Siirry sisältöön

Presidentintekijä muistelee

Teksti Pasi Nokelainen

Tiedän, etten ole viet­tänyt kovin paljon aikaa oppimassa Washingtonin tapoja. Mutta olen ollut siellä riittävän kauan tietääkseni, että tapojen täytyy muuttua», lausui senaattori Barack Oba­ma asettuessaan ehdolle de­mokraattien esivaaleissa hel­mikuussa 2007.

Nämä sanat oli kirjoittanut Obaman keskeinen viestintä- ja strategianeuvonantaja Da­vid Axelrod. Niistä kuvastuu hyvin Axelrodin laatima stra­tegia voittavasta viestintälin­jasta. Sen mukaan George W. Bushin ideologisen ja voimak­kaasti puoluepolitisoituneen ajan jälkeen amerikkalaiset kaipasivat ehdokasta, joka olisi kansakuntaa yhdistävä ja puo­luerajoja ylittävä voima.

Obaman kilpakumppanin Hillary Clintonin esivaalikam­panjassa päädyttiin toisen­laiseen linjaukseen siitä, millä vaalit voitettaisiin: Clinton painotti kamppailua republi­kaaneja vastaan ja omaa koke­mustaan siitä.

Axelrodin kirjan mukaan Clintonit olivat valmiita tekemään kaikkensa ja vähän enemmänkin voittaakseen. Obaman kampanjaväen mu­kaan Bill Clinton esimerkiksi vetosi epäsuorasti Etelä-Carolinan valkoisten äänestäjien piileviin rasistisiin ennakkoluu­loihin. Clintonien peräänanta­mattomuuden vuoksi demo­kraattien esivaaleista tuli puoli vuotta kestänyt puristus.

David Axelrod: Believer. My Forty Years in Politics. Penguin Press 2015, 509 s.

David Axelrod: Believer. My Forty Years in Politics. Penguin Press 2015, 509 s.

Amerikan meininkiä oli vahvasti siinä teatraalisuudes­sa, jolla Clintonin ja Obaman ensimmäinen yhteisesiintymi­nen repivän esivaalikamppai­lun jälkeen hoidettiin. Paikaksi valittiin New Hampshiressa sijainnut vaikeapääsyinen pik­kupaikkakunta, jonka nimi oli Unity ja josta molemmat oli­vat saaneet yhtä paljon ääniä esivaaleissa.

Clintonin päihittäminen oli Obamalle vaikeampaa kuin republikaanien John McCai­nin voittaminen varsinaisissa presidentinvaaleissa. Axelrodin mukaan McCainin virhe oli se, että tämä alkoi myötäillä rik­kaita suosivia veronalennuksia ja tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa republikaanien esi­vaalien voittamiseksi. Tämä sai McCainin mahdollisen presi­denttiyden näyttämään Bushin kolmannelta kaudelta.

Aiemmin myös Clintonei­ta avustanut Axelrod tiivistää keskeisimmän oppinsa siihen, että edellisen presidentin siir­tyessä syrjään amerikkalaiset äänestävät yleensä ehdokasta, joka on erilainen kuin väistyvä viranhaltija ja jonka vahvuudet paikkaavat edeltäjän miellet­tyjä heikkouksia. Tämä sääntö pätee Axelrodin mukaan myös silloin, kun väistyvä viranhaltija on suosittu.

Mikäli Axelrodin teoriaan on uskominen, Hillary Clintonin mahdollisuudet voittaa presi­dentinvaalit ovat ensi vuonna ainakin jonkin verran suurem­mat kuin vuonna 2008. Silloin Clinton oli Axelrodin mukaan aivan liian samankaltainen puoluepukari kuin Bush.

Clintonin kontrasti vuoden 2008 hurmos-Obamaan on suuri, mutta erot nyky-Oba­maan pienempiä. Yhdysvaltain entisestään syventynyt poliitti­nen kahtiajako on tehnyt myös Obamasta hillarymaisen kovaotteisen tahtopoliitikon.

 

Kirjoittaja on Kehitys-lehden päätoimittaja ja vapaa toimittaja.