Huhtikuun 18. päivänä, hieman ennen kello neljää iltapäivällä, ensimmäinen lasti Venäjän arktista öljyä lähti Prirazlomnajasta kohti Euroopan jalostamoita. Annettuaan tankkerille lähtöluvan presidentti Vladimir Putin onnitteli poraajia ja ylisti hankkeen vaikutuksia koko maan kehitykseen. Valtionyhtiö Gazprom, Neuvostoliiton kaasuministeriön perillinen, oli aloittanut pohjoisen valloituksen.

Venäjän lähivuosina tarvitsemiin määriin verrattuna Prirazlomnajan porauslautta on kuitenkin pisara meressä. Pohjoinen jäämeri kuuluu öljyn- ja kaasunporauksen kannalta maailman vaikeimpiin toimintaympäristöihin, eikä se ole toistaiseksi lunastanut Venäjän suuria odotuksia.

Venäjän arktisessa strategiassa on asetettu kunnianhimoinen aikataulu alueen kehitykselle. Vuonna 2020 arktisen alueen tulisi olla ”johtava strateginen resurssivaranto”. Tämä viralliselle Venäjälle tyypillinen metallinmakuinen termi kätkee sisäänsä ajatuksen varmuusvarastoista maan riippumattomuuden ja selviytymisen takuina.

Venäjä valmistautuu hakemaan ensi vuonna YK:n alaiselta mannerjalustatoimikunnalta kansainvälistä tunnustusta alueelle, joka ulottuisi Venäjän nykyiseltä Jäämeren alueelta Pohjoisnavalle saakka. Tunnustus auttaisi Venäjää kehittämään Koillisväylää globaalisti merkittäväksi kuljetusväyläksi ja toisaalta laajentaisi entisestään maalle kuuluvia kaasu- ja öljyvarantoja.

Yhdysvaltain geologisen tutkimuskeskuksen mukaan Venäjän nykyisillä arktisilla alueilla on piilossa 45 miljardia tynnyriä öljyä sekä 47,3 biljoonaa kuutiometriä kaasua. Öljyn suhteen Venäjä on tasoissa Yhdysvaltain kanssa, ja kaasun osalta Venäjän osuus on moninkertainen muihin rantavaltioihin nähden. Maan nykyisellä tuotannolla kaasua riittäisi yli 50 vuodeksi. Venäläisten energiayhtiöiden omat arviot ovat vielä huomattavasti suurempia – Gazprom arvelee öljyä olevan miltei 140 miljardia tynnyriä.

Vuotta ennen presidentiksi tuloaan Putin kirjoitti, kuinka Venäjän nousu taloudelliseksi suurvallaksi voi perustua yksinomaan luonnonvarojen hyödyntämiseen. Venäjän liittovaltion tuloista yli puolet on peräisin energianviennistä. Öljyn osuus on 44 prosenttia. Venäjän energiastrategian näkökulmasta maan kehitys edellyttää tuotantotason säilyttämistä nykyisellään.

Tavoite on karkaamassa käsistä. ”Todennäköisesti Venäjän öljyntuotanto kääntyy lähivuosina laskuun, joka jatkuu pitkälle 2020-luvulle”, arvioi Oxfordin yliopiston energiainstituutin tutkija James Henderson. Tämä johtuu jo Neuvostoliiton aikana käyttöön otettujen Länsi-Siperian jättikenttien hitaasta ehtymisestä.Kentät tuottavat 80 prosenttia Venäjän öljystä. Toimintaa on laajennettu kiireesti korvaaville kentille, mutta niiden tuotantomäärät ovat keskimäärin pienempiä.

Maakaasu aiheuttaa Venäjälle toisenlaisen ongelman – Gazprom on pahan virhearvion seurauksena investoinut valtavasti tuotanto- ja vientikapasiteettia Euroopan-puoleiselle Venäjälle. Yhtiön tuloista 40 prosenttia on peräisin Euroopasta, joka on EU-komission painostuksesta siirtymässä yhä laajemmin markkinahintoihin öljyyn sidottujen hintojen sijasta. Tämän takia Gazpromin valta määrätä maakaasun hinta Euroopassa heikkenee ja yhtiön markkina-asema ei ole enää itsestäänselvyys.

Hendersonin mukaan Gazprom kykenisi tuottamaan vuodessa jopa sata miljardia kuutiometriä nykytasoa enemmän, joka vastaa kolmannesta sen nykyisestä viennistä Euroopan unioniin. Kaasun kokonaiskysynnän ei useimpien ennusteiden mukaan kuitenkaan odoteta kasvavan Euroopassa. Aasiassa kysyntä kasvaa, mutta infrastruktuuri Venäjän itäosissa on alkutekijöissään, eikä maan sisäinen kaasuverkko mahdollista ylituotannon kanavoimista lännestä itään. Kaasusta ei siten ole öljyn korvaajaksi valtion budjetissa.

On vaikea arvioida, mitä tapahtuu 2020-luvun puolivälin jälkeen. Optimististenkin arvioiden mukaan arktisten projektien arvioidaan lähtevän laajamittaisesti käyntiin vasta 2030-luvulla. Henderson muistuttaa, että pääosa alueen hankkeista on vasta pilottivaiheessa, ja yhdenkin öljylähteen valmistelu kestää vuosia.

Pohjoisella jäämerellä tuotetun öljyn kustannukset ovat maailman korkeimmat, 80–90 dollaria tynnyriltä, kun tuotantokustannus Lähi-idässä on 29 dollaria.

Venäläisten energiajättien vakuutteluista huolimatta useat alueen projekteista keikkuvat jatkuvasti kannattavuuden rajamailla, kustannusarviot muuttuvat ja markkinahinnat vaihtelevat. Tunnetuin esimerkki lienee maailman suurimpiin kuuluva kaasukenttä Štokman, jonka kehitys pantiin jäihin vuonna 2012, koska maakaasun hinnat romahtivat Yhdysvalloissa.

Venäjän talouspoliittinen keskustelu korostaa usein tarvetta omavaraisuuteen, vaikka tosiasiassa Jäämeren energiaprojektit ovat maalle liian vaikeita ilman länsimaisten öljy-yhtiöiden apua. Venäjän luonnonvarateollisuudella on liki 150-vuotinen historia, mutta monien muiden alojen tapaan se on jäänyt menetelmiltään takapajuiseksi. James Hendersonin mukaan Venäjä tarvitsee lännen apua niin teknologiassa, johtamisessa kuin rahoituksessakin.

Rahoitustarve on tähtitieteellinen – esimerkiksi valtio-omisteinen energiajätti Rosneft on ilmoittanut budjetoineensa arktisiin projekteihin 300 miljardia euroa­ seuraavien 20 vuoden ajaksi. Summa vastaa neljääApollo-avaruusohjelmaa nykyrahassa.

Tarjonnan lisäämiseksi on esitetty myös vaikeammin hyödynnettäviä liuskekaasua ja -öljyä, joilla Yhdysvallat kahdeksankertaisti kaasuntuotantonsa ja kaksinkertaisti öljyntuotantonsa vuosina 2008–2013. Venäjällä myös nämä varannot ovat maailman suurimpia, mutta niiden käyttöönotto on aivan alkutekijöissään.

”Arviot varannoista ovat valtavia, mutta emme tiedä lainkaan, mikä lähteiden tuottavuus on”, Henderson arvioi.

Euroopan takkuavista liuskekaasuhankkeista voi päätellä, että geologisten erojen vuoksi tuotantoon ei ole yhtä sapluunaa, jota voisi soveltaa maasta toiseen. Lisäksi Shellin ja ExxonMobilin kaltaiset energiajätit myöhästyivät pahasti Yhdysvaltain liuskekaasuryntäyk­sestä ja ovat yhä kaukana pienempien ja ketterämpien kilpailijoidensa kannattavuuslukemista. Venäjän energiayhtiöillä ei puolestaan ole alalta lainkaan kokemusta – vielä neljä vuotta sitten Gazpromin toimitusjohtaja Aleksei Miller kuvasi ilmiötä myytiksi.

Talouden ohella arktisilla alueilla on tärkeä merkitys venäläisten identiteetin kannalta. Pohjoisiin alueisiin liitettiin neuvostoaikana sankarillisia mielikuvia, joita on Putinin aikana elvytetty Venäjän poliittisessa retoriikassa. Vahva läsnäolo arktisella alueella nähdään Venäjän mahdin mittarina.

Kun napatutkija Artur Tšilingarov pystytti vuonna 2007 Pohjoisnavalla neljän kilometrin syvyyteen Lomonosovin harjanteeseen Venäjän lipun, hän sai presidentiltä suitsutusta ”arktisten tutkimusmatkailijoiden perinteiden jatkajana” ja Venäjän sankarin arvonimen. Pohjois- ja etelänavan tutkimusinstituutin AARI:n johtaja Ivan Frolov julisti jo vuonna 2005, että Venäjä on ottanut takaisin johtavan arktisen suurvallan manttelin.

Hybris ei kuitenkaan muuttunut venäläisten äänestäjien varauksettomaksi tueksi. Lokakuussa 2013 tehdyssätutkimuksessa arktisten luonnonvarojen hyödyntämistä tuki vain niukasti suurempi osuus (45 %) väestöstä vastustajiin verrattuna (42 %). Näyttääkin siltä, että kansallistunteen lietsontaa ja toisaalta ympäristönsuojelun tärkeyttä käytetään sisäpolitiikassa sumuverhona Venäjän varsinaiselle tavoitteelle, arktisen alueen valjastamiselle valtionkassan tarpeisiin. Maan Ukrainan-politiikka uhkaa kuitenkin siirtää tavoitteen toteutumisen pitkälle tulevaisuuteen.

”Venäjän energiasektori on kansainvälistynyt nopeasti vuoden 2012 jälkeen.” James Henderson

Heinäkuun puolivälissä voimaan tulleet pakotteet ovat vaikeuttaneet huomattavasti Venäjän suurimpien energiayhtiöiden rahoituksen saantia läntisiltä pääomamarkkinoilta. Lisäksi arktisella alueella ja liuskeöljyn porauksessa tarvittavien teknologioiden vienti Venäjälle on kielletty.

Venäjällä ja IVY-maissa pitkän uran tehnyt konsultti ja Chatham Housen tutkija John Lough pitää tilannetta vaarallisena. ”En usko, että Venäjän poliittinen johto ajattelee pitkää aikaväliä vaan kirjaimellisesti yhtä päivää kerrallaan”, hän sanoo.

Lough työskenteli viisi vuotta neuvonantajana TNK-BP:ssä, joka oli Venäjän kolmanneksi suurin öljyntuottaja, kunnes Rosneft osti sen viime vuonna 41 miljardin euron kauppahintaan.

Toisin kuin Venäjän johto, länsimaiset energiayhtiöt suunnittelevat toimintaansa hyvin pitkällä jänteellä. ”Ne seuraavat kehitystä huolestuneina, mutta ovat toisaalta tottuneet poliittiseen epävarmuuteen”, Lough tiivistää.

Läntisistä energiayhtiöistä vain venäläisen Rosneftin luottokumppanin ExxonMobilin toimitusjohtaja Rex Tillerson on noussut vastustamaan pakotteita julkisesti. Esimerkiksi Statoil, Shell, Total ja BP ovat kertoneet tarkkailevansa tilannetta.

Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan pakotteet tuskin vaikuttavat Venäjän tuotantoon lyhyellä aikavälillä. Tulevaisuutta ajatellen pakotteet osuvat kuitenkin arkaan paikkaan. Esimerkiksi Venäjän öljyteollisuuden lippulaivalla Rosneftillä on 32 miljardia euroa­ velkaa, josta valtaosa erääntyy ensi vuoden loppuun mennessä. Elokuussa öljyjätti joutui pyytämään 31 miljardin euron pikalainaa valtion kassasta. Yhtiöllä on miljardien puskurirahastot, eikä se ole varsinaisissa maksuvaikeuksissa, mutta rahoituskanavien kuivumisella voi olla tuhoisa vaikutus pitkän aikavälin projekteihin.

Rahoituksen lisäksi jopa neljännes kaikesta Venäjällä käytetystä porauskalustosta on tuotu länsimaista, ja vaativimpiin oloihin tarkoitetussa tekniikassa riippuvuus on lähes täydellinen.

Jos pakotteet pitkittyvät, ennen pitkää Venäjän energiantuotanto kärsii, sillä tuotannon aloittaminen uusissa kohteissa myöhästyy tai jopa peruuntuu. Vaikutukset eivät suinkaan rajoitu arktisille alueille.

”Venäjän energiasektori on kansainvälistynyt nopeasti vuoden 2012 jälkeen, ja Rosneft oli matkalla kansainväliseksi energiayhtiöksi. Nyt on täysin auki, miten tuolle kehitykselle käy”, James Henderson toteaa.

John Lough on samoilla linjoilla. ”Jos nyt alkanutta kehityskulkua ei pysäytetä, se johtaa investointien vähenemiseen, mitä väistämättä seuraa tuotannon laskeminen.”

Venäjän viestinnässä Aasian kasvavia markkinoita sovitetaan usein lännen korvaajiksi. Toukokuussa Venäjä sopikin kaasuputken rakentamisesta ja kaasunviennistä Itä-Siperian kaasukentiltäPohjois-Kiinaan. Kiina ei voi kuitenkaan korvata Lontoon ja New Yorkin pääomamarkkinoita. Porausteknologiassa ja osaamisessa tilanne on Venäjän kannalta vielä huonompi, sillä Kiinan energiasektorilla ei ole tarvittavaa kokemusta arktisen alueen tuotannon kehittämiseen.

Kiinaan suunniteltu kaasuputki vastaisi noin viidennestä Gazpromin tämänhetkisestä myynnistä Eurooppaan. Jos hanke valmistuu aikataulussaan vuoteen 2018 mennessä, se kattaa silloin noin kymmenen prosenttia Kiinan kaasunkulutuksesta. Projektin tuottomarginaalit hiottiin yli kymmenen vuotta kestäneissä neuvotteluissa todennäköisesti seitinohuiksi, eikä Gazprom nouse sopimuksella edes kuuden tärkeimmän kaasuntoimittajan joukkoon Kiinassa.

Nesteytetyssä maakaasussa kasvun­varaa on enemmän, mutta niin on kilpailuakin. Venäläiset yhtiöt joutuvat lähivuosina kilpailemaan maailmanmarkkinoilla esimerkiksi kasvavan amerikkalaisen tuotannon kanssa.

Venäjän ulkopoliittinen päätöksentekokoneisto on luotu kahta asiaa varten: määrittelemään kansalliset edut ja puolustamaan niitä kaikin keinoin. Rauhanomaisen kehityksen turvaamiseksi ympäröivien valtioiden tulisi ymmärtää arktisen alueen asema Kremlin ajattelussa. Sen mukaan pohjoisen valloittaminen, siis valjastaminen valtion taloudelliseksi selkänojaksi, on kamppailua Venäjän riippumattomuudesta.

Euroopan parlamentissa ja eurooppalaisissa kansalaisjärjestöissä on esitetty toiveita järjestää Arktiksen hallinta Etelämantereen tapaan kansainvälisesti. Suvereniteettia rajoittavat suunnitelmat ovat kuitenkin ristiriidassa Venäjän tavoitteiden kanssa. Sen sijaan taloudellinen ja poliittinen keskinäisriippuvuus parantaa mahdollisuuksia arktisten valtioiden väliseen pragmaattiseen yhteistyöhön.

Venäjän talouskehityksen kannalta aggressiivinen ulkopolitiikka Ukrainassa on osoittautumassa tuhoisaksi, sillä se sotii maan tärkeimmän teollisuudenalan ydintarpeita vastaan. Putinin on pian valittava Ukrainan-politiikkansa ja arktisen alueen kehittämisen väliltä. Jos ratkaisevaa suunnanmuutosta ei tule, Kremlin talous- ja ulkopolitiikasta koituu valtava lasku koko maalle.

Putinin varmuusvarasto

Ajatus arktisesta alueesta Venäjän strategisena resurssivarantona on todennäköisesti peräisin suoraan itse presidentiltä – tarkalleen ottaen hänen menneisyydestään. Vladimir Putin käsittelee strategiaa yhtenä osana Pietarin kaivosinstituuttiin vuonna 1997 tekemäänsä väitöskirjaa. Putinin näkökulmasta strategia on ennen kaikkea varautumista epävarmuuksien täyttämässä ympäristössä, kun taas ulkopuoliseen apuun luottaminen on tuhoisaa.

1990-luvun alussa Pietarin pormestarin toimistossa työskennellessään Putin näki aitiopaikalta, kuinka Venäjästä tuli riippuvainen ulkopuolisesta avusta, kun Neuvostoliitolta perityt varmuusvarastot tyhjenivät ja nälänhätä uhkasi maata. Maa joutui polvilleen, kuten venäläinen ilmaisu kuuluu.

Presidentiksi noustuaan Putin käynnisti ensi töikseen uudelleen varmuusvarastoista vastaavan viraston, Rosrezervin. Viraston holvit sisältävät nykyään ruokatarpeet maan koko väestölle kolmeksi kuukaudeksi. Myös rahoituksen puolella ulkopuoliseen apuun tukeutuminen sai loppua – Putin rahastoi öljytuloja pahan päivän varalle ja maksoi valtionvelan pois.

Putin on pitänyt Arktista varmuusvarastona siitä asti, kun merenpohjan rikkaudet löydettiin. Hän on pääministerikaudeltaan lähtien tyrmännyt ehdotukset ulkomaalaisten energiayritysten päästämisestä Jäämerelle ilman valtio-omisteista kumppania, siis Rosneftiä tai Gazpromia.

Pragmaattikkona Putin tunnustaa ulkomaisen teknologian korvaamattomuuden, mutta pitää kuitenkin keskinäisriippuvuutta uhkana. Juuri ennen kolmannen presidenttikautensa alkua Putin muistutti Venäjän hallitusta siitä, kuinka offshore-kentät ennen kaikkea Arktiksella ovat ”liioittelematta meidän strateginen reservimme 2000-lukua varten.”

Kirjoittaja on Venäjän energia­politiikkaan erikoistuva jatko-opiskelija Oxfordin yliopistossa.