Skip to main content

Suomen vaikea päätös

Suomen vaikea päätös

Suomalaiset eivät pysty keskustelemaan Natosta järkiperäisesti, sanoo Jukka Tarkka.

Teksti Toivo Martikainen

Kuvat Anna-Kaisa Hiltunen

Tohtori Jukka Tarkan mukaan Suomen tur­vallisuusympäristö on muuttunut viimeksi kuluneen neljännes­vuosisadan aikana »järkyttävän paljon», mutta Suomi ei ole muuttanut turvallisuuspolitiik­kaansa mihinkään suuntaan. Tarkan mukaan Suomi on aja­nut itsensä tilanteeseen, jossa se on riippuvainen Nato-maista mutta sillä ei ole turvatakuita.

Onko Suomi menettänyt kykynsä reagoida turvallisuusympäristönsä muutoksiin?

Siltä näyttää, vaikka reagoin­tikykymme on arvokkain tur­vallisuuspoliittinen perinteem­me. Sodan jälkeen aloitimme ystävyyspolitiikan Neuvosto­liiton kanssa, sillä se oli siinä tilanteessa välttämätöntä. Länsi-integraatioon pääsimme mukaan Neuvostoliiton vas­tustuksesta huolimatta, ja Sak­san yhdistyessä irtauduimme yksipuolisesti Pariisin rauhan­sopimuksen ja YYA-sopimuk­sen sotilaallisista artikloista.

Nyt tuntuu, että reaktioky­ky on kadotettu, vaikka turval­lisuustilanne elää voimakkaas­ti. Venäjä toteuttaa perinteistä voimankäyttöön perustuvaa etupiiripolitiikkaa, mutta Suo­mi jatkaa ystävyyspolitiikkaa.

Mihin Suomen passiivisuus johtaa?

Jos Suomi jatkaa nykyisellä linjallaan, se tulkitaan Venä­jällä ja ehkä lännessäkin siten, että Suomi jättäytyy Venäjän etupiiriin. Käsiämme ei ole sidottu, kuten kylmän sodan aikana, mutta silti katselemme vain passiivisesti, mitä ympärillämme tapahtuu. Ainoa ratkaisu, jolla Suomi voisi lisätä vastavoimaa Venäjän voima­politiikalle, on Nato-jäsenyys. Tämä on mielestäni ilmiselvää logiikkaa. Suomen keinottelu Naton ulkopuolella on ristiriidassa sotilaallisen perusratkaisummekanssa, sillä olemme tieten tahtoen hakeutuneet nojaa­maan läntiseen sotilastekno­logiaan. Asekapasiteettimme pitäminen toimintakykyisenä riippuu kriisitilanteessa täysin Nato-maista, jotka auttavat ensisijaisesti toisia Nato-maita.

Miten Venäjä reagoisi, jos Suomi päättäisi hakea Nato-jäsenyyttä?

Moskovassa ei olla tyhmiä. Siellä ymmärrettiin jo neuvosto-aikana, että Suomi on kaikin mahdollisin keinoin sitoutunut länteen, ja kaikki suunnitelmat on tehty sen mukaan. Jos Suo­mi nyt kirjaisi tämän länsisitoumuksensa muodollisestikin Natoon liittymällä, se ei muut­taisi minkään palikan asentoa Venäjän tilannekartalla. Puheetolisivat hirmuisia, mutta Venäjä sopeutuisi Suomen Nato-jäse­nyyteen niin kuin se on sopeutunut Baltian ja Itä-Euroopan maidenkin jäsenyyteen.

Jos Suomi liittyisi Natoon, tulisiko kontollemme Baltian puolustusvelvoite?

Sellaista liittymissopimusta ei tietenkään voi kuvitella, et­tä sanoutuisimme irti Baltian ongelmista. Mutta ei Suo­mella myöskään olisi erillisiä velvoitteita Baltian suhteen, vaan samat velvoitteet kuin muillakin Nato-mailla.

Näitä luen nyt

  1. Yrjö Blomstedt–Matti Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat. Dramaattinen näyttö äärimmäiseen paineeseen joutuneen johtajan tajunnanvirrasta.
  2. Seppo Zetterberg: Viron historia. Kaikki, mitä toi­seksi tärkeimmästä naapuristamme pitää tietää.
  3. Henrik Meinander (toim.): Historian kosto. Ovatko tutkijat löytäneet jotakin uutta talvisodasta, jota on moneen kertaan luultu kalutuksi?

 

Jos Baltiassa syttyisi soti­laallinen konflikti, liittoutuma­ton Suomi olisi vapaata riistaa konfliktin molemmille osapuo­lille. Vanha viisaus siitä, että maantieteelle emme voi mi­tään, tarkoittaa myös tätä.

Kuinka paljon Suomi voi las­kea Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön varaan?

Se on vain rauhanajan yhteis­työtä, eikä mitään puolustus­liittoa aiotakaan tehdä. Sopii tietysti kysyä, mitä hyötyä on periaatteellisesta lipunnäytöstä, jos se ei merkitse käytännössä mitään.

Ruotsin puolustuspolitiikka on rakennettu tyhjän päälle, maa on ajanut maavoiman­sa alas aseistariisuntaa muis­tuttavalla tavalla. Tämä sotii kaikkia turvallisuusajattelun ja sotilaslogiikan perusperiaatteita vastaan. Siksi on vaikea kuvitel­la, ettei taustalla olisi kahden­välistä sopimusta Yhdysvaltain kanssa. Ruotsilla oli tällainen sopimus kylmän sodan aikana, ja aihetodisteet viittaavat nytkin vahvasti siihen suuntaan.

Mitä uuden hallituksen ulko-ja turvallisuuspoliittiselta sekä puolustuspoliittiselta selvitykseltä voi odottaa?

Selontekojen valmistelutapa on Suomessa parlamentarismin ja muunkin järkevän toi­minnan irvikuva. Eduskunnan seurantaryhmä on mukana selonteon valmistelussa halli­tuksen kanssa, ja sitten edus­kunta käsittelee selontekoa, jonka tekemistä se on itse val­vonut. Tällainen rituaali ei voi tuottaa järkeviä tuloksia nopeasti muuttuvissa tilanteissa.

Tuleeko Nato-hyssyttely jatkumaan vastedeskin?

Lipposen hallitusten ohjelmissa torjuttiin Nato-jäsenyys »vallit­sevissa oloissa». Se oli vertaansa vailla oleva umpipäätelmä. Olo­suhteet voivat muuttua, mutta johtopäätös on aina sama. Tämä on joko äärimmäistä ne­routta tai varsinainen möhläys.

Tulkitsen presidentti Nii­nistön varovaisia vihjeitä niin, että hän ei ole niin lukkiutunut menneisyyteen kuin edeltä­jänsä. Toivon hänen vievän keskustelua varovaisesti siihen suuntaan, että lopettaisimme vanhojen sloganien toistelemi­sen ja ottaisimme asiat asioina emmekä asenteena.

 

Jukka Tarkka: Venäjän vieressä. Suomen turvallisuusilmasto 1990–2012. Otava 2015, 340 s.