Nousevien mahtien aatteita

1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa keskusteltiin laajalti hegemonisen stabiliteetin teoriasta, jonka mukaan Yh­dysvallat käyttää hyväntahtoista ylival­taa, jonka heikkeneminen uhkaa suistaa maailman epäjärjestykseen, jopa globaa­liin sotaan.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Naun näkökulma on edelleen samansuuntai­nen. Maailmanpolitiikkaa ja muiden maiden maailmankuvia tarkastellaan hegemoni-Yhdysvaltojen näkökulmasta. Tarkasteluun on valittu mukaan joukko maita, joilla on halua lisätä vaikutusvaltaansa. Maavalikoima on mielen­kiintoinen, vaikkakaan ei kattava: Kiina, Intia, Iran, Japani ja Venäjä.

Kysymys eri maissa vallitsevasta maailmankuvasta ja niiden ulkopoliit­tisista keskusteluista on siis kehystetty yhdestä erityisestä näkökulmasta. Tar­kastelun teoreettisia tai yleisiä seurauksia ei juuri pohdita.

Kirjan toinen keskeinen puute on, ettei ajattelusuuntauksia juurikaan py­ritä selittämään. Muiden maiden ulko­poliittiset opit kuvataan asiana, joka vain on olemassa, sen sijaan että kysyt­täisiin, miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Muutenhan myös omat opinkappaleet ja toiminta voisivat joutua kriittiseen valokeilaan.

Joitakin poikkeuksia kirjassa kuitenkin on. Esimerkiksi Andrew C. Kutchinsin ja Igor Zevelevin Venäjää koskevasta lu­vusta löytyy ohimennen muutama huo­mio, jotka selittävät sitä, miksi vallitseva maailmankuva Venäjällä on muuttunut. Ensin länsimielinen liberalismi sai antaa tilaa suurvaltain voimien tasapaino-opeille, josta on vähitellen luisuttu yhä nationalistisempaan ja uusimperialisti­sempaan suuntaan.

Kutchins ja Zevelev tuovat ikään kuin ohimennen esiin Venäjän ideologi­sen muuttumisen syitä ja käännepisteitä. Ensin Naton laajeneminen 1990-luvulla johti monien länsimielisten ajattelijoiden siirtymiseen kohti voimatasapaino-oppe­ja. Epävakaa maailmantalous ja erityises­ti vuoden 1998 rahoituskriisi merkitsivät (uus)liberalismin lopullista marginalisoi­tumista venäläisessä politiikassa.

Kosovon sota 1999 hermostutti Ve­näjän ulkopoliittisen johdon tyystin. Vii­meistään värivallankumoukset Georgias­sa, Ukrainassa ja Kirgisiassa vakuuttivat poliittiset vaikuttajat lopullisesti siitä, että Yhdysvaltain ja lännen tavoitteena on Venäjän heikentäminen.

Tämä havainto ja amerikkalaisen im­perialismin kritiikki tuki siirtymää kohti nationalismia ja oppeja venäläis-ortodok­sisesta sivilisaatiosta. Myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen keskeiset hahmot Vladi­mir Putin, Sergei Lavrov, Vladislav Surkov ja Konstantin Zatulin ovat olleet viime vuosina kallellaan näihin oppeihin.

Vuosien 2008–2009 globaali rahoi­tuskriisi teki syvän loven Venäjän talouteen, mutta vakuutti samalla Venäjän johdon siitä, että Yhdysvaltain yksipuoli­sen johtoaseman päivät ovat luetut. Kun Putin aloitti kolmannen presidenttikau­tensa 2012, edellisen vuosikymmenen ta­louskasvun toistaminen alkoi vaikuttaa yhä vaikeammalta, ja vallan oikeutusta täytyi etsiä esimerkiksi kansallismielises­tä ulkopolitiikasta.

Venäjä on oiva esimerkki siitä, miten ulkopoliittisten oppien muutoksia pitäisi tarkastella laajemmassa viitekehykses­sä. Kyse on vuorovaikutuksesta muiden valtioiden ja liittoutumien kanssa, ja taustalla vaikuttaa epävakaan uuslibe­raalin maailmantalouden dynamiikka. Sekä vuorovaikutusasetelmia että maailmantalouden hallinnan tapaa voidaan muuttaa.

Kirjan parasta antia on David Sham­baughin ja Ren Xiaon kirjoittama luku Kiinasta. Keskeinen argumentti on, että vaikka Kiinassa on tähän asti vallinnut laaja konsensus hyvinvoinnin ja vallan hankkimisesta, maassa ovat edustettuina jokseenkin kaikki mahdolliset kansain­välisten suhteiden tutkimuksen ja ulko­politiikan koulukunnat.

Kiinalaiset viranomaiset toistelevat edelleen hyvin tarkasti ainoastaan viral­lisia näkemyksiä, mutta tutkijat käyvät laajaa keskustelua Kiinan identiteetistä ja maailmanjärjestyksen mahdollisista ja toivottavista kehityssuunnista. Tutki­jat harvoin kritisoivat toisiaan nimeltä, mutta ideoita arvioidaan ja arvostellaan jokseenkin vapaasti.

Perinteisen kiinalaisen ulkopoliit­tisen ajattelun ytimessä on näkemys, jonka mukaan Kiina menetti asemansa keskusvaltana länsimaisen imperialismin levittäydyttyä Aasiaan. Kiina kokee yhä olevansa nöyryytetty uhri, jonka tavoit­teena on saada takaisin arvovaltansa ja paikkansa maailmanpolitiikassa.

Tarinaan kuuluu myös vaatimaton kuva nyky-Kiinan asemasta: Kiina on edelleen vain yksi valta muiden joukossa, eikä sen tehtävänä ole pyrkiä johtajuu­teen. Kiina voi silti yhä useammin tehdä ja saada joitakin asioita aikaan globaalin diplomatian kentillä.

Toiset kuitenkin katsovat, että Kii­nan asema on jo muuttunut ja maasta on tullut keskeinen globaali valta. Sitä seu­raa kysymys siitä, minkälainen valta sen pitäisi olla. Pitäisikö Kiinan pyrkiä ää­nekkäämmin sanomaan mitä se haluaa, sen sijaan että se vain tyytyisi toteamaan mitä se ei halua?

Kiinalaistutkijoiden valtavirta näyt­täisi nojaavan paljolti klassisen poliit­tisen realismin valtiomiesviisauteen ja diplomatian pelisääntöihin: ”Älä ole turhan äänekäs edes silloin kun tiedät olevasi oikeassa.”

Päätavoite on varmistaa Kiinan oma yhtenäisyys ja jo Kiinan oman edun vuoksi ylläpitää kansainvälisen järjestyk­sen ”julkishyödykkeitä”. Näihin luetaan Kiinassa uusrealististen ajattelijoiden tavoin omistusoikeuksien turvaaminen, vapaakauppa ja rauha.

Kiinalaiset tutkijat näyttävät myös jakavan monien venäläisten kollegoi­densa toiveen siitä, että maailmasta olisi tulossa moninapaisempi. Kiinan oma nousu esitetään kuitenkin rauhanomaise­na. Kiina pyrkii harmoniseen maailmaan, jossa YK-järjestelmällä, kollektiivisella turvallisuudella, kaikkia hyödyttävällä talousyhteistyöllä ja sivilisaatioiden vä­lisellä dialogilla on paikkansa.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori.