Kadonnutta suuruutta palauttamassa

Marine Le Penin johtama kan­sallinen rintama saavutti toukokuun eurovaaleissa hurjan vaalivoiton Rans­kassa. Le Pen on todennut, ettei EU:n koneistoa ole mahdollista korjata ja että unioni romahtaa lopulta Neuvostoliiton tapaan.

Le Pen tunnetaan räväköistä lausun­noistaan, mutta kansallisen rintaman ulkopoliittista linjaa on olennaisesti ol­lut muotoilemassa vähemmän tunnettu vaikuttaja, Le Penin ulkopoliittisena neuvonantajana vuodesta 2009 lähtien toiminut Aymeric Chauprade, joka on työskennellyt aiemmin sotakorkeakou­lun opettajana. Myös Chauprade nou­si Euroopan parlamenttiin toukokuun vaaleissa.

Chaupraden näkemys kansainväli­sestä politiikasta perustuu ajatukselle kansakuntien suvereenisuudesta. Hän kannattaa moninapaista maailmaa, jos­sa on useita valtakeskuksia. Käytännössä tämä tarkoittaa tasavertaisia voimasuh­teita erityisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan, mutta myös muiden nousevien valtakes­kusten välillä.

Kansallisen itsenäisyyden vastavoi­mana Chauprade näkee imperialismin, joka ilmenee hänen mukaansa ennen kaikkea Yhdysvaltojen johtamana glo­balisaationa. Ranskan taloudellisista ongelmista ja vaikutusvallan laskusta Chauprade syyttää Yhdysvaltojen, Na­ton ja EU:n euroatlanttista projektia, jon­ka tarkoituksena on edistää globalisaa­tiota, suuryritysten etua ja ylikansallisten eliittien valtaa.

Kansallisen rintaman kauppapoliit­tisessa linjassa näkyy ranskalainen pro­tektionistinen perinne. Siinä on myös yllättävän paljon samankaltaisuutta vasemmistolaisen globalisaatiokritiikin kanssa.

Osana globalisaatiota vastustavaa linjaansa kansallinen rintama on nos­tanut esille EU:n ja Yhdysvaltojen neu­votteleman Transatlanttisen kauppa- ja investointikumppanuuden (TTIP). Puo­lue pelkää TTIP:n olevan ”taloudellinen Nato”, joka suosisi amerikkalaisia suur­yrityksiä ja olisi uhka Ranskan ja Euroo­pan taloudelle ja demokratialle.

Chauprade kannattaa erilaisten si­vilisaatioiden erityislaatuisuuden tun­nustamista, sillä sivilisaatiot ovat hänen mukaansa yhteen sovittamattomia. Tässä hän on samoilla linjoilla Samuel Hun­tingtonin kanssa, jonka mukaan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa pääasial­lisia konfliktien syitä ovat toisistaan poikkeavien kulttuuripiirien törmäykset rajavyöhykkeillään.

Chauprade tunnistaa 15 kulttuuripii­riä omiksi sivilisaatioikseen. Huntington ja Chauprade ovat samaa mieltä siitä, että Afrikka, Intia, Itä-Euroopan orto­doksinen kulttuuripiiri, Japani, Kaak­kois-Aasian buddhalainen kulttuuripiiri, Kiina ja Latinalainen Amerikka muodos­tavat omat sivilisaationsa.

Huntingtonista poiketen Chauprade jakaa kuitenkin länsimaisen ja islami­laisen sivilisaation pienempiin osasiin. Länsimaista Chauprade erottaa euroop­palaisen, anglosaksisen ja oseanialaisen sivilisaation, islamilaisesta maailmasta puolestaan arabialaisen, iranilaisen, turk­kilaisen ja aasianislamilaisen sivilisaati­on. Näiden lisäksi hän pitää juutalaista Israelia omana sivilisaationaan.

Maailman hahmottaminen erillisten si­vilisaatioiden kokonaisuudeksi on se pohja, jolle kansallisen rintaman ulko­poliittiset tavoitteet perustuvat. Puolue haluaa luoda Euroopan unionin tilalle uuden kansakuntien Euroopan, jolla on eurooppalaiset ulkorajat. Kansakuntien Eurooppa perustuisi suvereenien valti­oiden yhteistyölle, jossa kunnioitetaan jäsenvaltioiden puolueettomuutta, kan­sallista budjettivaltaa sekä kansainvälistä oikeutta.

Turkilla ei islamilaisena maana oli­si asiaa Chaupraden Eurooppaan. Sen sijaan kansallinen rintama olisi valmis ottamaan yhteisöön mukaan EU:n ulko­puoliset Sveitsin – ja Venäjän.

Vaikka Chauprade näkee ortodok­sisen maailman lännestä erillisenä si­vilisaationa, hän myös korostaa koko kristillisen maailman yhteisiä juuria ja sitä, että kristittyjen tulee eroistaan huo­limatta pitää yhtä. Sen vuoksi Venäjän yhteistyö Euroopan kanssa on tärkeää.

Kansallinen rintama haluaa Ranskan ja koko Euroopan hylkäävän Naton ja EU:n. Uusi kansakuntien Eurooppa ra­kentuisi akselin Pariisi–Berliini–Mos­kova varaan. Euroopan maiden tulisi solmia sotilaalliseen yhteistyöhön ja energiaan perustuva syvennetty kumppanuussopimus Venäjän kanssa. Lisäksi Chauprade katsoo, että Kansakuntien Eurooppaa hyötyisi yhteisen laivaston perustamisesta.

Historiallista vertailukohtaa Parii­sin–Berliinin–Moskovan-akselille voi etsiä 1800-luvun lopusta, jolloin Ranska solmi läheiset suhteet keisarillisen Venä­jän kanssa. Saksallakin oli samoihin ai­koihin halua yhteistyöhön Venäjän kans­sa. Akseli jäi kuitenkin silloin täydenty­mättä Saksan ja Ranskan vuoden 1870 sodan aiheuttamien kaunojen vuoksi.

Euroopassa on ihmetelty kansallisen rinta­man läheisiä suhteita Venäjään. Marine Le Pen sai valtiovierailijamaisen vas­taanoton Venäjän duuman puhemiehen Sergei Naryškinin vieraana Moskovassa kesäkuussa 2013. Kansallinen rintama on tukenut Venäjää myös Ukrainan krii­sin aikana ja syyttänyt Euroopan unionia uuden kylmän sodan aloittamisesta Ve­näjää vastaan.

Kansallisen rintaman ulkopoliittinen linja ja Venäjä-myönteisyys kytkeytyvät Ranskan geopoliittiseen perinteeseen. Ranskan entinen presidentti Charles de Gaulle korosti ulkopolitiikassaan Rans­kan suvereenisuutta ja pyrki luomaan Eurooppaan voimatasapainon sopivien liittolaisten avulla.

Aivan kuten kansallinen rintama ny­kyisin, de Gaulle kannatti kansakuntien Euroopan mallia ja arvosteli Yhdysvalto­jen vaikutusvaltaa Euroopassa. De Gaul­lelle Eurooppa tarkoitti koko maanosaa Atlantilta Uralille, ei vain euroatlanttis­ten instituutioiden varaan rakentuvaa aluetta.

Ulkopoliittisella linjallaan kansal­linen rintama haastaa Euroopan ulko­poliittisen status quon eli tukeutumisen Euroopan unioniin, Natoon ja Yhdysval­toihin. Ranskassa järjestetään seuraavat kansalliskokouksen ja presidentin vaalit vuonna 2017. Silloin nähdään, saako puolue vastuuta Ranskan poliittisen suunnan määrittäjänä.

Odotettavissa on, että kansallinen rintama ei pyri hakeutumaan poliittiseen keskustaan. Sen sijaan puolue painostaa kilpailijoitaan siirtymään perässään po­liittiselle laidalle myös ulkopoliittisissa kysymyksissä kasvattamalla omaa kan­natustaan.

Vaikka puolueen nousu hallitusval­taan ei tuntuisikaan todennäköiseltä, olisi Suomessakin syytä keskustella ajan hengen muuttumisen varalta siitä, mitä kansallisen rintaman ajama ulkopolitiik­ka merkitsisi maallemme.

Kannattaisiko Suomen pyrkiä osak­si tällaista akselia vai tasapainottaa asemaansa esimerkiksi transatlanttisten suhteiden avulla? Voisiko Suomen ase­ma vakautua, jos Saksasta ja Venäjästä tulisi strategiset liittolaiset, vai uhkaisi­ko Suomea jääminen uuden suurvaltojen etupiirijaon uhriksi, kuten vuonna 1939 kävi Molotov–Ribbentrop-sopimuk­sen jälkeen? Suomen kannattaisi joka tapauksessa hyödyntää taloudellisesti maksimaalisesti sijaintinsa lännen ja idän välissä, pitäen samalla mielessä turvalli­suuspoliittiset uhkakuvat.

Kirjoittaja on valtiotieteiden ja oikeustie­teiden maisteri (LL.M), joka työskentelee kansanedustajan avustajana (ps).

Lähteet: Aymeric Chauprade: Géopoliti­que: Constantes et Changements dans l’Histoire (Ellipses 2007) ja Chronique du choc des civilisations (Éditions Chronique 2009).