Skip to main content

Laillinen siirtolaisuus kannattaa

Laillinen siirtolaisuus kannattaa

Eurooppa kinastelee siitä, mitä tehdä Välimerellä kuoleville siirtolaisille. Samaan aikaan mantereen väki vanhenee, ja työvoimapula uhkaa. Entä jos rajat avattaisiin?

Teksti Heta Muurinen

EU ottaa vastaan suurimman osan Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä lähtevistä siirtolaisista.

→ tarua.

Vaikka Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker kirjoitti viime vuonna siirtolaisuutta koskevassa julistuksessaan, et­tä Eurooppa »ei voi huolehtia koko maailman hädästä ja tuskasta», EU ottaa vastaan varsin pienen osan edes lähialueiden siirtolaisista.

Valtaosa kotoaan lähteneistä ei pyri Euroop­paan vaan jää kotimaidensa naapurustoon, koska haluaa pysyä lähellä kotia ja perhettä. On myös kulttuurisia ja taloudellisia syitä, joi­den vuoksi enemmistö ei halua tai voi lähteä Eurooppaan. Vaarallinen ja kallis merimatka ei houkuta kaikkia.

Turkissa on syyrialaisia pakolaisia enemmän kuin missään muualla, yli 1,8 miljoonaa. Pie­nessä Libanonissa heitä on lähes 1,2 miljoonaa eli melkein viidesosa maan asukasmäärästä.

Näihin lukuihin verrattuna Välimeren yli Eurooppaan viime vuonna pyrkineiden joukko on pieni: YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mu­kaan meren yli pyrki 219 000 ihmistä, joista ainakin 3 500 kuoli. Tänä vuonna pyrkijöitä oli elokuun alkuun mennessä 225 000, ja määrä on kasvussa. Helpottaakseen eteläisten jäsen­maiden tilannetta EU-ministerit päättivät heinäkuussa, että Italiasta ja Kreikasta siirretään lokakuusta alkaen muihin EU-maihin 32 000 turvapaikanhakijaa.

Euroopan unionin jäsenmaista haki viime vuonna turvapaikkaa lähes 626 000 henkilöä. Noin 163 000:lle myönnettiin vähintään jonkinasteista suojelua. Suurin ryhmä eli viime vuonna noin viidennes Eurooppaan pyrkivistä turvapaikanhakijoista oli kotoisin Syyriasta.

Koko maailmassa 59,5 miljoonaa ihmistä oli viime vuonna vainoa paossa. 86 prosent­tia maailman pakolaisista elää kehittyvissä maissa.

Välimeren yli suuntautuva ihmissalakuljetus on viime vuosien ilmiö, johon vastaamiseksi eu:lla ei ole yhtenäistä politiikkaa.

→ totta.

Siirtolaisten salakuljetus Välimeren yli on ver­rattain uusi ilmiö. London School of Economi­csissa siirtolaisuutta, rajoja ja turvallisuutta tutkivan Ruben Anderssonin mukaan se sai alkunsa vuonna 1985 allekirjoitetusta Schenge­nin sopimuksesta, joka takaa ihmisten vapaan liikkuvuuden sopimusta soveltavien maiden kesken.

»Schengenin sopimus solmittiin erityisesti Välimeren ulkorajaa varten. Pohjois-Eurooppa halusi kiristää Etelä-Euroopan rajoja», Anders­son sanoo.

Päästäkseen mukaan Schengeniin Espanjan ja Italian oli asetettava viisumipakko eteläisen ja itäisen Välimeren maiden asukkaille. Tämä toteutui vuonna 1991.

EU:n turvapaikkajärjestelmä

EU on yhtenäistänyt turvapaikkamenettelyjään vuodesta 1999 lähtien.

Kun kotimaastaan lähtenyt hakee turvapaikkaa eu:sta, häneltä otetaan sormenjäljet, jotka tallennetaan unioninlaajuiseen tietokantaan.

Turvapaikkahakemuksen käsittelemisestä on pääsääntöisesti vastuussa se jäsenmaa, johon hakija on tullut ensimmäiseksi.

Erilaisilla direktiiveillä eu yrittää taata, että hakemukset käsitellään samalla tavoin ja yhtä nopeasti kaikissa jäsenmaissa.

»Samana vuonna ensimmäiset pakolaisia kuljettaneet veneet ylittivät Välimeren», An­dersson toteaa.

EU on periaatteessa yrittänyt tehdä yhteistä turvapaikkapolitiikkaa vuodesta 1999. Muita kuin turvapaikanhakijoita koskevaa yhteistä siirtolaispolitiikkaa muotoillaan edelleen.

Tutkijat suhtautuvat yhteiseen politiikkaan skeptisesti: EU-maat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että ne haluavat rajoittaa liikkuvuutta.

»Unionin sisällä ei edelleenkään ole yhteis­tä näkemystä turvapaikanhakijoihin liittyvän vastuun jakamisesta», sanoo Pohjoismaisen Af­rikka-instituutin tutkija Anitta Kynsilehto. Hän tutkii etenkin Välimeren yli suuntautuvaa liikkuvuutta.

Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkahakemus käsitellään siinä EU-maassa, johon turvapaikanhakija on ensimmäisenä tullut. Tästä seuraa sekä painetta Etelä-Euroopan maille että EU-maiden välisiä jännitteitä.

Vaikka Italia ja Kreikka ottavat vastaan enemmistön Välimeren yli tulijoista, Saksa ja Ruotsi ovat turvapaikanhakijoiden pääkohtei­ta. Yhdessä maat vetävät puoleensa 43 prosent­tia kaikista Eurooppaan tulevista turvapaikan­hakijoista.

»Haastattelemani siirtolaiset Lampedusalla ja Sisiliassa kertovat, etteivät he halua jäädä Italiaan. Parhaat palvelut turvapaikanhakijoil­le löytyvät Saksasta ja Ruotsista», Italian Ber­gamon yliopistossa työskentelevä antropologi Chiara Brambilla vahvistaa.

Osassa EU-maista kielteisesti siirtolaisiin suhtautuvat ryhmät ovat saavuttaneet huo­mattavaa poliittista valtaa. Muukalaisviha ei kuitenkaan riitä selittämään maiden välisiä politiikkaeroja.

»Ruotsissa ja Saksassa on muukalaisviha­mielisiä poliittisia ryhmiä, mutta ne eivät ole estäneet maita ottamasta vastaan muita jäsen­maita suurempia määriä pakolaisia Syyriasta ja Eritreasta», Anitta Kynsilehto toteaa. Toinen jännite liittyy EU:n päätöksente­koon. Yhteinen siirtolaispolitiikka koskisi vain 24:ää EU-maata 27:stä. Britannia, Irlanti ja Tanska eivät olisi mukana yhteisessä maa­hanmuuttopolitiikassa, vaikka sellainen on­nistuttaisiinkin rakentamaan.

 

Välimeren etsintä- ja pelastusoperaatiot voivat houkutella lisää siirtolaisia.

→ tarua.

Väite on ollut laajalti esillä, ja siitä puhui taan­noin esimerkiksi Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin entinen pääjohtaja Ilkka Lai­tinen (UP 3/2014). Tutkijat kumoavat väitteen yksimielisesti.

»Ihmiset tietävät kyllä riskit, joita ylityk­seen liittyy. He lähtevät riippumatta siitä, on­ko pelastusmekanismeja vai ei. Tämä on yhtä hölmö väite kuin se, että tuhoamalla veneitä saadaan salakuljettajat kiinni», Anitta Kyn­silehto sanoo. Hän perustaa väitteensä Väli­meren ja Pohjois-Afrikan maissa tekemäänsä kenttätyöhön.

Myöskään Ruben Anderssonin mukaan kyse ei ole houkutuksista vaan epätoivosta.

»Esimerkiksi yleinen kauttakulkumaa Libya on täydellisessä kaaoksessa, ja pakolaiset ovat siellä helppoja uhreja niin polii­seille kuin rikollisille. Heitä suljetaan telkien taakse ja ammutaan ilman syytä. Tällaisissa olosuhteissa isoja riskejä ollaan valmiita otta­maan», hän sanoo.

Chiara Brambillakaan ei ole löytänyt väit­teestä todisteita kenttätutkimuksissaan Sisi­liassa ja Lampedusalla.

»Väite kuuluu muukalaisvihamieliseen re­toriikkaan. Pidän sitä hyvin vaarallisena.»

 

Laillisten siirtolaisuuden kanavien kehittäminen auttaisi hallitsemaan siirtolaisuutta paremmin kuin salakuljetuksen estäminen.

→ totta.

Lailliset väylät ratkaisisivat monta ongelmaa kerralla: esimerkiksi Euroopan työvoimapula ja salakuljetusbisnes vähenisivät. Samalla ke­vennettäisiin köyhien maiden, kuten Libano­nin, siirtolaistaakkaa. Lisäksi rikkaissa maissa asuvien maahanmuuttajien tulonsiirrot köy­hiin maihin ovat niille merkittävä tulonlähde.

1950–70-luvuilla afrikkalaisia ja turkkilaisia siirtolaisia tuli Eurooppaan töihin miljoonit­tain. He saattoivat ylittää Välimeren vapaas­ti lautalla. Jos he löysivät töitä, turistiviisumi muutettiin työluvaksi. Suuri osa palasi ennen pitkää takaisin kotiin.

EU:n rajakontrollia kiristettiin Schengenin sopimuksen johdosta 1990-luvun alussa. Tällä hetkellä laillisia väyliä Eurooppaan on vähän. EU:lla on liikkuvuuskumppanuussopimuksia joidenkin kauttakulkumaiden, kuten Tunisian ja Marokon, kanssa. Kumppanuusmaa rajoittaa kolmansien maiden siirtolaisten pääsyä Eurooppaan, ja EU lupaa helpottaa kumppanuus­maan kansalaisten liikkuvuutta EU-alueella. Käytännössä liikkuvuuden helpottaminen on tarkoittanut lähinnä hallinnollisten muodol­lisuuksien vähenemistä. Viisumimaksut ovat edelleen korkeita.

»Tämä väylä koskee ensisijaisesti liike-elä­män edustajia tai korkeakoulutettuja tutkijoita. Se ei helpota massojen liikkuvuutta», Kynsi­lehto sanoo.

YK:n siirtolaisasioiden erikoisraportoijaFrançois Crépeau ehdotti viime keväänä Guardian-lehden haastattelussa, että Euroo­pan maat yhdessä Yhdysvaltain, Kanadan, Uuden-Seelannin ja Australian kanssa avai­sivat seuraavan viiden vuoden aikana ovensa miljoonalle syyrialaiselle. Jos maita olisi muka­na riittävästi, yksittäiseen maahan tulisi vain pieni joukko siirtolaisia.

Asiantuntijoiden mukaan EU:lla on asenneongelma, joka johtuu institutionaalisista ra­kenteista. Siirtolaisuutta käsitellään turval­lisuusasiana sen sijaan, että se nähtäisiin työvoimapolitiikan tai ihmisoikeuksien kon­tekstissa.

»Eurooppa tarvitsee ulkopuolista työvoimaa. Tämä tarve tyydytetään joko laillisesti ja tur­vallisesti tai laittomasti ja vaarallisesti, jolloin työtä ei voi myöskään verottaa», Ruben Anders­son sanoo.

 

Laitonta siirtolaisuutta voitaisiin ehkäistä kehittämällä elinoloja lähtijöiden kotimaassa.

→ Osittain totta.

Väite on totta, jos elinoloilla tarkoitetaan olo­suhteiden rauhoittumista ja mahdollisuutta toimeentuloon. Elinolojen kohentumisen tulisi kuitenkin koskea koko väestöä eikä vain pientä osaa.

Anitta Kynsilehdon mukaan EU:n pitäi­si tehdä tämänhetkistä paljon kokonaisval­taisempaa politiikkaa, jotta unioni kykenisi vaikuttamaan eteläisten naapurimaidensa kehitykseen laajalti. Niin kauan kuin siirto­laispolitiikka nähdään vain turvallisuusasiana, näkökulma on liian kapea.

Samaa mieltä on Tunisian ja Italian välis­tä siirtolaisuutta tutkinut Chiara Brambilla. Hän nostaa esimerkiksi Tunisian, joka on ai­nutarabikeväästä alkaneen vallankumouksen läpikäynyt maa, jossa vallanvaihdos lähti ai­dosti kansalaisyhteiskunnasta eikä johtanut sisällissotaan.

»Tällä hetkellä maa on Isis-terrorijärjestön kohde, koska se on alueen demokraattisin val­tio. On hyvin tärkeää, että EU tukee Tunisian demokratiaa», Brambilla toteaa.

Tutkijat muistuttavat, että elinolojen parantuminen ei kuitenkaan poista tarvetta liikkua. Taloudellinen kehitys päinvastoin lisää siirto­laisuutta, koska yhä useammalla on resursseja liikkua. Tutkimusten mukaan enemmistö tosin pysyy silloinkin kotiseudullaan.