Skip to main content

Rajoista sopiminen ei riitä rauhaan

Rajoista sopiminen ei riitä rauhaan

Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ratkaisu edellyttäisi laajaa sovitteluprosessia.

Teksti Juha Mäkinen

Viaton ja puhdassydäminen. Sellainen mies oli hautakiven kirjoituksen mukaan Baruch Goldstein, Yhdysvalloista Israeliin muuttanut lääkäri, joka helmi­kuussa 1994 käveli rynnäkkökiväärin kanssa Hebronin Patriarkkojen haudas­sa sijaitsevaan moskeijaan ja avasi tulen.

Goldstein murhasi 29 palestiinalais­ta ja haavoitti toistasataa, ennen kuin raivostunut väkijoukko lynkkasi hänet hengiltä. Joukkomurhaa seuranneissa mellakoissa ja itsemurhaiskuissa kuoli vielä kymmeniä ihmisiä lisää.

Hebron on erikoinen paikka, jossa Israelin ja palestiinalaisten konflikti näyttäytyy raadollisimmillaan. Goldsteinin verite­kojen näyttämö, Patriarkkojen hauta, sijaitsee Hebronin keskustassa. Se on pyhä paikka niin juutalaisille kuin mus­limeillekin. Rakennus on jaettu kahtia uskontokuntien kesken. Kummallekin on oma sisäänkäyntinsä. Kymmenen päivän ajan vuodessa koko rakennus on varat­tu juutalaisille, toiset kymmenen päivää muslimeille.

Yhtenäkään päivänä koko rakennus ei ole kaikille avoin.

Erottelu jatkuu Patriarkkojen haudan ulkopuolella. Haudan editse kulkevalla kadulla on tarkastuspiste, jota vartioi aseistettu sotilas. Tarkastuspisteen itä­puoli on palestiinalaisilta kielletty. Län­teen lähtevällä kadulla palestiinalaiset saavat kävellä, mutta eivät ajaa autolla.

Länteen mennessä sadan metrin päässä tulee vastaan toinen tarkastus­piste. Nuori, arasti hymyilevä sotilas tarkastaa huolellisesti passimme. Tässä kohtaa palestiinalaisten on käännyttävä sivukadulle. Meidän ryhmässämme on vain EU:n kansalaisia ja israelilaisopas, joten saamme jatkaa.

Toisen tarkastuspisteen ohitettuam­me olemme yhtäkkiä aavekaupungissa. Al-Šuhada-kadun varrella oli vielä 20 vuotta sitten vilkas markkinapaikka. Nyt kaikki liikkeet ovat suljettuja. Läheisiin rakennuksiin on muuttanut israelilaisia siirtokuntalaisia.

Jakolinjat ja tarkastuspisteet jatkuvat läpi kaupungin. Hebron on jaettu pales­tiinalaisten hallinnoimaan H1-alueeseen ja Israelin hallinnoimaan H2-alueeseen.

Kaikkiaan Hebronissa asuu noin 250 000 ihmistä, suurin osa palestiinalai­sia. Aivan Hebronin kupeessa sijaitsevas­sa Qiryat Arban siirtokunnassa asuu noin 8 000 israelilaista ja Hebronin keskustan pienissä siirtokunnissa vajaa tuhat lisää. Tämän pienen siirtokuntalaisväestön turvaamiseksi H2-alue on täynnä Israelin armeijan sotilaita, tarkastuspisteitä ja merkillisiä liikkumissääntöjä.

Sama toistuu isommassa mittakaa­vassa koko Länsirannan alueella, jota pirstovat Israelin rakentamat siirtokun­nat ja niitä yhdistävät tiet. Gazan siir­tokunnat tyhjennettiin vuonna 2006, mutta Länsirannan ja Itä-Jerusalemin siirtokunnissa asuu yli puoli miljoonaa israelilaista.

”Jos haluat rakentaa muurin, rakenna se rajalle, älä minun makuuhuoneeseeni!”

Palestiinalaishallinnon pääneuvot­telija Saeb Erekat on turhautunut. Hän on edustanut palestiinalaisia Lähi-idän rauhanneuvotteluissa 1990-luvun alusta asti, mutta hänen tavoitteensa – miehi­tyksestä vapaa, itsenäinen palestiinalais­valtio – ei ole näköpiirissä.

”Israelilla on kolme vaihtoehtoa”, Erekat sanoo toimistossaan Jerikossa.

”Ensimmäinen on kahden valtion ratkaisu vuoden 1967 rajoilla, joka on nähdäkseni ainoa realistinen vaihtoehto. Toinen on yksi valtio, mutta siinä kaik­kien kansalaisten olisi oltava yhdenver­taisia. Kolmas on tämänhetkinen todel­lisuus: apartheidvaltio.”

Kahden valtion ratkaisusta on kon­fliktin pitkittyessä tullut yhä vaikeammin saavutettava, sillä Israel on piirtänyt alueelle de facto uusia rajalinjoja ra­kentamalla Länsirannalle siirtokuntia ja ”turvallisuusmuuria” – ei nyt aivan Ere­katin makuuhuoneeseen, mutta selvästi vuoden 1967 rajalinjan itäpuolelle.

Siviiliuhrit lisäävät entisestään katkeruutta ja vä­hentävät sovinnonhalua.

Yhtenä ratkaisuehdotuksena esiin on nostettu maa-alueiden vaihdot. Ajatukse­na on, että koska siirtokunnissa asuu jo niin suuri määrä ihmisiä, olisi käytännöl­lisintä liittää siirtokunnat Israeliin. Vas­tikkeeksi Palestiinan valtioon liitettäisiin alueita Israelista.

Erekat sanoo olevansa periaatteessa valmis sopimaan vaihdoista edellyttäen, että Israel tunnustaisi Palestiinan val­tion. Siirtokuntien liittäminen Israeliin piirtäisi maalle kuitenkin rajat, joissa olisi pitkiä ja kapeita ”sormia” ja mah­dollisesti myös enklaaveja eli kokonaan palestiinalaisalueiden ympäröimiä aluei­ta. Israelin näkökulmasta tällaiset rajat olisivat turvallisuusuhka.

Erekat toivoo Euroopan unionin ottavan nykyistä aktiivisemman roolin Lähi-idän rauhanneuvotteluissa. Ensi alkuun EU:n pitäisi Erekatin mielestä tunnustaa Palestiinan valtio.

Rajoista sopuun pääseminen olisi jo sinäl­lään historiallinen läpimurto. On kui­tenkin kyseenalaista, riittäisikö se yksin tuomaan alueelle rauhaa. Israelilainen politiikan tutkija ja rauhanaktivisti Da­niel Levy on kritisoinut olettamusta, että Israelin ja Palestiinan konfliktissa olisi kyse ennen muuta rajoista. Konfliktista tekee vaikean juuri se, että siihen kytkey­tyy niin paljon historiallisia, uskonnolli­sia ja etnisiä tekijöitä.

Koko alueen historiasta vallitsee kak­si toisistaan poikkeavaa narratiivia. Isra­elilaisille kyse on vainotun kansan sel­viytymistaistelusta: holokaustin varjoista syntyi vuonna 1948 juutalaisvaltio, jota ovat alusta asti ympäröineet vihamieli­set naapurit. Palestiinalaisille konfliktis­sa on kyse historiallisesta vääryydestä ja jatkuvasta kolonialismista. Heille vuosi 1948 on nakba, katastrofi, joka ajoi yli 700 000 palestiinalaista pakolaisiksi.

Levyn mielestä rauha edellyttää laa­jaa sovitteluprosessia, jossa rajasopu olisi parhaimmillaankin vain hyvä alku. Sen lisäksi molempien puolien tulisi tunnus­taa toistensa näkemykset historiasta. Molempien tulisi myös käsitellä omat pahat tekonsa, kuten siviileihin kohdis­tetut sotatoimet ja terrori-iskut.

Ongelmana ovat molempien puolten uskonkiihkoilijat. Pahimmillaan omien pahoja tekoja ei tuomita, vaan yliste­tään.

Tästä paraatiesimerkkinä toimii Ba­ruch Goldsteinin hauta. Virallinen Israel tuomitsi Goldsteinin, mutta fanaattisim­mille äärijuutalaisille Goldstein on san­kari. Eräässä Hebron-aiheisessa repor­taasissa haastateltu siirtokuntalaismies toteaa, että Goldsteinin teko oli ”hyvä alku”.

Sama asenneongelma vaivaa myös palestiinalaisia. Palestiinalaiset ovat kunnioittaneet muun muassa Yahya Ayyashin ja Dalal Mughrabin muistoa nimeämällä heidän mukaansa katuja ja aukioita. Ayyash oli Hamasin pommin­rakentaja, jonka pommeilla surmattiin kymmeniä israelilaissiviilejä. Mughrabi puolestaan osallistui vuonna 1978 Tel Avivin lähellä iskuun, jossa kuoli 38 ih­mistä ja yli 70 haavoittui.

Heinäkuussa konflikti puhkesi jäl­leen avoimeksi sodaksi Israelin ja Gazaa hallitsevan Hamasin kesken. Siviiliuhrit lisäävät entisestään katkeruutta ja vä­hentävät sovinnonhalua. Kaikesta huo­limatta rauhanprosessi on taas pyrittävä jotenkin käynnistämään.

Ehkä se pitäisikin aloittaa Daniel Levyn hengessä yhteisellä toteamuk­sella, että nämä goldsteinit, ayyashit ja mughrabit eivät ole ansainneet rahtus­takaan kunnioitusta. Katujen nimet on helppo vaihtaa ja hautakiven voi jättää ruohottumaan. Sen jälkeen on edessä vielä paljon vaikeampiakin ongelmia ratkaistavaksi.