Skip to main content

Seitsenkymppisen näytönpaikka

Seitsenkymppisen näytönpaikka

Tasavuosia täyttävän maailmanjärjestön pitää uudistua, jos se aikoo vastata nykyajan tarpeisiin. Vallanjako on ikuisuuskysymys, mutta yk:n haasteet eivät lopu siihen.

Teksti Janne Taalas

Yhdistyneiden kansakuntien 70-vuotis­juhlallisuudet ja Suomen 60-vuotinen YK-jäsenyys ovat oiva paikka arvioida, mihin YK on matkalla.

YK on edelleen toisen maailman­sodan voittajamaiden järjestö. Kuten Venäjän pysyvä edustaja Vitali Tšurkin eräässä tur­vallisuusneuvoston reformia koskevassa ko­kouksessa totesi, vallan jakautumisen YK:ssa ratkaisee menestys toisessa maailmansodassa. Tämä on yhä totta, vaikka isoisien sotaisista uroteoista on kulunut jo yli 70 vuotta.

Järjestön toimintatavat puolestaan ovat moniltaosin peräisin ajalta, jolloin jokasyksyisen yleiskokouksen loppumisaika määriteltiin Cunard-laivanvarustamon aikataulujen mu­kaan: päätösnuija kopsahti sopivasti pari päi­vää ennen viimeisen laivan lähtöä New Yor­kistaEurooppaan.

YK on kuitenkin selviytynyt yllättävän hyvin kansainvälisen politiikan sykkeessä. Sen mer­kitys on jopa kasvanut suurissa mullistuksissa, kuten kolonialismin ja kylmän sodan loppu­essa. Kolme haastetta määrittää, kuinka jär­jestö pystyy pitkällä aikavälillä saavuttamaan tavoitteensa kestävän kehityksen, rauhan ja ihmisoikeuksien edistämisessä.

Ylivoimaisesti tärkein kysymys on vallanjako ja nousevien valtioiden asema.

Toisen maailmansodan häviäjät Saksa ja Ja­pani tyytyivät voittajien ehtoihin ja ovat käyt­täytyneet YK:ssa kuin kokoaan pienemmät maat kuittaamalla ison osan laskusta ilman vastaavaa vaikutusvaltaa.

Uudemmat tulokkaat, erityisesti Intia, Bra­silia ja Etelä-Afrikka, ovat haastaneet voittajien oikeudet ärhäkämmin. Mainittuun Tšurkinin provokatiiviseen heittoon vastattiin nimen­omaan näiden maiden joukosta kysymällä, miksi maiden, jotka eivät osallistuneet toi­seen maailmansotaan, tulisi kunnioittaa sen lopputulosta.

Nousevien valtioiden aseman epäselvyys näkyy kaikkialla. Kehittyneiden maiden vas­tuu suhteessa vähiten kehittyneisiin maihin on selvästi määritelty muun muassa kehitys­avun vähimmäismäärän ja markkinoillepää­syn suhteen, mutta maailman toiseksi suurim­malla taloudella Kiinalla tai muilla nousevilla valtiolla ei ole vastaavia velvoitteita.

Niin sanottu kehitysmaaryhmä eli G77 onkin viime vuosina muuttunut yhä eriseu­raisemmaksi. Vähiten kehittyneiden maiden intressit osuvat usein paremmin yhteen val­veutuneen pohjoisen kuin omia etujaan aja­vien nousevien maiden kanssa. Tämä jännite näkyy niin ilmastoneuvotteluissa kuin YK:n budjetti- ja hallintokysymyksissäkin.

Kiperin ongelma on YK:n tärkeimmän elimen eli turvallisuusneuvoston vallanjako. Yleisesti pidetään kohtuuttomana nykytilannetta, jos­sa Afrikalla ja Latinalaisella Amerikalla ei ole pysyvän jäsenen paikkaa. Tähän yksimielisyys tosin päättyy.

Saksan, Japanin, Intian, Brasilian sekä Af­rikkaa edustavan maan pysyville jäsenyyksille on laajin tuki, muttei kuitenkaan konsensusta. Kymmenen vuotta käydyt viralliset neuvotte­lut turvallisuusneuvoston uudistamisesta eivät ole juuri edenneet, eikä hurjaa kiihdytystä ole näköpiirissä.

Turvallisuusneuvoston vallanjaon muutta­minen ei ole yksiviivainen asia. Laajentamis­vaatimuksia perustellaan sillä, että päätös­ten legitimiteetti paranisi, jos päättäjiä olisi enemmän. Vastustajat taas puhuvat tehok­kuudesta ja vetoavat siihen, että laajentumi­nen nykyisestä viidentoista maan neuvostosta yli kahdenkymmenen maan konklaaviksi vää­jäämättä heikentäisi turvallisuusneuvoston päätöksentekokykyä edelleen.

Argumentti ei ole tuulesta temmattu: tur­vallisuusneuvoston suurin lyhyen tähtäimen ongelma on kyvyttömyys tehdä hankalia pää­töksiä, ei niinkään päätösten legitimiteetin heikkous.

YK:n peruskirja visioi, että universaali yleis­kokous on järjestön globaalin legitimiteetin lähde ja turvallisuusneuvosto toimii kuin palo­kunta vastaamalla vain välttämättömistä mut­ta tarpeen tullen kovistakin toimista kansain­välisen turvallisuuden uhkia vastaan.

Turvallisuusneuvoston legitimiteetti ei siis kumpua yleiskokouksen sinne demokraattises­ti valitsemien maiden määrästä tai asemasta vaan siitä, että turvallisuusneuvosto pystyy toimillaan varmistamaan kansainvälisen tur­vallisuuden. Kun se ei kykene tätä tekemään, myös legitimiteetti rapautuu.

Kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa, jos yksityinen sektori toimii yk:n kanssa samansuuntaisesti.

YK:n toinen iso haaste on sopeutua kansal­lisvaltioiden yläpuolelle syntyneisiin uusiin rakenteisiin. YK on 193 jäsenmaansa järjestö, jonka toimintaan viiden viime vuosikym­menen tärkein kansainvälispoliittinen ilmiö eli integraatio sopii huonosti. Ei ole helppo hahmotella EU:n, Afrikan unionin, Arabilii­ton, Karibianmeren Caricomin tai Länsi-Af­rikan Ecowasin tapaisten toimijoiden asemaa YK:ssa.

Alueelliset järjestöt ovat usein päätösten keskeisiä muotoilijoita ja toimeenpanijoita, mutta niillä on harvoin muodollista roolia ja niiden edustajat puhuvat kokouksissa jäsen­valtioiden puheenvuorojen jälkeen.

EU pyrki Lissabonin sopimuksen jälkeen määrittämään asemansa YK:ssa uudelleen. Vuosien 2010–2011 kivuliaissa neuvotteluissa saavutettiin lopputulos, joka ensimmäistä ker­taa antoi järjestölle roolin ja nosti EU:n puhe­paikan jäsenmaiden keulille kaikissa kokouk­sissa. Toisaalta päätöksessä selkeästi todettiin jäsenmaiden ensisijaisuus ja se, että YK:n ää­nestyksissä EU:lla ei ole mitään roolia.

Vaikka keskustelun laineet ovat jo laske­neet, kysymys on vieläkin arka. Olen nähnyt kokouksen puheenjohtajan päättäneen EU:n puheenvuoron paikan julkisella kolikon hei­tolla: huono arpaonni vei EU:n puhujalistan häntäpäähän.

EU on pyrkinyt parantamaan asemaansa YK:ssa kaikkein näkyvimmin, mutta asia kiinnos­taa muitakin. Alueelliset järjestöt ovat YK:n toi­minnassa yhä keskeisemmässä roolissa: esimerkkeinä mainittakoon Afrikan kehitysjärjestön Nepadin ja Afrikan unionin rooli Etelä-Suda­nissa, Arabiliiton toiminta Syyrian tilanteessa ja EU:n aktiivisuus Välimeren pakolaiskriisissä. Tällainen toiminta tukee YK:ta ja tuo sille hyväksyttävyyttä, osaamista ja resursseja.

Alueellisten järjestöjen vallan kasvulla on myös kääntöpuolensa. Järjestöjä on viime vuo­sina yritetty käyttää heikentämään YK-järjes­telmän universaaleja standardeja. Selvim­min tämä näkyy ihmisoikeuskysymyksissä ja kansainvälisessä oikeudessa: arabiryhmän tulkinta naisten oikeuksista on rajoittunut, ja Afrikassa on kehitelty omaa ihmisoikeus­tuomioistuinta haastamaan Kansainvälinen rikostuomioistuin.

Säilyäkseen merkityksellisenä YK:n tulee entistä paremmin valjastaa alueelliset järjestöt toimintansa tueksi ja pitää huolta siitä, ettei globaaleja standardeja murenneta.

YK:n kolmas suuri haaste on järjestön suhde kansalaisyhteiskuntaan ja yksityiseen sekto­riin. YK on vahvasti valtioiden välinen järjes­tö, jossa ei-valtiollisten toimijoiden on usein hankala löytää mielekästä vaikutuskanavaa.

Tilanne on viime vuosina monimutkaistu­nut. Samalla kun kansalaisjärjestöjen asemaa on pyritty pönkittämään kestävän kehityk­sen neuvotteluissa, järjestöjen rekisteröitymiskäytäntöon politisoitunut. Yksittäisten kan­salaisjärjestöjen osallistumisoikeudesta YK:n toimintaan joudutaan äänestämään lähes vuosittain, vaikka sen saamisen pitäisi olla läpihuutojuttu. Jatkuvaa poliittista vääntöä käydään myös siitä, missä määrin YK-kokouk­set ovat auki kansalaisjärjestöille.

Taustalla on ryhmä maita, jotka suhtautu­vat koko kansalaisyhteiskuntaan epäilevästi ja pitävät sitä länsimaisena juonena. Tämä uhkaa etäännyttää YK:ta kansalaisista ja heikentää järjestön toimintamahdollisuuksia, mutta tus­kin kuitenkaan uhkaa sen tulevaisuutta.

Toisaalta YK:n heikko esitys yksityisen sek­torin mobilisoimisessa uhkaa maailmanjärjes­tön yhtä ydintehtävää eli kestävän kehityksen tukemista. Syyskuun lopulla YK:n huippuko­kouksessa hyväksyttävät kestävän kehityksen tavoitteet eivät toteudu, ellei YK kykene vaikut­tamaan yksityisen sektorin toimintaan paljon aikaisempaa paremmin.

Muun muassa Suomi on yrittänyt kammeta YK:n kehitysajattelua pois vanhasta valtio- ja apukeskeisyydestä, ja tässä on julistusten ta­solla jonkin verran edistyttykin. Neuvottelut kestävän kehityksen rahoituksesta olivat täs­tä hyvä osoitus: esimerkiksi verotuksen asema tuli aiempaa vahvemmin mukaan.

Yhteisymmärrykseen on kuitenkin vielä pitkä matka: pari vuotta sitten merkittävän afrikkalaisen maan suurlähettiläs torui mi­nua radikaaleista kannoistani, kun menin sa­nomaan, että vain yksityisen sektorin kehittä­minen voi taata työpaikat ja siten köyhyyden kestävän vähenemisen.

Kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa, jos yksityinen sektori toimii YK:n tavoitteiden kanssa samansuuntaisesti, ei niitä vastaan. Huippukokousneuvotteluissa ei kuitenkaan ole näköpiirissä mekanismia, jol­la yritysten toimintaa ja kestävän kehityksen tavoitteita synkronoitaisiin.

Pääsihteeri Ban Ki-moon on jo useita vuo­sia pyrkinyt luomaan YK:n kumppanuustoi­miston ajamaan tavoitteiden yhteensovitta­mista. Yrityspuolella on ilmeisesti kiinnostusta yhteistyöhön, ja aloitteella on jäsenmaiden enemmistön tuki, mutta YK:n jäykät rakenteet hankaloittavat etenemistä. Lisäksi Latinalai­sen Amerikan maista koostuva Alba-ryhmä vastustaa hanketta järkkymättömän ideologisista syistä.

YK:n on löydettävä keinoja kansalaisyhteis­kunnan energian kanavoimiseksi ja yritysten kanssa kommunikoimiseksi. Tämä ei tarkoita uusia julistustekstejä, vaan käytännön yhteis­työmenetelmiä niin globaalisti kuin yksittäi­sissä maissakin.

YK:n kolmea suurta haastetta ei ratkaista syyskuun huippukokouksessa, mutta ne vai­kuttavat vahvasti seuraavan, tammikuussa 2017 aloittavan pääsihteerin työrupeamaan. Ne ovat niin suuria asioita, että niiden ratkai­seminen vaatii uuden pääsihteerin täyden työ­panoksen. Toivottavasti pääsihteeri on valmis käärimään hihansa.

 

Kirjoittaja on Suomen Rooman-suurlähettiläs ja toimi pysyvän edustajan sijaisena Suomen YK-edustustossa vuosina 2010–2015.