Ranska päätti hankkia ydinaseita toisen maailmansodan jälkeen. Taustalla oli maan historian traumaattisin tapahtuma yli 500 vuoteen, touko-kesäkuussa 1940 koettu musertava tappio, jota seurasi neljän vuoden miehitys.
Sodan jälkeen tällaisen eksistentiaalisen katastrofin mahdollisuus oli suljettava pois. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä ydinaseista tuli Ranskan turvallisuuspolitiikan toinen kivijalka. Toinen kivijalka on rakennettu Euroopan yhdentymiselle, joka perustuu Ranskan ja Saksan sovinnolle ja euroatlanttiselle yhteistyölle.
Poliittinen yhteisymmärrys ydinaseista syntyi Ranskassa vasta vuosien kiivaiden väittelyiden jälkeen. Atlantistit ja Eurooppa-mieliset ajoivat omaa linjaansa; niin teki myös vahva, neuvostomyönteinen kommunistipuolue. Toisaalta 1970-luvun puolivälissä muotoutunut konsensus on ollut juuri siksi niin kestävä, että se syntyi julkisen keskustelun tuloksena. Tuolloin jopa Ranskan kommunistinen puolue päätyi kannattamaan ydinasejoukkojen (force de frappe) kehittämistä.
Ydinaseista tuli Ranskalle statussymboli, jota ne ovat jossain määrin yhä. Ydinaseiden merkitys on maalle kuitenkin paljon suurempi.
Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton imperiumin hajoaminen eivät johtaneet Ranskassa ydinasearsenaalin purkamiseen. Ranska vähensi Yhdysvaltojen, Venäjän ja Britannian tavoin ydinaseidensa määrää (jäljelle jäi noin puolet, alle 300 ydinkärkeä), toisin kuin Kiina, Intia, Pakistan ja Israel.
Ydinohjusten maalittamisesta luovuttiin, ydinkokeet keskeytettiin ja asekelpoisen uraanin ja plutoniumin tuotanto lopetettiin. Ranska meni vielä pidemmälle kuin muut ydinasevallat, kun se lakkautti ydinkoealueensa Polynesiassa ja luopui maasta laukaistavista ballistisista ohjuksista. Lisäksi maa tuhosi asekelpoista uraania ja plutoniumia valmistavat laitoksensa.
Ranskan ydinasejoukot ovat kuitenkin säilyttäneet iskukykynsä.
Ranskalla on neljä uudenaikaista ohjussukellusvenettä sekä usean laivueen verran tukialuksilta ja maalta operoivia lentokoneita, jotka on varustettu yliääniohjuksilla. Ydinkärkien taisteluvalmiudesta huolehditaan määrätietoisella huolto-ohjelmalla.
Ydinaseetonta maailmaa ajavan Global Zero -kampanjan näkökulmasta Ranska näytti heikolta lenkiltä: kampanjan perustamiskokous järjestettiin symbolisesti Pariisissa neljä viikkoa Barack Obaman ensimmäisen vaalivoiton jälkeen. Jotkut entiset ranskalaisministerit antoivat kampanjalle tukensa, mutta korkean profiilin avausten vaikutus yleiseen mielipiteeseen ja poliittisiin päätöksiin jäi olemattomaksi.
Poliittinen konsensus ydinaseista on säilynyt Ranskassa, vaikka doktriini on muuttunut kylmän sodan jälkeen. Neuvostoliiton vastaisen pelotteen on korvannut yleisempi valmiuden ylläpito, jossa ydinasepelote palvelee Ranskan henkivakuutuksena.
Edes Britannian luopuminen ydinaseista ei vaikuttaisi Ranskan päätökseen pitää kiinni aseistuksestaan.
Strategisen ilmapiirin koventuessa Ranskan on ollut entistä helpompaa perustella ydinasepolitiikkansa jatkamista. Lisäsytykkeitä ovat antaneet Iranin ydinohjelma, Pohjois-Korean provokaatiot ja lähimpänä kotimaata Venäjä, joka on väläytellyt Vladimir Putinin nykyisellä presidenttikaudella mahdollisuuttaan turvautua ydinaseisiin.
Brexitistä voisi seurata tilanne, jossa Skotlanti itsenäistyy ja päättää sulkea Faslanen sukellusvenetukikohdan. Britannian jäljelle jäävä osa voisi silloin päättää luopua ydinaseista. Tämä skenaario on mahdollinen, muttei millään muotoa varma. Silloin Ranska jäisi ainoaksi eurooppalaiseksi Nato-maaksi, jolla on ydinaseita. Asetelma olisi Ranskalle epämukava, sillä Euroopan unioni on voittopuolisesti ydinasevastainen.
Sekään ei vaikuttaisi Ranskan päätökseen pitää kiinni ydinaseistaan. On sitä paitsi todennäköisempää, että britit tekevät kaikkensa säilyttääkseen asemansa ydinasevaltana. Britannia voisi siirtää sukellusveneensä johonkin Englannin satamista, väliaikaisesti Yhdysvaltojen itärannikolle tai jopa Ranskaan.
Ranska valitsee ensi vuonna uuden presidentin, josta tulee myös asevoimien ylipäällikkö. Maan on käytettävä tämän alaisuudessa suuria summia rahaa pitääkseen asejärjestelmänsä toimintakunnossa myös jatkossa. Toistaiseksi Ranska käyttää ydinaseisiin noin 3,6 miljardia euroa vuodessa, mikä vastaa kahdeksasosaa kaikista puolustusmenoista ja reilua viidennestä asehankinnoista.
Kymmenen seuraavan vuoden aikana summa pitäisi nostaa noin kuuteen miljardiin dollariin vuodessa, jotta maa voi ottaa käyttöön seuraavan sukupolven asejärjestelmän vuodesta 2035 alkaen. Jos puolustusbudjetti pysyy ennallaan, summa vastaisi jo noin 40:tä prosenttia hankintamenoista.
Tämä pakottaisi tekemään suuria leikkauksia tavanomaiseen aseistukseen, mikä on poissuljettu vaihtoehto. Strateginen tilanne idässä ja etelässä ei ole paranemassa, ja leikkauksilla olisi kielteisiä vaikutuksia Ranskan kykyyn torjua kotimaahan ja liittolaisiin kohdistuvia sotilaallisia uhkia. Lisäksi ydinasepelote heikkenee, jos sen tukena ei ole asevoimilla osoitettua tahtoa ja kykyä käyttää voimaa ydinasekynnyksen alapuolella.
Ranskalla on edessään visainen ongelma. Maan johtajien on varmistettava, että Ranska pysyy toimintakykyisenä ja uskottavana ydinasevaltana. Se tarkoittaa sotilasmenojen kasvattamista vuodesta 2017 alkaen ainakin kolmen viisivuotisen vaalikauden ajan.
Ranska voi toki käyttää tiettyyn pisteeseen asti hienovaraisempia keinoja venyttämällä jotakin ohjelmaa tai tinkimällä hieman aseistuksen määrästä ja teknisistä vaatimuksista. Konstit ovat kuitenkin rajallisia, jotta ydinasepelote pysyisi riittävän suurena. Asejärjestelmien eliniän venyttäminen loputtomiin on aivan liian riskialtista.
Ranska ei tietenkään ole ainoa maa, jota vaivaa samanlainen ristiriita tavoitteiden ja keinojen välillä. Yhtälö on kuitenkin ranskalaisille vaikea ratkaista, käytännön tasolla ja symbolisesti.
Populismilla ja lähidemokratialla on enemmän yhteistä kuin kuvittelemmekaan. Molemmat kumpuavat vaikuttamisen kokemusten vähyydestä ja vaativat demokratiaa: valtaa kansalle eliittiä vastaan tai tilaa omalle kulttuuris-poliittiselle ilmaisulle. Esimerkiksi Suomessa valtion ja kuntien demokratiapolitiikkaa perustellaan poliittisen osallistumisen puutteella sekä yhdistysten ja puolueiden jäsenkadolla.
Populismi on artikulaation logiikka, jossa muodostetaan »meidän» ryhmä asettumalla tiettyjä asioita vastaan. Se voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista, mukaan ottavaa tai ulos sulkevaa. Laitapopulismi haastaa systeemin, ja valtavirtapopulismi pelaa sisällöllisesti tyhjillä käsitteillä, kuten toivolla tai unelmilla.
Lähidemokratia on usein laitapopulistista. Se haastaa päätöksentekijät ja vaatii valtaa kylien tai kaupunginosien tasolle. Siinä tahdotaan luoda uusi tapa osallistua ja päättää itselle tärkeistä asioista.
Asukasliikkeitä on käynnistetty niin kyliin kuin kaupunginosiin, ja kevytaktivismi on tutustuttanut naapureita toisiinsa. Esimerkiksi Rovaniemellä aluelautakunnat ovat vaikuttaneet peruspalveluiden järjestämiseen ja Helsingin Maunulassa kaupunkilaiset osallistuvat kaupunginosan kulttuuritalon suunnitteluun. »Meidän» ryhmä on tärkeä myös lähidemokratiassa.
Koska politiikassa tarvitaan »meitä» ja jotain on vastustettava, populismi on politiikalle välttämätöntä. Parhaimmillaan populistinen politiikka tukee moninaisuutta, mutta äärimmillään se tuottaa homogeenisen me-ryhmän ja kietoutuu rasismiin. Jos vain vastustetaan, helposti unohtuu, mitä puolustetaan.
Esimerkiksi Britannian EU-eroäänestyksen taustalla oli paikallisia ongelmia, jotka liittyivät siihen, että uudet maahanmuuttajat olivat ilmaantuneet naapurustoon ja työpaikat kadonneet. Todellisia tapoja vaikuttaa omaan tulevaisuuteen ei tuntunut olevan. Politiikan »me» löytyi EU-erosta kaiken kritiikkinä.
Globaali, kansallinen ja paikallinen ovat kytkeytyneet toisiinsa, ja paikallinen vieraantuminen vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan. Siksi demokratiaa pitäisi pohtia samanaikaisesti kaikilla tasoilla.
Moneen globaaliin ongelmaan tulisi etsiä ratkaisua kehittämällä lähidemokratiaa, jolla voitaisiin vaikuttaa palveluihin, budjetteihin ja paikalliseen politiikkaan. Usein nimittäin käy niin kuin brexitissä: paikallisen ongelman kärjistyminen johtaa kansalliseen ja jopa kansainväliseen konfliktiin.
KUVA: FLICKR/USCAPITOLMistä löytää kaupungin sielun?
Washington DC elää ja hengittää Yhdysvaltojen historiaa ja tulevaisuutta. Selvimmin tunnelman aistii laajalla National Mall -puistoalueella, jonka yhtä päätä vartioi valtava sisällissodan aikaisen presidentin Abraham Lincolnin patsas ja toista päätä hallitsee Yhdysvaltojen kongressitalo Capitol.
Suurin osa kaupungin nähtävyyksistä sijaitsee National Mallilla. Amerikan etupihaksi kutsutussa puistossa on maailmankuuluja museoita, kuten Smithsonian-instituutin ilmailu- ja avaruusmuseo sekä Kansallinen taidegalleria.
Kirsikkapuiden reunustaman Tidal Basin -tekojärven ympärille kerääntyy keväisin yli miljoona ihmistä juhlimaan kevättä ja kirsikankukkia Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin patsaan silmien alle.
Mistä puhutaan?
Pääkaupungin kahvipöydissä puhuttiin pitkin kesää demokraattisen pormestarin Muriel Bowserin pyrkimyksistä hankkia Washington DC:lle osavaltion asema. Washingtonin kaupunki perustettiin 1700-luvun lopulla Yhdysvaltojen pääkaupungiksi District of Columbian alueelle, joka oli varta vasten irrotettu ympäröivistä osavaltioista liittovaltion omistukseen.
Kaupungin asukkaat ovat aina olleet tyytymättömiä siihen, etteivät saa valita edustajiaan kongressiin. Bowser toivoo, että syksyllä valittava uusi presidentti ja kongressi tarttuisivat asiaan. Kongressilla on valta myöntää liittovaltion omistamalle alueelle osavaltion asema. Republikaanipuolue ei kuitenkaan ole alkuunkaan innostunut päästämään pääkaupunkilaisia vaaliuurnille, sillä valtaosa heistä äänestää demokraatteja.
Myös Donald Trumpin presidentinvaalikampanja on kuuma puheenaihe. Trumpin suosio herättää demokraattisessa kaupungissa kauhua, ja moni on huolissaan siitä, mitä muu maailma Yhdysvalloista ajattelee.
Ammattipoliitikkoja arvostetaan Washingtonissa enemmän kuin Yhdysvalloissa keskimäärin. Muualla maassa Trumpia kannatetaan siksi, että hän tulee järjestelmän ulkopuolelta, mutta pääkaupunkilaisiin tämä ei vetoa.
Minne mennä syömään?
Uudesta amerikkalaisesta keittiöstä kiinnostuneen kannattaa nauttia illallista Lincoln-ravintolassa Vermont Avenuella muutaman korttelin päässä Valkoisesta talosta.
Modernissa amerikkalaisessa keittiössä periamerikkalaiset annokset, kuten kanavohvelit ja katkaravut maissipuuron kera, saavat vaikutteita esimerkiksi ranskalaisesta tai latinalaisamerikkalaisesta ruuasta. Lähiruokaan keskittyvä Lincoln tarjoilee kekseliäitä pieniä annoksia, joista kukin asiakas voi yhdistellä oman ateriakokonaisuutensa. Presidentti Lincolnin kuvilla koristetut seinät ja pennin kolikoilla päällystetty lattia henkivät pääkaupungin tunnelmaa.
Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva vapaa toimittaja.
Derek Chollet: The Long Game. How Obama Defied Washington and Redefined America’s Role in the World. PublicAffairs Books 2016, 262 s.Presidentti Barack Obamalla on yhtäläisyyksiä kahden entisen republikaanipresidentin George Bush vanhemman ja Richard Nixonin kanssa, mikäli on uskominen Obaman entistä avustajaa Derek Cholletia.
Chollet on kirjoittanut analyyttisen, joskin puolueellisen yhteenvedon Obaman presidenttikausien ulkopolitiikasta. Kirjoittaja toimi kuusi vuotta eri tehtävissä Obaman hallinnossa muun muassa Valkoisessa talossa ja Pentagonissa.
Cholletin mukaan Nixon uskoi, että Yhdysvaltojen pidättäytyminen kalliista sotatoimista avaisi mahdollisuuden rohkeisiin diplomaattisiin vetoihin. Chollet nostaa esimerkiksi tästä strategiasta Nixonin historiallisen valtiovierailun Kiinaan vuonna 1972. Nixonin matka sulatti maiden jäiset diplomaattisuhteet.
Obama on soveltanut samaa strategiaa Iraniin ja Kuubaan. Iranin ydinsopimus edustaa tätä strategiaa puhtaimmillaan, Chollet katsoo. Obama asetti diplomatian etusijalle Iranin kanssa, mutta ei sulkenut pois aseellisen intervention mahdollisuutta. George Bush vanhemman kanssa Obama puolestaan jakaa Cholletin mukaan pitäytymisen harkitussa ja kohdennetussa voimankäytössä. Bush turvautui asevoimiin Persianlahden sodassa, mutta vältti ylilyöntejä kieltäytyessään Bagdadin valloittamisesta.
Obama on luottanut miehittämättömiin taistelulennokkeihin, erityisoperaatioihin ja kohdennettuihin sanktioihin ja välttänyt laajoja sotilaallisia operaatioita.
Istuvan presidentin puolustaminen ei koskaan ole helppoa. Chollet puolustaa hartiavoimin Obaman kauden ristiriitaisinta päätöstä pidättäytyä maajoukkojen lähettämisestä Syyriaan. Yhdysvallat teki Venäjän kanssa yhteistyötä kemiallisten aseiden tuhoamisessa, mistä oli lopulta enemmän hyötyä kuin asevoimien käytöstä, Chollet perustelee.
Chollet määrittelee Obaman strategian »pitkäksi peliksi». Yhdysvaltain johtajuus on ollut pitkäjänteistä, vaikka hoidettavaksi on tullut yhä uusia kriisejä ja voimavarat ovat rajalliset.
Kirjassa käydään läpi kaikki Obaman kauden koetinkivet Syyrian katastrofista ja Isisin noususta Muammar Gaddafin jälkeisen Libyan kaaokseen ja Venäjän sotatoimiin Ukrainassa.
Chollet pyrkii määrittelemään Obaman doktriinin: Yhdysvallat on korvaamaton toimija maailmanpolitiikassa, mutta sen toiminnan täytyy perustua oikeutukselle ja harkinnalle. Cholletin mukaan Obaman ohjenuorana on ratkaista tilanteita tapauskohtaisesti ja välttää saman muotin sovittamista kaikkialle.
Lukija ei kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, että Obaman kauden ulkopolitiikka on ollut ensisijaisesti antiteesi George W. Bushin hallinnon yksipuoliselle voimankäytölle. Nuorempi Bush jätti perinnökseen trauman, josta lähtien ulkopolitiikkaa on sen jälkeen tehty. Obama on yrittänyt vältellä edeltäjänsä virheitä.
Republikaanipuolueelle vastaava trauma on väestörakenteen ja kulttuurin muutos. Yksi tärkeä tekijä republikaanien vaikeuksien takana on latinalaisamerikkalaisten äänestäjien nouseminen vähemmistöstä tärkeäksi vaa’ankieliryhmäksi.
Buzzfeed-sivuston toimittajan McKay Coppinsin hiljattain ilmestyneen teoksen nimi Wilderness (erämaavaellus) on raamatullinen viittaus Vanhan testamentin tarinaan israelilaisten exoduksesta. Coppins vertaa republikaanipuolueen tilaa Mitt Romneyn vuoden 2012 vaalitappion jälkeen israelilaisten vaellukseen autiomaassa ilman johtajaa.
Raamatullinen viittaus sopii republikaanipuolueen presidenttikampanjointia käsittelevän kirjan nimeksi maassa, jossa julkinen uskonnollisuus on tärkeä osa monen ehdokkaan kampanjastrategiaa.
Coppins käy läpi kaikki republikaanien keskeiset hahmot ja vuoden 2016 presidentinvaalien esivaaliehdokkaat haastattelemalla näiden lähipiiriä ja itse poliitikkoja.
Kiinnostavimmillaan Coppins on kuvaillessaan Marco Rubion ja Jeb Bushin maahanmuuttolinjan törmäystä puolueen sisällä. Vaaleissa eivät menestyneet ehdokkaat, jotka olisivat voineet rakentaa sillan latinoäänestäjien ja republikaanien välille.
McKay Coppins: The Wilderness. Deep Inside the Republican Party’s Combative, Contentious, Chaotic Quest to Take Back the White House. Little, Brown and Company 2015, 383 s.Donald Trump jää vähemmälle huomiolle. Kirja ilmestyi ennen Trumpin nousua, eikä Coppins uskonut Trumpin mahdollisuuksiin päästä presidenttiehdokkaaksi. Tämä kuvaa hyvin Yhdysvaltain politiikan tempoa: kirja on harmillisesti vanhentunut jo ilmestymishetkellään.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Branko Milanovic: Global Inequality. A New Approach for the Age of Globalization. Harvard University Press 2016, 320 s.Kehittyvissä talouksissa keskimääräinen elintaso on noussut 1970-luvun jälkeen nopeasti, mutta rikkaissa maissa keskiluokan tulojen kehitys on pysähtynyt. Superrikkaiden tulot ovat nousseet kaikkialla.
Tällaiset tilastolliset analyysit ovat nostaneet alkuvuonna julkaistun Branko Milanovicin Global Inequality -kirjan julkisuuteen. Ne ovat teoksen parasta antia ja uusi lisä esimerkiksi niihin tilastoihin, joita Thomas Piketty esittää kirjassaan Capital in the 21st Century.
Siinä missä Piketty keskittyi varallisuuserojen kehitykseen, Milanovic paneutuu tulotason muutoksiin. Pikettyn näkökulma oli ennen muuta kansallinen, Milanovicin globaali. Milanovic on Maailmanpankin entinen ekonomisti, joka työskentelee nykyisin Luxemburg Income Study Center -tutkimuslaitoksessa.
Yksi Milanovicin kiintopisteistä on ekonomisti Simon Kuznetsin 1950-luvulla esittämä Kuznetsin käyrä. Se kuvaa eriarvoisuuden kehitystä ylösalaisin käännetyllä U-käyrällä. Yhteiskuntien teollistuessa tuloerot kärjistyvät ja työttömyys lisääntyy.
Tuloerot kuitenkin laskevat, kun esimerkiksi palvelualat kehittyvät, työttömyydestä päästään eroon ja palkat nousevat.
Kuznetsin käyrä ei kuitenkaan ole onnistunut kuvaamaan 1980-luvun alun jälkeistä kehitystä. Eri maiden sisäisten tuloerojen lisäksi ovat kärjistyneet maiden keskinäiset erot. Samalla tuloerojen kehitys on eriytynyt kansainvälisesti. Tulot ovat kasvaneet monissa kehitysmaiden tuloryhmissä, esimerkiksi Kiinassa, mutta rikkaissa maissa keskiluokka on taantunut.
Historiallisesti Milanovicin kuvaama eriarvoisuuden kasvu on yleensä purkautunut levottomuuksina, sotina ja vallankumouksina. Maailmansotien jälkeisinä vuosikymmeninä vahva työväenliike auttoi pitämään eriarvoisuutta kurissa, mutta nyt sen voima on murentunut.
Kirjan loppupuolella Milanovic pohtii, mihin tuloerojen kasvu nykyisessä tilanteessa johtaa. Yhä useampi työpaikka häviää etenkin rikkaissa maissa, mutta poliittista tahtoa eriarvoisuuden kasvun pysäyttämiseen ei ole löytynyt. Arvio tulevasta on pessimistinen.
»Globalisaation hyötyjä ei tulla jakamaan tasaisesti», Milanovic lopettaa kirjansa.
Teoksen yhteiskuntatieteellinen anti jää näistä pohdinnoista huolimatta melko ohueksi, vaikka aiempien eriarvoisuuden teorioiden kuvauksissa vilahtaakin nimiä Karl Marxista ja Rosa Luxemburgista John Kenneth Galbraithiin ja John Maynard Keynesiin. Johtopäätöksissä olisi ollut kiinnostava lukea Milanovicin ajatuksia esimerkiksi sosiaalipolitiikan roolista tuloerojen tasoittajana tai keinoista muuttaa eriarvoisuuden taustalla olevia rakenteita, kuten kauppa- ja velkapolitiikkaa sekä kansainvälistä verotusta.
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa yritysverotuksesta ja on Fulbright-Schuman-stipendiaattina Yalen yliopistossa.
Michael C. Horowitz, Allan C. Stam, Cali M. Ellis: Why Leaders Fight. Cambridge University Press 2015, 215 s.Historia tuntee monia johtajia, jotka ovat muita innokkaampia viemään kansakuntansa sotaan. Voisiko tämä johtua heidän omista elämänkokemuksistaan? Amerikkalaistutkijat Michael Horowitz, Allan Stam ja Cali Ellis ovat keränneet jämerän aineiston, jonka perusteella he pyrkivät selvittämään, minkälaiset johtajat ovat alttiita sotimaan.
Kirjassaan Why Leaders Fight kolmikko nojaa aineistoon, johon on kerätty 20 henkilöhistoriallista muuttujaa maailman valtionpäämiehistä ajalta 1875–2004. Muuttujiin kuuluvat esimerkiksi asepalveluksen suorittaminen, lapsuuden kokemukset (kuten vanhempien varhainen kuolema) ja johtajan ikä.
Usein ajatellaan, että nuoret johtajat ovat äkkipikaisempia ja aggressiivisempia, koska heidän testosteronitasonsa on korkeampi ja näyttämishalunsa suurempi kuin vanhemmilla johtajilla. Aineiston mukaan vanhemmat johtajat ovat kuitenkin innokkaampia sotimaan kuin nuoret.
Tätä kirjoittajat selittävät kahdella tavalla. Ensinnäkin vanhemmilla johtajilla on enemmän kokemusta ja vahvemmat poliittiset verkostot, ja siksi paremmat mahdollisuudet saada poliittista tukea sotatoimilleen. Lisäksi heillä on jo kiire jättää puumerkkinsä historiaan ja siksi halu tehdä jotain merkityksellistä. Diktatuurit ovat tässä suhteessa kuitenkin poikkeus: niissä nuoret johtajat ovat alttiimpia sotimaan.
Asepalvelus ja oma taistelukokemus näyttäisivät olevan myös tärkeitä selittäviä tekijöitä sotimisessa. Ne johtajat, jotka ovat suorittaneet asepalveluksen, mutta joilla ei ole taistelukokemusta, päätyvät vallassa ollessaan todennäköisimmin aloittamaan konfliktin. He tuntevat asevoimien toimintaa mutta eivät ole itse nähneet kuolemaa tai kokeneet vastoinkäymisiä taistelukentällä. Tätä kategoriaa edustavat Saksan ensimmäiseen maailmansotaan vienyt keisari Vilhelm II, Irakin diktaattori Saddam Hussein ja Libyan Muammar Gaddafi.
Sukupuolella ei aineiston perusteella ole vaikutusta konfliktin aloitusherkkyyteen. Myöskään koulutustaso ei näyttäisi vaikuttavan merkitsevästi.
Kirjoittajien mielestä suurmiesten rooli kansainvälisen politiikan selittämisessä on turhaan painunut unohduksiin. Tutkimuksessa on korostunut realistisen koulukunnan ajattelu, jossa valtioiden politiikan katsotaan olevan seurausta voimatasapainon muutoksista. Toisaalta institutionaaliset teoriat painottavat, että kansalliset ja kansainväliset instituutiot rajoittavat johtajien mahdollisuuksia ohjata kansojen kohtaloita.
Kirjoittajien pyrkimyksenä on, että johtajien riskialtista käytöstä pystyttäisiin ennakoimaan heidän elämänhistoriansa perusteella.
Kirjaan kootulla systemaattisella aineistolla on kuitenkin rajoituksensa. Oikeassa elämässä vanhempien varhainen kuolema tai asepalveluksen suorittaminen vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Siksi kenenkään toimintaa on vaikea ennustaa tilastojen avulla.
Kirja on siitä huolimatta perusteltu puolustuspuheenvuoro yksilöiden merkityksestä historiassa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Taloudellinen eriarvoistuminen on vain kiihtymässä, mikäli on uskominen tietokirjailija Alec Rossia. Hän työskenteli Hillary Clintonin innovaationeuvonantajana tämän ulkoministerikaudella 2009–2013. Ross avaa kirjassaan The Industries of Future erittäin innostavia mutta myös pelottavia tulevaisuudenkuvia.
Menestysaloiksi Ross laskee robotiikan, ihmisen koko perimään eli genomeihin liittyvän tiedon hyödyntämisen, rahan ja maksamisen muuttamisen koodeiksi, laajojen tietoaineistojen eli niin sanotun Big datan jalostamisen sekä kyberturvallisuuden.
Rossin esittelemät teknologiat ovat jotain aivan muuta kuin Suomessa »pöhinää» nostattanut kännykkäsovellus, jolla voi tilata ruokaa ravintolasta kotiin.
Vai mitä sanotte teknologiasta, jolla voidaan selvittää syntymättömän lapsen geneettiset taipumukset kymmenen päivää munasolun hedelmöitymisen jälkeen? Tai nanorobotista, joka voi käydä ihon alla tuhoamassa yksittäisen syöpäkasvaimen vahingoittamatta muita soluja ja kudosta?
Alec Ross: The Industries of the Future. Simon & Schuster 2016, 320 s.Kirjan sivuilla esiteltävillä keksinnöillä on valtavia ihmisten hyvinvointia parantavia vaikutuksia.
Keskivertoamerikkalainen viettää autossa 18,5 tuntia viikossa. Itseajavien autojen aikakaudella tämän ajan voi käyttää tuottavammin. Vastaavasti ilman hoivarobotteja Japanin vanhukset jäävät heitteille. Maa tarvitsee neljä miljoonaa uutta vanhustenhoitajaa jo vuoteen 2025 mennessä.
Ross on itse kaikkea muuta kuin teknologiavastainen luddiitti. Silti hän ennustaa, että 2020-luvulla nähdään samanlaista robottien ja automaation vastaista yhteiskunnallista liikehdintää kuin nyt kohdistuu vapaakauppaan ja maahanmuuttoon.
Niiltä ihmisiltä, jotka ovat jo aiemmin joutuneet siirtymään taloudellisen globalisaation ja teknologisen kehityksen vuoksi teollisuustöistä pienempipalkkaisiin ja epävarmempiin palvelusektorin töihin, häviävät nämäkin työt.
Esimerkiksi robotisaation vuoksi Yhdysvalloissa ovat uhan alla lähivuosikymmeninä 2,3 miljoonaa tarjoilijan ja 2,5 miljoonaa kuljetusalan työpaikkaa.
Eikä teknologia uhkaa vain matalasti koulutettuja. Asianajajaa oikeussalissa ei robotti korvaa, mutta Rossin mukaan rutiiniluontoisemmat juristintyöt, kuten ennakkotapauksen etsintä ja analysointi ovat hyvää vauhtia automatisoitumassa.
Myös ikävät uutiset elektroniikan sopimusvalmistaja Foxconnin tehtailta Aasiasta saattavat loppua: yhtiön omistaja korvaa kiihtyvällä tahdilla työntekijöitään roboteilla.
Ross itse uskoo, että ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta ongelmaksi muodostuu muutoksen rajuus ja nopeus. Hän esittää koulutusjärjestelmän uudistamista ja monia muita politiikkasuosituksia, jotka purevat vasta vuosikymmenien kuluessa.
Kirjoittaja on viestintäyrittäjä.
Volker Perthes: Das Ende des Nahen Ostens, wie wir ihn kennen. Ein Essay. Suhrkamp 2015, 144 s.Läntisten siirtomaavaltojen sata vuotta sitten Lähi-itään hahmottelema alueellinen järjestys on romahtanut eikä uutta ole näkyvissä. Varmalta näyttää vain, että alue on pitkän myllerrysten ajan alussa, kirjoittaa Volker Perthes, joka johtaa saksalaista Stiftung Wissenschaft und Politik -tutkimuslaitosta.
Perthes esittää varsin synkkiä tulevaisuudennäkymiä Lähi-idän pirstaloitumisesta. Hän pitää epätodennäköisenä, että Irak ja Syyria voisivat syntyä uudelleen keskusjohtoisina valtioina nykyisissä rajoissaan. Demografiset haasteet johtavat siihen, että myöskään alueen voimavaltiot Iran ja Saudi-Arabia tuskin voivat säilyä poliittisesti ja kulttuurisesti samanlaisina kuin nykyään.
Perthesin mukaan Lähi-idässä samanaikaisesti sekä odotetaan että pelätään, että suurvallat yrittäisivät muodostaa alueelle uutta järjestystä. Esimerkiksi arabiankielisessä Googlessa »uusi Sykes-Picot» tuottaa 350 000 hakutulosta. Britannia, Ranska ja Venäjä sopivat tuonnimisellä sopimuksella vaikutusalueistaan Lähi-idässä ensimmäisen maailmansodan aikana.
Odotukset eivät ole realistisia, Perthes katsoo. Suurvaltojen geopolitiikka on nyt puolustuksellista, päinvastoin kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ulkopolitiikka 2000-luvun alkuvuosina. Ulkovallat pyrkivät välttämään omien sotilaiden lähettämistä alueelle. Perthesin kirja tosin ilmestyi juuri ennen kuin Venäjä aloitti pommitukset Syyriassa, mutta Venäjän voi katsoa puolustavan Syyriassa tukikohtaansa.
Perthesin mukaan avainasemassa ovat nyt Iran ja Saudi-Arabia, jotka ovat alueellisia voimatekijöitä ja toistensa vihollisia. Iranin vaikutusvalta on lisääntynyt niin Irakissa kuin Syyriassa, ja Perthes pohtii, olisiko Bašar al-Assadin hallinto edes pysynyt pystyssä ilman Iranin tukea. Iranin ydinohjelmaa koskeva sopimus on liennyttänyt maan suhteita suurvaltoihin. Tämä on huolestuttanut niin Israelia kuin Saudi-Arabiaakin.
Ellei Riadin ja Teheranin suhteita liennytetä, leviää edelleen »oikeauskoisuuden myrkky», jota Perthes pitää pahimpana esteenä alueen vakaudelle. Tunnustuksellinen kiista lietsoo konflikteja Syyriassa, Irakissa, Jemenissä ja potentiaalisesti myös Libanonissa. Isis, jota Perthes kutsuu »jihadistiseksi valtiohankkeeksi», on hänen mielestään lyötävä sotilaallisesti. Tästä ovat vastuussa ensisijaisesti Lähi-idän alueen maat yhdessä Yhdysvaltain ja Euroopan maiden kanssa.
Palestiinalaiskysymyksellä ei Perthesin mukaan ole enää entistä merkitystä alueen väestön mobilisoinnissa. Kansalaisten protestointi kohdistuu pikemminkin omiin hallituksiin, eikä poliittisia ja taloudellisia epäkohtia voida perustella Israelin vastustamisella.
Perthes panee hieman toivoa Iranin ydinsopimukseen. Hänen hahmottelemassaan optimistisessa skenaariossa ydinsopimus vahvistaa Iranissa voimia, jotka tavoittelevat sopua sekä alueellisessa että kansainvälisessä ympäristössä. Iranin poliittiset johtajat muuttavat kielenkäyttöään Yhdysvaltoja, Saudi-Arabiaa ja lopulta myös Israelia kohtaan. Samalla Saudi-Arabia ja muut arabimaat hyväksyvät Iranin kumppanikseen etsimään neuvotteluratkaisua Syyriaan ja Jemeniin.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Into 2016, 200 s.Krimin valtaus ja itäisen Ukrainan sota ovat lisänneet huimasti kansainvälistä huomiota Baltian maita kohtaan. Uudelleen herännyt kiinnostus kohdistuu etupäässä turvallisuusuhkiin: Onko Narva seuraavana? Hyökkääkö Venäjä Baltiaan hajottaakseen Naton? Joutuuko Suomi mukaan mahdolliseen konfliktiin?
Muun muassa näihin kysymyksiin pureutuu kaksi suomalaista kirjauutuutta, Kalle Kniivilän Neuvostomaan lapset sekä Kaja Kunnaksen ja Marjo Näkin Suomenlahden suhdekirja.
Baltian maiden itsenäistyminen tuli monille alueen venäläisille 1990-luvun alussa yllätyksenä tai jopa šokkina. Kniivilä tarjoaa kirjassaan laajan paletin Baltian venäläisten näkemyksiä elämästään uusissa kotimaissa.
Kirjassa kerrotaan tarinoita ihmisistä, joita entinen supervalta siirteli maan äärestä toiseen luoden juurettomia neuvostokansalaisia. 1950- ja 1960-luvuilla venäläistä väestönosaa kasvatettiin suunnitelmallisesti, jotta miehitetyt Baltian maat saatiin sidottua tiiviimmin osaksi imperiumia.
Monille venäjänkielisille sopeutuminen uuteen todellisuuteen oli vaikeaa. He ovat kuitenkin sopeutuneet, eikä juuri kukaan heistä haluaisi asua Venäjällä. Vaatimusta paikallisen kielen – viron, latvian tai liettuan – osaamisesta ei monikaan kyseenalaista, mutta käytännössä sen oppiminen ei ole kaikilta varsinkaan vanhemman sukupolven edustajilta onnistunut.
Useat Kniivilän haastateltavat arvostelevat kielitaidon asettamista ehdoksi kansalaisuuden saamiselle. 14 prosenttia Latvian asukkaista on yhä ilman kansalaisuutta, Viron asukkaista kuusi prosenttia.
Varsinkin nuorempia venäjänkielisiä harmittaa se, että heidät yhä lokeroidaan muukalaisiksi ja Venäjä-mielisiksi. Tosiasiassa Krimin valtaus ja Ukrainan sota jakavat mielipiteitä venäjänkielisten keskuudessa, jopa rikkoen perheitä ja ystävyyssuhteita.
Sama ilmiö tunnetaan venäläisten keskuudessa ympäri Eurooppaa. Siksi Ukrainasta puhumista vältetään. Venäjän propaganda on saavuttanut lähinnä sen, että moni ajattelee kaikkien asianosaisten valehtelevan – mikä onkin sen yksi päämäärä.
Kniivilä onnistuu hienosti olemaan empaattinen haastateltaviaan kohtaan, mutta tuo tarpeen tullen esiin eriävät kantansa. Kirja päättyy tiiviiseen ja tasapainoiseen analyysiin venäläisvähemmistöön liittyvistä turvallisuusriskeistä.
Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen mahdollisuutta Baltiaan ei voida Kniivilän mukaan sulkea pois, mutta todennäköisesti vain murto-osa paikallisista venäjänkielisistä liittyisi siihen. Tosin hän toteaa, että sekin saattaisi riittää Kremlille.
Venäjänkielisten integraatio Baltiassa on kulkemassa parempaan suuntaan, jollei Venäjä onnistu hämmentämään tilannetta lisää.
Viron venäläisvähemmistön tilanne ja Venäjä-suhde saavat paljon huomiota myös Kunnaksen ja Näkin kirjassa. He tuovat esiin sen, miten vaikeaa virolaisessa keskustelussa on pitää erillään Venäjän aiheuttama uhka ja suhtautuminen paikallisiin venäjänkielisiin.
Kirjoittajat moittivat virolaisia mörköjen näkemisestä kaikkialla, mutta kirja osoittaa myös, että Venäjän aktiivinen, venäjänkielisiin kohdistuva vaikutustoiminta antaa aihetta huoleen. Kansalliset jännitteet palvelevat Kremliä, joten se yrittää lisätä niitä – toistaiseksi tosin suhteellisen heikolla menestyksellä.
Kirjassa muistutetaan, että Virosta puuttuu separatistiliikehdintä toisin kuin Ukrainasta, muttei kerrota sitä, että Itä-Ukrainassa sellainen ilmaantui vasta keväällä 2014.
Kunnas toteaa, että Virossa on vaikea kuvitella venäjänkielisten mielenosoituksen kärjistyvän aseelliseksi konfliktiksi ilman ulkopuolisen sotkeutumista. Ukrainan tilanne ei ole tässäkään suhteessa erilainen.
Kaja Kunnas & Marjo Näkki: Suomenlahden suhdekirja. Uudet vaaran vuodet. Kosmos 2016, 250 s.Keväällä ja kesällä 2014 Itä-Ukrainan kapinallisjoukkoja johtanut Venäjän erikoisjoukkojen upseeri Igor Girkin on todennut, että ilman hänen aktiivisuuttaan protestit olisivat kuivuneet kasaan. Hän on myös valitellut paikallisten vähäistä osallistumista taisteluihin.
Nämä seikat ovat lisänneet huolta Virossa, vaikka Ukrainan ja Viron välillä on perustavanlaatuisia eroja alkaen valtion instituutioiden toimivuudesta ja jäsenyydestä EU:ssa ja Natossa.
Virossa vähemmistöpolitiikan arvostelu on vaikeaa ilman, että arvostelija saisi kuulla syytöksiä Venäjän palvelemisesta. Toisaalta Ukrainan kriisin jälkeen on ryhdytty uusiin toimiin venäläisvähemmistön integroimiseksi. Maahan on perustettu venäjänkielinen tv-kanava ETV+ ja hallitukseen on noussut kaksi venäjää äidinkielenään puhuvaa ministeriä, Marina Kaljurand ja Jevgeni Ossinovski.
Kunnas ja Näkki käyvät läpi myös Suomen ja Viron suhteiden jännitteitä. Kirjoittajat heittävät ilmaan dramaattisia kysymyksiä vastaamatta niihin suoraan: Ovatko veljeskansat ajautuneet eri puolille? Oliko Suomi kääntämässä selkäänsä heimoveljilleen?
Ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja presidentti Tarja Halosen sanalliset yhteenotot presidentti Toomas Ilveksen kanssa käydään yksityiskohtaisesti läpi, mutta niissä näyttää olevan kyse lähinnä poliitikkojen keskinäisestä nokittelusta.
Kirja muistuttaa, että toisin kuin Suomessa monesti väitetään, Viro ei ole pyrkinyt siirtämään puolustustaan Suomen vastuulle. Viro ei halua heikentää suurten Nato-maiden sitoutumista Baltiaan.
Kirjassa summataan veljeskansojen turvallisuuspolitiikan keskeinen ero: Virolle hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ovat pääasiallinen turvallisuustae, kun taas Suomi pitää tärkeimpänä hyviä suhteita Venäjään.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.
AVOIMUUS. Vielä 1980-luvulla keskuspankkiirit ajattelivat, että toiminnan kuuluu olla salaista. Nyt ajatellaan päinvastoin, sanoo Antti Suvanto.Euroopan keskuspankki (EKP) on tavalliselle eurooppalaiselle etäinen, ja pankin tekemää rahapolitiikkaa tunnetaan huonosti. Kesällä Suomen Pankin neuvonantajan työstä eläkkeelle jäänyt Antti Suvanto kirjoitti entisen kollegansa Jarmo Kontulaisen kanssa kirjan, jonka tarkoitus on kertoa selkokielellä, mitä keskuspankit tekevät ja miksi.
Miten rahapolitiikka näkyy ihmisten arjessa?
Selvimmin rahapolitiikan vaikutukset näkyvät pankkilainan koroissa. Euron aikana korot ovat olleet vakaita ja alhaalla. Euroopan keskuspankki on pitänyt pankeille lainaamansa rahan korot matalina, joten pankit voivat lainata asiakkailleen rahaa halvalla.
Matalat korot eivät ole yksiselitteisesti hyvä asia. Suomessa koroista puhutaan usein asuntovelallisten näkökulmasta, vaikka vain kolmasosalla suomalaisista kotitalouksista on asuntovelkaa.
Asuntovelallisille alhaisten korkojen tilanne on loistava, mutta tallettajien ja säästäjien kannalta tilanne ei ole kiitollinen. Talletuksille ei enää saa korkoa, koska pankit eivät voi maksaa asiakkailleen enempää kuin saavat korkoa omille luotoilleen.
Mitkä ovat EKP:n tärkeimmät tehtävät?
Ensisijainen tehtävä on hintavakauden turvaaminen eli inflaation pitäminen matalana. Tavoite on, että inflaatio olisi noin kaksi prosenttia eli että tavaroiden ja palveluiden hinnat nousisivat sen verran vuodessa. Matalaa ja vakaata inflaatiovauhtia tavoitellaan, koska se vähentää tulevaan hintatasoon liittyvää epävarmuutta. Nollainflaatiota ei tavoitella, koska se johtaisi liian usein nollakorkotilanteeseen.
Toiseksi keskuspankit huolehtivat pankkien maksuvalmiudesta. Raha pankkien välillä liikkuu keskuspankkien ylläpitämän järjestelmän kautta.
Kolmas tehtävä on rahoitusmarkkinoiden vakauden turvaaminen. Edellisistä kriiseistä on opittu, että rahajärjestelmä on hauras. Pelkkä hintavakaus ei takaa, että pankit ovat kunnossa. Siksi pankkien valvontaa on uudistettu. Niiltä vaaditaan riskipuskureita, jotta ne kestävät mahdolliset tappiot. Tietyissä tilanteissa pankkeja voidaan järjestellä uudelleen tai niiden toiminta voidaan ajaa alas.
Mitä rahapolitiikassa tapahtuu seuraavaksi?
Inflaatio on nyt selvästi kahden prosentin alapuolella, ja siksi käytössä ovat epätavanomaiset rahapoliittiset keinot, kuten negatiiviset korot. Aikanaan EKP pyrkii pääsemään tilaan, jossa inflaatiotavoite on saavutettu ja nimelliskorot ovat positiivisia. Uusi normaali ei kuitenkaan ole sama kuin vanha normaali.
Skenaarioita on kolme: Maailmantalous kasvaa, ja euroalue kasvaa sen mukana. Silloin rahapolitiikassa palataan positiivisiin korkoihin ja noin kahden prosentin inflaatioon.
Toinen vaihtoehto on, että euroalue jämähtää pitkäksi aikaa nollakasvun ja nollainflaation loukkuun, kuten Japanille on käynyt.
Kolmannessa skenaariossa maailmantalous ajautuu uuteen taantumaan. Silloin rahapolitiikalla elvyttäminen on hankalaa, koska korot ovat jo valmiiksi nollassa.
Mitä väärinkäsityksiä EKP:n toimintaan liittyy?
Keskuspankit eivät päätä markkinakoroista eli euriboreista eivätkä kenenkään luottokoroista. Keskuspankit päättävät ohjauskoroistaan, joita sovelletaan pankkien keskuspankkiluottoihin ja -talletuksiin. Muut korot muodostuvat markkinoilla. Odotukset tulevasta rahapolitiikasta vaikuttavat suoraan markkinakorkoihin.
Keskuspankit eivät myöskään toimi veronmaksajien rahoilla, vaan niiden tulo syntyy korkokatteesta, kuten muidenkin rahoituslaitosten. Siitä ne kattavat toimintakulunsa ja kartuttavat puskureita tappioiden varalle. Loput jaetaan voitonjakona valtioille. Suomen Pankki on 2000-luvun alusta lukien tulouttanut Suomen valtiolle keskimäärin 150 miljoonaa euroa vuodessa.
Usein rahapolitiikkaan kohdistetaan ylisuuria odotuksia. Rahapolitiikalla ei kuitenkaan nosteta tuottavuutta eikä luoda työpaikkoja. Sellaiseenkin harhakäsitykseen törmää, että keskuspankki voisi ratkaista kysyntälaman jakamalla ihmisille rahaa joko suoraan tai valtion kautta. Niin sanotun helikopterirahan jakaminen kuitenkin nostaisi hintoja eikä loisi pysyvästi vakaata taloustilannetta.
Antti Suvanto ja Jarmo Kontulainen: EKP ilmoitti tänään. Rahapolitiikka tyynessä ja myrskyssä. Docendo 2016, 203 s.
