Arvokonservatiivien voimannäyttö

Vallitsevan tulkinnan mukaan EU-eroa kannattivat kesäkuun kansanäänes­tyksessä vanhemmat ja vähemmän koulutetut britit, jotka asuvat perin­teisillä teollisuusalueilla. He ovat kärsineet globalisaatiosta eivätkä ole hyöty­neet vapaasta liikkuvuudesta. Sen sijaan he joutuvat kilpailemaan vähenevistä työpai­koista maahanmuuttajien kanssa.

Tyypillisimmillään nämä äänestäjät ovat olleet työväenpuolueen kannattajia. Lähtemi­sen puolesta äänestettiin monilla sellaisilla alueilla, jotka hyötyvät EU:n aluetuista.

»Samat ryhmät ovat kärsineet Britanniassa 30–40 vuotta vallinneesta uusliberalistisesta politiikasta, joka on johtanut muun muassa sosiaalitukien leikkauksiin», sanoo politiikan tutkimuksen professori Susan Banducci Exe­terin yliopistosta.

Kotimaan hallituksen sijaan nämä ryhmät syyttävät ongelmistaan EU:ta ja saivat kansanäänestyksen avulla äänensä kuuluviin. EU:sta on tullut syntipukki, koska yksikään poliitti­nen johtaja ei puhu siitä hyvää.

»Kansallisille johtajille on helppoa ulkoistaa kielteiset asiat EU:lle», Banducci jatkaa.

Samaa mieltä on myös professori Simon Bulmer Sheffieldin yliopistosta.

»Kaksi viimeisintä hallitusta ovat syyttä­neet ongelmista EU:ta. Kun myös printtimedia on ollut valtaosin hyvin euroskeptinen, monet ovat olleet valmiita ottamaan riskin ja äänes­tämään lähtemisen puolesta.»

Vallitsevan selitysmallin varjoon on jäänyt se tosiasia, että myös osa keski- ja yläluokkai­sesta vanhemmasta sukupolvesta äänesti läh­temisen puolesta. He ovat eläneet ajan ennen Britannian liittymistä EU:hun, ja heihin vetoaa ajatus siitä, että Britanniasta tulisi jälleen itse­näinen suurvalta ja globaali johtaja.

»Tähän ryhmään kuuluvat saattavat selittää lempeästi, että he eivät pidä tietyistä euroop­palaisista», Banducci kuvailee.

Asenne palautuu viime sotaan, jolloin Bri­tannia soti natsi-Saksaa vastaan. Britannian suuruus näyttää nyt melko kaukaiselta haa­veelta. Englannin keskuspankki on leikannut äänestyksen jälkeen arviotaan maan ensi vuo­den talouskasvusta 1,5 prosenttiyksiköllä. Voi käydä niinkin, että Yhdistynyt kuningaskunta hajoaa, jos Skotlanti päättää itsenäistyä.

Brexit-liike onnistui kampanjoinnissaan vastapuoltaan paremmin. Sen yksinkertainen iskulause »hallinnan palauttamisesta» vetosi laajasti erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin. Viesti voitiin tulkita hyvin monella tavalla, sillä sen sisältö jätettiin tarkoituksella avoimeksi.

Äänestyksen kannalta ratkaisevia tekijöitä olivat tunne yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja luottamusvaje poliittiseen järjestel­mään, eivät niinkään äänestäjien EU-asenteet.

»Brittiläinen yhteiskunta on monella tavalla jakautunut», muistuttaa yliopistonlehtori Mikko Kuisma Oxford Brookesin yliopistosta.

»Monet ovat menettäneet luottamuksensa politiikkaan, poliitikoihin ja eliittiin. Ihmiset kokevat, ettei lupauksia ole lunastettu. Samaan aikaan kun poliitikot ovat vakuutelleet ole­vansa kansan puolella, on leikattu julkiselta sektorilta.»

Luottamuksen katoamisella on Britanni­assa erityisen rajut seuraukset, koska poliit­tinen järjestelmä rakentuu »johtajat tietävät parhaiten»-mallin varaan.

»Esimerkiksi Ranskaan verrattuna Britan­nian järjestelmä on korostanut edustuksellista demokratiaa suoran kansalaisosallistumisen sijaan. Nyt ihmiset eivät enää usko edustuk­selliseen demokratiaan, mutta toisaalta suo­ran demokratian malli on maassa heikko ja vajavainen.»

Joidenkin tutkimusten mukaan sosioeko­nomiset syyt eivät määrittele äänestyskäyttäy­tymistä yhtä paljon kuin identiteetti. Esimer­kiksi niiden, jotka olivat aikeissa äänestää bre­xitin puolesta, on todettu kannattavan usein myös kuolemantuomiota. Arvokonservatiivit äänestivät lähtemisen puolesta. Monet äänes­tivät kesäkuussa myös monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja sallivia arvoja vastaan.

Tutkija Simon Usherwood Surreyn yli­opistosta tuo esiin, että vastustuksessa ei ole niinkään kyse maahanmuuttajien määrästä eri alueilla vaan siitä, miten nopeasti maahan­muuttajien määrä on kasvanut.

»Lontoossa on paljon maahanmuuttajia, mutta heihin on totuttu. Maaseudulla maa­hanmuuttajien tulo on uutta ja ihmiset rea­goivat muutosvauhtiin.»

Demokratiavaje ja markkinavoimien asema ovat kaksi eri asiaa, mutta ne ovat nivoutuneita toisiinsa.

Skotlanti ja Pohjois-Irlanti kuuluivat äänes­tyksessä EU-myönteisiin alueisiin Lontoon ja suurten yliopistokaupunkien lisäksi.

Tutkijoiden mukaan Skotlannin euromyön­teisyys selittyy Skotlannin kansanpuolueen suosiolla. Lähes kaikki tärkeimmät skottipoliitikot kannattivat EU-jäsenyyttä. Skotlan­nin itsenäistymissuunnitelmat olisivatkin hyvin vaikeita, elleivät mahdottomia ilman EU-jäsenyyttä.

Samassa hengessä Skotlannin ja Pohjois-Irlannin tiedotusvälineet eivät ole rummut­taneet niin voimakkaasti euroskeptisyyden puolesta kuin englantilaiset lehdet.

Ilmiö näkyy myös Britannian suurten leh­tien Skotlannin painoksissa. Niissä saatetaan kirjoittaa hyvin eri tavoin esimerkiksi Skotlan­nin itsenäistymisestä kuin samojen lehtien Englannin painoksissa.

»Skotlanti haluaa pääsyn EU:n laajoille markkinoille, ja se hyötyy EU:n alueellisesta rahoituksesta. Toisaalta kyse on myös iden­titeetistä: EU:n jäsenmaana Skotlanti ei olisi niin riippuvainen Lontoosta», toteaa Simon Usherwood.

Pohjois-Irlannissa äänestystulokseen vai­kutti alueen historia. Kansallismieliset voimat kannattavat Irlantien yhdistymistä.

Pohjois-Irlannissa EU-myönteisyys liittyy myös vapaaseen liikkumiseen Irlannin rajan yli. Kun Britannia lähtee EU:sta, sen pitää palauttaa rajavalvonta EU:n vastaisille rajoil­leen, joista yksi on Irlannin ja Pohjois-Irlannin välinen maaraja. Tämä tuottaisi ongelmia poh­joisirlantilaisille, joiden liikkuminen mante­reella vaikeutuisi.

Walesissa aiheesta ei käyty juuri lainkaan sisäistä keskustelua, mistä seurasi brexit-äänien voitto, vaikka alue on hyötynyt talou­dellisesti EU-jäsenyydestä.

Britannian ero EU:sta näyttää tutkijoiden mukaan väistämättömältä, vaikka mediassa onkin väläytelty erilaisia väistöliikkeitä, joi­hin maa voisi vielä tarttua. Mutta mitä EU voisi tehdä, jotta eurokriittisyys ei voimistuisi entisestään muissa jäsenmaissa?

Tutkijoiden mielestä EU:lla on iso viestin­täongelma. Sen pitäisi pystyä perustelemaan kansalaisilleen, miten he hyötyvät unionista.

Usherwoodin mukaan tähän asti on koros­tettu vain sitä, miten kallista ja vaikeaa eroa­minen olisi. Eroamisen ongelmat eivät kuiten­kaan ole vielä riittävä syy jäämiselle.

»EU:n hyöty on selvempää uusille jäsen­maille, jotka liittyivät vuonna 2004. Se on myös jossain määrin selvää niille maille, joille EU on antanut merkittävää rahallista tukea, kuten Espanjalle, Portugalille ja Krei­kalle. Muissa maissa EU koetaan kaukaisena», sanoo Bulmer.

EU ei pysty tehtävään yksin, vaan se tar­vitsee avukseen kansallisia hallituksia. Niiltä taas puuttuu monissa maissa motivaatio tukea unionia – varsinkin, jos populistiset, eurokriit­tiset puolueet ovat suosittuja.

»Jos eurokriittisyys on edennyt pitkälle kuten Britanniassa, kaikki EU:n yritykset viestiä myön­teisistä puolistaan nähdään Brysselin propagan­dana, jonka kansa maksaa», Bulmer toteaa.

Susan Banducci ei usko integraatioproses­sin jatkuvan.

»EU:n integraatioprosessin täytyy muuttua, eikä syvempää yhdentymistä ole näkyvissä.»

Simon Usherwood neuvoisi puolestaan EU:ta lopettamaan euroskeptikkojen vähätte­lyn ja hulluksi leimaamisen.

»Heillä ei ehkä ole vastauksia, mutta heillä on hyviä kysymyksiä.»

Usherwoodin mukaan EU:lla ei mene kovin hyvin millään rintamalla juuri nyt: ongelmia ovat myös euroalueen talouskriisi, Turkin ongelmat ja populistien nousu eri maissa.

»Skeptikoilla on tällä hetkellä yliote väitte­lyissä.»

Pelkkä viestintä ei ratkaise ongelmaa. Bul­merin mielestä EU:n uusliberalistisen talous­politiikan pitää muuttua – talouspolitiikan, jonka luomisessa Britannia on ollut vaikutus­valtainen.

Brexit-kampanjan vasemmistolaiset voimat korostivat lähdön perusteluksi sitä, että EU on pelkkä markkinavoimien äänitorvi. »Vaikka väitteen kanssa ei olisikaan samaa mieltä, EU:ssa on demokratiavaje. Ja vaikka demokra­tiavaje ja markkinavoimien asema ovat kaksi erillistä asiaa, ne ovat nivoutuneita toisiinsa», sanoo Mikko Kuisma.

Kuisma tuo esiin, miten kansallisvaltioiden demokraattiset johtajat ajavat uusliberalistisia uudistuksia, joiden tarkoitus on siirtää valtaa valtiolta markkinavoimille. EU:ssa Euroopan keskuspankilla on paljon valtaa talous- ja raha­politiikassa, vaikka se ei ole osa demokraattista päätöksentekokoneistoa. Tässä valossa on loo­gista, etteivät kansalaiset usko vaikutusmah­dollisuuksiinsa.

Kuisman mukaan kansallisvaltiot voivat vähentää kansalaistensa eriarvoisuutta. Sii­henkin voidaan tarttua, että markkinavoimilla on liian iso ote yhteiskunnista.

Poliitikot säätävät yhä lait, joilla markkina­voimat toimivat. Jotta luottamusvaje ei kas­vaisi entisestään, poliitikoiden velvollisuus on puuttua sääntöjenrikkomiseen, esimerkiksi veronkiertoon. Lisäksi tarvitaan kansainväli­syyskasvatusta.

»Ei tähän mitään hokkuspokkus-konsteja ole», Kuisma toteaa.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.