajan yläpuolelle.
Oikeus riittävään ravintoon julistettiin vuonna 1996 YK:n Rooman huippukokouksessa ihmisoikeudeksi. Olemme silti vielä miljardin ihmisen päässä tavoitteesta.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.