Länsimaissa on viime vuosina naureskeltu Venäjän presidentin Vladimir Putinin suurmieskulttia pönkittäville valokuville, joissa hänet on nähty maskuliinisena ja sankaritekoja suorittamassa.
Tämän vuoden aikana nauru on loppunut. Sen sijaan esimerkiksi saksalainen aikakauslehti Der Spiegel ehti toukokuun lopussa julistaa Venäjän Ukrainasta käytävän propagandasodan voittajaksi.
”Venäjällä on selvästi tehty maineenhallinnan ja strategisen kommunikaationanalyysi. En tiedä, ketkä ovat sen takana, mutta selvästi heillä on testattu suunnitelma”, toteaa everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtinen.
Huhtinen toimii sotilasprofessorina Maanpuolustuskorkeakoulussa. Häntä pidetään yhtenä Suomen johtavana informaatiosodankäynnin asiantuntijana. Hän kuitenkin tunnustaa, että varsinaista faktatietoa Venäjän toimista on vähän. Sen vuoksi Venäjän toimintaa onkin analysoitava lähinnä sen avulla, mitä siitä kerrotaan mediassa.
Huhtisen mielestä Venäjä ei ole informaatiosodassa voitolla varsinkaan kesän tapahtumien jälkeen. Hänestä on kuitenkin selvää, että vuonna 2008 käydyn Georgian-sodan jälkeen Venäjä on kehittänyt valmiuksiaan informaatiosodankäynnissä. Esimerkkinä huolellisesta valmistautumisesta Huhtinen pitää sitä nopeutta ja tarkkuutta, jolla Venäjä vastasi Krimin miehityksen jälkeen länsimaiden protesteihin syytöksillä kaksinaismoralismista. Venäläisissä puheenvuoroissa rinnastettiin usein esimerkiksi Krim ja Kosovo.
Itä-Ukrainassa Venäjän toiminnan painopiste oli Huhtisen mukaan varsinkin aluksi informaatio-operaatioissa. Esimerkiksi joukkojen ja kaluston laajamittainen liikuttelu Ukrainan-vastaiselle rajalle ja sieltä pois on ollut niille alisteista.
”Venäjä tiesi, että lännen satelliitit seurasivat joukkojen liikkeitä ja että tiedot päätyisivät uutisiin.”
Varsinaisena vaikuttamiskeinona toimi laajamittaisen uutisoinnin aiheuttama pelko. Tällä haluttiin ilmeisesti aiheuttaa epävarmuutta Venäjän aikeista ja hillitä Ukrainan armeijan toimintaa separatisteja vastaan.
Hieman vastaavankaltainen tiedotusvälineiden avulla toteutettu harhautus koettiin ennen ensimmäistä Persianlahden sotaa vuonna 1991. Tuolloin Irak saatiin odottamaan hyökkäystä mereltä, koska Persianlahdella järjestettiin laajasti uutisoituja merisotaharjoituksia. Päähyökkäys tapahtui kuitenkin maitse Saudi-Arabian kautta.
Mediavalta on ensisijaisesti valtaa vaikuttaa siihen, mistä puhutaan. Venäjä sai eurooppalaisten maiden huomion kääntymään niiden omaan turvallisuuteen ja puolustukseen. Suomessakin iltapäivälehdet nostivat näkyvästi esiin esimerkiksi Venäjän ilmasotaharjoituksen Suomen lähettyvillä.
”Keskustelu kääntyi omaan turvallisuuteen, vaikka olisi pitänyt keskustella siitä, että Venäjä miehittää Krimiä kansainvälisten sääntöjen vastaisesti”, Huhtinen toteaa.
Huhtisen mukaan lännelle on moraalinen tappio, että kolmannen asteen pakotteet otettiin käyttöön vasta heinäkuussa ja että niihin ei olisi ehkä koskaan turvauduttu ilman malesialaiskoneen alasampumista.
Propagandan tutkijat erottelevat valkoisen, harmaan ja mustan propagandan. Valkoisessa ei suoranaisesti valehdella, mutta kerrotaan asiasta vain osittainen totuus. Harmaassa tiedon lähde jätetään tarkoituksella tuntemattomaksi. Mustassa propagandassa tiedon lähteen annetaan ymmärtää olevan jokin muu kuin se oikeasti on.
Ukrainan kriisin aikana Venäjän mustaa propagandaa ovat edustaneet esimerkiksi tapaukset, joissa ammattimaiset näyttelijät ovat esiintyneet tv-uutisissa väkivaltaisuuksien silminnäkijöinä ja kaatuneiden omaisina.
”Länsi ei juuri harjoita mustaa propagandaa. Se on kielletty esimerkiksi Naton informaatio-operaatioita koskevissa doktriineissa, koska uskottavuus murenee olemattomiin, jos näistä hommista jää kiinni”, Huhtinen sanoo.
Finnbay-verkkosivuston ympärille keväällä syntynyt kohu käy esimerkiksi harmaasta propagandasta. Englanninkielinen uutissivusto kertoi esimerkiksi, että Suomi jatkaa yhteistyötä Venäjän kanssa, sanoivatpa EU ja Yhdysvallat siitä mitä tahansa. Suomalaisessa mediassa spekuloitiin laajasti, onko sivuston takana Kreml ja onko kyse tietoisesta yrityksestä antaa ulkomaille väärää kuvaa Suomen Venäjä-kannoista. Huhtinen ei tähän usko.
Huhtisen mukaan sivuston aiheuttama kohu kuitenkin havainnollistaa, miten harmaa propaganda toimii psykologisesti: hänestä se oli kuin ”mentaalinen hakkerointiyritys”.
”Oleellista ei ollut sivuston sisältö sinänsä, vaan sen aiheuttama reaktio. Jos kukaan ei olisi reagoinut, viestit olisivat ikään kuin kuolleet pois.”
Der Spiegel katsoi Venäjän onnistuneen saamaan oman viestinsä hyvin läpi länsimaissa etenkin Kremlin rahoittamien tiedotusvälineiden kautta. Näitä ovat monikielinen RT-radio- ja televisiokanava ja sen osana toimiva Ruptly-videouutispalvelu, joka pyrkii syrjäyttämään läntiset kilpailijansa AP:n ja Reutersin tarjoamalla uutisvideonsa media-asiakkailleen halvemmalla. Spiegelin tietojen mukaan Venäjä käyttää näihin ulkomaisille suunnattuihin äänitorviinsa sata miljoonaa euroa vuodessa.
Kotimaassa Kremlin mediavalta perustuu tiedotusvälineiden omistuksen keskittämiseen ja Kremlille myötämielisten tahojen asettamiseen median johtoon.
”Venäjälle kotimainen yleisö on ylivoimaisesti tärkein. Jopa Putinin ulkomaisille tiedotusvälineille antamat haastattelut on suunnattu venäläiselle yleisölle.”
”Kremlin toimintaa motivoi ensisijaisesti huoli oman yhteiskunnan pitämisestä yhtenäisenä.”
Huhtisen mielestä Venäjän kotimaiseen kulutukseen tarkoitetut strategiset viestit löytävät kaikupohjaa myös ulkomailla. Esimerkiksi karismaattisen johtajan kaipuun tyydyttämisessä sekä perinteisten arvojen korostamisessa Huhtinen näkee yhtäläisyyksiä Euroopan äärioikeistolaisten ja populistien agendan kanssa.
Länsimaiden tulisi Huhtisen mielestä panostaa enemmän strategiseen viestintään. Esimerkiksi kansainvälisen politiikan toimenpiteiden ja sopimusten viestinnälliset vaikutukset on suunniteltava ja laskettava yhtä tarkkaan kuin niiden taloudelliset vaikutukset. Analyysin jälkeen viestit täytyy kiteyttää selkeiksi.
”Ei pitäisi esimerkiksi päästää syntymään sellaista mielikuvaa, että länsi on pettänyt lupauksensa olla laajentamatta sotilasliitto Natoa.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Kehitys-lehden päätoimittaja.
