Selkä seinää vasten

Ukrainan presidentti Petro Porošenko vieraili maan kansalliskaartin koulutuskeskuksessa Kiovan lähellä heinäkuun lopulla.

Vaikka Ukraina on läntisissä keskusteluissa usein leimattu toivottomaksi tapaukseksi ja Venäjällä epäonnistuneeksi valtioksi, maan poliittinen kehitys viime kevään ja kesän aikana on ollut vaikutta­vaa. Se on nostattanut toiveita siitä, että Ukraina voisi selättää nykyisen kriisinsä.

Toiveet ovat toistaiseksi silti vain toi­veita: riskinä on, että Ukrainan aiemmat valinnat määräävät nykyistä kehitystä ja että nykyisessä liikehdinnässä käy kuten vuosikymmenen takaisessa oranssissa vallankumouksessa. Oranssi vallanku­mous ei onnistunut täyttämään Ukrai­nan kansalaisten eikä vallankumouksen ulkomaisten kannattajien odotuksia eikä uudistamaan korruptoitunutta ja teho­tonta hallintoa.

Lännen ja Euroopan merkitys Uk­rainan vähittäisen kehityksen takaajana voi näissä olosuhteissa olla ratkaiseva. Euroopan unionin ennakoiva ja käy­tännönläheinen toimintatapa sekä halu oppia menneistä virheistä voivat tukea Ukrainaa jaloilleen.

Kansa kannattaa yhtenäisyyttä

Ukrainan nykytilanteen analyysi tulee aloittaa tunnustamalla yksi perustavan­laatuinen saavutus: Ukraina on säily­nyt yhtenä valtiona. Krimin miehitys ja konflikti Donetskin ja Luhanskin alueel­la ovat traagisia tapahtumia Ukrainan valtion historiassa, mutta ne eivät ole romahduttaneet koko valtiota eivätkä johtaneet poliittisesti kestämättömän liittovaltion muodostamiseen – Novoros­sijaa eli Harkovasta Odessaan ulottuvaa ”Uutta Venäjää” ei ole syntynyt.

Arvostetun kiovalaisen Razumkov-tutkimuslaitoken kesäkuisen mielipi­detiedustelun mukaan 78,5 prosenttia ukrainalaisista vastaajista katsoo, että maan pitää pysyä yhtenäisenä valtiona mutta että valtaa tulisi jonkin verran ha­jauttaa. Vain noin 12 prosenttia vastaa­jista sanoi kannattavansa liittovaltiota.

Tämä tuskin yllättää ketään, joka on seurannut Ukrainan kehitystä. Ukrainan itä- ja länsiosan sovittamaton välirikko on tiedotusvälineiden luoma stereoty­pia, johon osa ulkomaisista poliitikoista uskoo. Ukrainassa mielialat ovat olleet Ukrainan yhtenäisyyden kannalla.

Ukrainan viimeisimmän eli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan etniset venäläiset olivat enemmistönä vain Kri­min niemimaalla, ja sielläkin venäläisten osuus oli pienentynyt noin 58 prosent­tiin. Vuonna 1989 etnisten venäläisten osuus Krimillä oli viimeisessä Neuvostoliiton ajan väestönlaskennassa noin 66 prosenttia.

Etnisesti ukrainalaisia oli vuoden 2001 tietojen mukaan Donetskin alueen väestöstä noin 57 prosenttia, maan koillisosassa sijaitsevan Harkovan kau­pungin väestöstä noin 71 prosenttia ja etelässä Mikolajivin satamakaupungin asukkaista 82 prosenttia. He puhuvat äidinkielenään enimmäkseen venäjää mutta pitävät itseään ukrainalaisina.

Kahden vuosikymmenen itsenäisyy­den aikana ukrainalaiset ovat tottuneet itsenäiseen päätöksentekoon. Ukrainan eri alueilla on paljon enemmän vaikutusvaltaa maan politiikkaan kuin Venäjän alueilla vastaavasti oman maansa poli­tiikkaan, sillä Venäjällä valta on äärim­milleen keskitetty. Ukrainan koulujärjes­telmä on lujittanut kahden vuosikymme­nen ajan ajatusta Ukrainasta itsenäise­nä valtiona, ja separatismille on jäänyt maan itäosissa vain vähän jalansijaa.

Tästä huolimatta pelkona on, että ulkopuolinen painostus voisi horjuttaa koko Ukrainan valtiota. Toisin sanoen Ukrainan kyky pitää kiinni valtioasemastaan ja alueellisesta koskematto­muudestaan ei ole itsestään selvä. Tämä tuli erityisen selväksi Krimin maaliskuis­ten nöyryyttävien tapahtumien jälkeen, kun Ukrainan sotilaita loikkasi Venäjän joukkoihin ja Kiovan johto näytti voi­mattomalta ja kykenemättömältä pää­töksentekoon.

Alkukesään mennessä epäjärjestyk­sen aika oli kuitenkin ohi. Ukraina ky­keni kokoamaan merkittäviä joukkoja, mukaan lukien vapaaehtoisjoukkoja, sisäministeriön joukkoja ja armeijan yksiköitä, mikä vaati reserviläisten mo­bilisaatiota. Tämä osoitti, että suora hyökkäys Ukrainaan tulisi varsin kal­liiksi. Lisäksi Ukrainassa ymmärrettiin, että tilanne vaati isoja taloudellisia uh­rauksia: kesäkuussa maa päätti lopettaa kaiken sotilasteollisen yhteistyön Venä­jän kanssa.

Grafiikka : Kauko Kyöstiö

Sisäisestä konfliktista huolimatta Ukraina onnistui järjestämään vapaat ja rehelliset presidentinvaalit, paitsi maan itäosissa, joissa käytiin sotaa. Vaaleissa äänesti yli 60 prosenttia äänioikeutetuis­ta. Voittajaksi selvisi Petro Porošenko, jo­ka kampanjoi kansallisen yhtenäisyyden ja Ukrainan eurooppalaisen integraation puolesta. Hän sai 54,7 prosenttia äänistä, ja hänestä tuli toistaiseksi ainoa Ukrai­nan presidentti, joka on valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella. Se osoittaa, että Ukraina on lujittunut kansakuntana.

Syrjäytetyn presidentin Viktor Janukovytšin aikana Ukrainassa luo­vuttiin vallan kolmijako-opin mukai­sesta hallintojärjestelmästä. Nyt maassa on kuitenkin otettu ratkaisevia askelia kolmijako-opin palauttamiseksi päätök­senteon ohjenuoraksi.

Vaikka suurin osa Donetskin ja Luhanskin väestöstä on venäjänkielisiä, vain runsas neljännes alueen asukkaista kannatti ennen separatistisen liikehdinnän alkua näiden alueiden irrottamista Ukrainasta ja liittämistä Venäjään. Koko Ukrainan väestöstä tätä kannatti kymmenesosa. // Lähde: Democratic Initiatives Foundation -säätiön mielipidemittaus 16.–30.3.14

Jo viime helmikuussa maan parla­mentin valtaa suhteessa hallitukseen li­sättiin, ja myös tulevaa perustuslakiuu­distusta on suunniteltu jaetun toimeen­panovallan mukaisesti. Ukraina näyttää haluavan päästä eroon autoritaarisesta, presidenttijohtoisesta järjestelmästä ja havittelevan tilalle valtaa käyttävien instituutioiden välistä kompromissia, toisin kuin monet naapuruston entiset neuvostotasavallat.

Ulkopolitiikassa Ukraina onnistui al­lekirjoittamaan kesäkuussa assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa. Tämäkään ei ollut itsestään selvää: Yhtäältä osa EU-maista katsoi, että sopimus aiheuttaisi ongelmia maiden Venäjä-suhteisiin. Toi­saalta monet ukrainalaiset olivat tur­hautuneita EU:hun. He olivat toivoneet assosiaatiosopimuksen ripeää solmimista ja odottivat EU:n kohdistavan Venäjään pakotteita ja tarjoavan Ukrainalle soti­lasteknistä apua. Kun toiveet eivät toteu­tuneet, he syyttivät EU:ta solidaarisuuden puutteesta Ukrainaa kohtaan.

Ukrainalla on edessään valtavia ra­kenteellisia ongelmia ja poliittisia haas­teita. Ensinnäkin maan talous on krii­sissä. Aiempi tehoton politiikka, eliittien ahne käytös ja riippuvuus venäläisestä energiasta ovat johtaneet siihen, että Uk­rainan kansantulo on Maailmanpankin mukaan henkeä kohti noin kolme kertaa pienempi kuin Venäjän tai Puolan ja kaksi kertaa pienempi kuin Valko-Venäjän. Jopa Ukrainan hallituksen omien op­timististen talousennusteiden mukaan maan bruttokansantuote supistuu kulu­vana vuonna noin 6–6,5 prosenttia.

Parhaillaan käytävä sota maksaa Uk­rainalle vähintään noin 130 miljoonaa dollaria kuukaudessa, ja kulut nousevat sitä mukaa kun vanhat ammusvarastot tyhjenevät. Huhtikuussa Kansainvälinen valuuttarahasto IMF myönsi Ukrainalle 17 miljardin dollarin tukipaketin, mutta se riittää ylläpitämään vain maan lyhyen aikavälin makrotaloudellista tasapainoa. Talouskasvun luomiseksi apua tarvittai­siin paljon enemmän.

Myöskään Ukrainan oligarkkijär­jestelmää ei ole vielä uudistettu alkuun­kaan. Tästä käy osoitukseksi se, että presidentinvaalien kaksi kärkiehdokas­ta olivat Petro Porošenko, yksi Ukrainan rikkaimmista miehistä, ja entinen päämi­nisteri Julija Tymošenko, joka on säilyt­tänyt tiiviit kytköksensä suurpääomiin. Kampanjansa aikana Porošenko veljeili esimerkiksi Dmitro Firtašin kanssa, joka puolestaan on ollut avainhenkilö mo­nissa Venäjän kanssa tehdyissä pimeissä energiakaupoissa ja jonka Yhdysvallat on asettanut syytteeseen.

Jotkut Ukrainan oligarkeista, kuten Dnipropetrovskin kuvernööri Ihor Ko­lomoiski, tukevat aktiivisesti maansa nykyhallintoa – mutta heidän mahdol­liset vaatimuksensa paljastunevat vasta myöhemmin. Joka tapauksessa Ukrainan politiikan ja liike-elämän erottaminen on tulevaisuudessakin vaikeaa, ellei mahdo­tonta.

Porošenkon korkeat kannatusluvut saattavat kuitenkin jäädä väliaikaisiksi. Porošenkon voittoon vaikutti esimerkik­si hänen vastustajiensa heikkous. Lisäk­si osa äänestäjistä äänesti Porošenkoa taktisesti, jotta sotaa käyvä maa sai laillisen presidentin mahdollisimman nopeasti. Siksi Porošenkon varsinaisen kannattajakunnan kokoa on mahdo­tonta arvioida. Porošenko ei välttämättä pysty keräämään laajaa kannatusta tai viemään poliittista ohjelmaansa läpi par­lamentissa, jolla on nyt enemmän valtaa kuin presidentillä.

Länsimaiden panos voi siis olla rat­kaisevaa sen kannalta, että demokraat­tiset toimintatavat juurtuvat Ukrainaan.

Ukrainan puoluejärjestelmä ei ole vielä tarpeeksi kypsä toimiakseen perus­tana vakaalle parlamentaariselle hallin­nolle. Puolueet, joilla on selkeä ideologia – olkoon se kommunistinen tai nationa­listinen –, ovat vähemmistönä. Usein puolueet ovat yhden poliitikon varassa, kuten Tymošenkon Batkivsˆina-puolue tai entisen nyrkkeilijätähden Vitali Klytškon UDAR, tai riippuvaisia rikkaasta lahjoit­tajasta.

Tällaisessa tilanteessa äänestäjien käytös on hyvin ailahtelevaa. Ukrainas­sa on määrä järjestää parlamenttivaalit lokakuussa. Kiovan kansainvälisen so­siologisen instituutin heinäkuisen mie­lipidemittauksen mukaan Porošenkon Solidarnist-puolue saisi vaaleissa 20,3 prosenttia äänistä, jos vaalimainoksis­sa olisi Porošenkon nimi – ja vain 11,1 prosenttia, jos puoluetta johtaisi entinen sisäministeri Juri Lutsenko. Saman mie­lipidemittauksen mukaan vaalit voittai­si Oleh Lyaškon radikaalipuolue, joka saisi 22,2 prosenttia äänistä. Lyaškoa on toisinaan verrattu Venäjän Vladimir Žirinovskiin.

Toinen riski on aiemmin valtaa pi­täneen Alueiden puolueen romahdus. Puolue sai mielipidemittauksessa vain kolmen prosentin kannatuksen. Puolu­een äänestäjäkunta Ukrainan itäosissa ei välttämättä löydä toista poliittista voi­maa edustamaan itseään parlamentissa, mikä voi aiheuttaa epävakautta. Lisäksi minkä tahansa koalition toimintakykyä heikentää se, että parlamentaarikot voi­vat jättää puolueryhmänsä ja siirtyä riip­pumattomiksi edustajiksi.

Vaikka Ukraina onnistuisikin val­taamaan maan itäosat takaisin, vaatii valtavia ponnistuksia järjestää alueiden hallinto uudelleen osaksi Ukrainaa ja nostaa alueen talous jaloilleen. Ukrai­nan itäosien kaivos- metalliteollisuus tarvitsisi hallituksen taloudellista tukea ja halpaa energiaa pysyäkseen toimin­nassa. Kun näitä edellytyksiä ei enää ole tarjolla, paikalliset voivat tulkita tilan­teen kostoksi maan kapinallisia itäosia kohtaan.

Lopuksi on otettava huomioon Venä­jän seuraavat siirrot. Moskovasta Kiova voi tuskin odottaa apua Ukrainan uudis­tamisessa. Venäjä on lisännyt jatkuvasti taloudellista painostustaan Ukrainaa kohtaan: Kesäkuussa Venäjä lakkasi toimittamasta Ukrainalle maakaasua, koska osapuolet eivät päässeet sopuun kaasun hinnasta.

Lisäksi Venäjä valmistelee laajaa Uk­rainan-kaupan rajoittamista ja saattaa esimerkiksi vetäytyä nykyisestä maiden välisestä vapaakauppasopimuksesta. Li­säksi Moskova voi yhä käyttää vaikutus­valtaansa Ukrainan sisällä ja vaikuttaa maan politiikkaan korruption keinoin.

Lännen on tuettava Ukrainaa

On selvää, että Ukraina voi uudistua vain omalla työllään. Länsi voi kuitenkin tu­kea Ukrainaa, ja EU:n assosiaatiosopi­mus tarjoaa tähän hyvän perustan.

Toisin kuin aiemmin, lännen olisi nyt käytännössä mahdotonta vetäytyä Ukrainan tilanteesta. Siksi EU:n pitäi­si ensinnäkin myöntää osavastuun­sa nykyisen kriisin syntyyn: Venäjää provosoi nimenomaan EU:n tarjoama assosiaatiosopimus Ukrainalle. Lisäksi Saksan, Ranskan ja Puolan ulkominis­terien välitysyritys Kiovassa laukaisi helmikuussa tapahtumaketjun, joka johti Viktor Janukovytšin syrjäyttämi­seen, vaikka tämä ei ollutkaan länsimai­den tarkoitus.

EU:n ehdotus assosiaatiosopimuk­sesta oli sinänsä tarkoituksenmukainen, mutta on turha vedota siihen, ettei Ve­näjän reaktiota osattu ennakoida. Län­simaat jättivät Ukrainan yksin puolus­tamaan alueellista koskemattomuuttaan ja joutuivat lopulta avoimeen konfliktiin Venäjän kanssa – mikä on kaksinkertai­nen tappio. Länsi voi korjata poliittisen maineensa vain osoittamalla, että Uk­rainan kannatti allekirjoittaa sopimus. Tämän edellytyksenä on, että Ukraina kykenee uudistumaan.

Jos Ukrainan läntinen integraatio epäonnistuu, maa ei enää voi palata kakkosvaihtoehtoon, joka tarkoittaisi vakautumista Venäjän määräysvallassa ja osallistumista Euraasian integraa­tioon. Nykytilanteessa ukrainalaisten enemmistö asettuisi vastustamaan neu­votteluja maan tulevaisuudesta Venäjän hallituksen kanssa. Toisaalta Venäjällä ei ole sen enempää edellytyksiä houkutella Ukrainaa omalle puolelleen, saati alistaa maata määräysvaltaansa.

Jos Ukrainan hallitus epäonnistuu maan vakauttamisessa ja uudistamisessa, edessä on entistä syvempi epätasapaino. Tätä punnitessa on syytä muistaa, että Ukrainan väestö on noin kaksi kertaa suurempi kuin koko entisen Jugoslavian, että Ukrainassa on useita ydinvoimaloita ja kemian alan teollisuuslaitoksia ja että Ukrainan läpi kulkevilla kaasuputkilla on edelleen suuri merkitys Euroopan energiaturvallisuuden kannalta.

Länsimaiden panos voi siis olla rat­kaisevaa sen kannalta, että demokraat­tiset toimintatavat juurtuvat Ukrainaan, maahan luodaan uusia poliittisia insti­tuutioita ja taloutta uudistetaan. Lännen on myös varmistettava, että läntisten veronmaksajien rahoista maksetut tuet eivät valu ukrainalaisten oligarkkien taskuihin.

Tilanne on edelleen hauras, mutta näyttää siltä, että Ukraina on tällä ker­taa aiempaa valmiimpi yhteistyöhön län­nen kanssa. Maa on omasta tahdostaan ilmaissut halunsa lähentyä Euroopan unionia, eikä enää voi olla epäselvää, mitä epäonnistumisesta seuraisi.

 

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä
-tutkimusohjelman johtaja.