Skip to main content

Muukalaisia ja baltteja

Teksti Kristi Raik

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Into 2016, 200 s.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset. Into 2016, 200 s.

Krimin valtaus ja itäisen Ukrainan sota ovat lisänneet huimasti kansainvälistä huomiota Baltian maita kohtaan. Uudelleen herännyt kiinnostus kohdistuu etupäässä turvallisuusuhkiin: Onko Narva seuraavana? Hyökkääkö Venäjä Baltiaan hajottaakseen Naton? Joutuuko Suomi mukaan mahdolliseen konfliktiin?

Muun muassa näihin kysymyksiin pureutuu kaksi suomalaista kirjauutuutta, Kalle Kniivilän Neuvostomaan lapset sekä Kaja Kunnaksen ja Marjo Näkin Suomenlahden suhdekirja.

Baltian maiden itsenäistyminen tuli monille alueen venäläisille 1990-luvun alussa yllätyksenä tai jopa šokkina. Kniivilä tarjoaa kirjassaan laajan paletin Baltian venäläisten näkemyksiä elämästään uusissa kotimaissa.

Kirjassa kerrotaan tarinoita ihmisistä, joita entinen supervalta siirteli maan äärestä toiseen luoden juurettomia neuvostokansalaisia. 1950- ja 1960-luvuilla venäläistä väestönosaa kasvatettiin suunnitelmallisesti, jotta miehitetyt Baltian maat saatiin sidottua tiiviimmin osaksi imperiumia.

Monille venäjänkielisille sopeutuminen uuteen todellisuuteen oli vaikeaa. He ovat kuitenkin sopeutuneet, eikä juuri kukaan heistä haluaisi asua Venäjällä. Vaatimusta paikallisen kielen – viron, latvian tai liettuan – osaamisesta ei monikaan kyseenalaista, mutta käytännössä sen oppiminen ei ole kaikilta varsinkaan vanhemman sukupolven edustajilta onnistunut.

Useat Kniivilän haastateltavat arvostelevat kielitaidon asettamista ehdoksi kansalaisuuden saamiselle. 14 prosenttia Latvian asukkaista on yhä ilman kansalaisuutta, Viron asukkaista kuusi prosenttia.

Varsinkin nuorempia venäjänkielisiä harmittaa se, että heidät yhä lokeroidaan muukalaisiksi ja Venäjä-mielisiksi. Tosiasiassa Krimin valtaus ja Ukrainan sota jakavat mielipiteitä venäjänkielisten keskuudessa, jopa rikkoen perheitä ja ystävyyssuhteita.

Sama ilmiö tunnetaan venäläisten keskuudessa ympäri Eurooppaa. Siksi Ukrainasta puhumista vältetään. Venäjän propaganda on saavuttanut lähinnä sen, että moni ajattelee kaikkien asianosaisten valehtelevan – mikä onkin sen yksi päämäärä.

Kniivilä onnistuu hienosti olemaan empaattinen haastateltaviaan kohtaan, mutta tuo tarpeen tullen esiin eriävät kantansa. Kirja päättyy tiiviiseen ja tasapainoiseen analyysiin venäläisvähemmistöön liittyvistä turvallisuusriskeistä.

Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen mahdollisuutta Baltiaan ei voida Kniivilän mukaan sulkea pois, mutta todennäköisesti vain murto-osa paikallisista venäjänkielisistä liittyisi siihen. Tosin hän toteaa, että sekin saattaisi riittää Kremlille.

Venäjänkielisten integraatio Baltiassa on kulkemassa parempaan suuntaan, jollei Venäjä onnistu hämmentämään tilannetta lisää.

Viron venäläisvähemmistön tilanne ja Venäjä-suhde saavat paljon huomiota myös Kunnaksen ja Näkin kirjassa. He tuovat esiin sen, miten vaikeaa virolaisessa keskustelussa on pitää erillään Venäjän aiheuttama uhka ja suhtautuminen paikallisiin venäjänkielisiin.

Kirjoittajat moittivat virolaisia mörköjen näkemisestä kaikkialla, mutta kirja osoittaa myös, että Venäjän aktiivinen, venäjänkielisiin kohdistuva vaikutustoiminta antaa aihetta huoleen. Kansalliset jännitteet palvelevat Kremliä, joten se yrittää lisätä niitä – toistaiseksi tosin suhteellisen heikolla menestyksellä.

Kirjassa muistutetaan, että Virosta puuttuu separatistiliikehdintä toisin kuin Ukrainasta, muttei kerrota sitä, että Itä-Ukrainassa sellainen ilmaantui vasta keväällä 2014.

Kunnas toteaa, että Virossa on vaikea kuvitella venäjänkielisten mielenosoituksen kärjistyvän aseelliseksi konfliktiksi ilman ulkopuolisen sotkeutumista. Ukrainan tilanne ei ole tässäkään suhteessa erilainen.

Kaja Kunnas & Marjo Näkki: Suomenlahden suhdekirja. Uudet vaaran vuodet. Kosmos 2016, 250 s.

Kaja Kunnas & Marjo Näkki: Suomenlahden suhdekirja. Uudet vaaran vuodet. Kosmos 2016, 250 s.

Keväällä ja kesällä 2014 Itä-Ukrainan kapinallisjoukkoja johtanut Venäjän erikoisjoukkojen upseeri Igor Girkin on todennut, että ilman hänen aktiivisuuttaan protestit olisivat kuivuneet kasaan. Hän on myös valitellut paikallisten vähäistä osallistumista taisteluihin.

Nämä seikat ovat lisänneet huolta Virossa, vaikka Ukrainan ja Viron välillä on perustavanlaatuisia eroja alkaen valtion instituutioiden toimivuudesta ja jäsenyydestä EU:ssa ja Natossa.

Virossa vähemmistöpolitiikan arvostelu on vaikeaa ilman, että arvostelija saisi kuulla syytöksiä Venäjän palvelemisesta. Toisaalta Ukrainan kriisin jälkeen on ryhdytty uusiin toimiin venäläisvähemmistön integroimiseksi. Maahan on perustettu venäjänkielinen tv-kanava ETV+ ja hallitukseen on noussut kaksi venäjää äidinkielenään puhuvaa ministeriä, Marina Kaljurand ja Jevgeni Ossinovski.

Kunnas ja Näkki käyvät läpi myös Suomen ja Viron suhteiden jännitteitä. Kirjoittajat heittävät ilmaan dramaattisia kysymyksiä vastaamatta niihin suoraan: Ovatko veljeskansat ajautuneet eri puolille? Oliko Suomi kääntämässä selkäänsä heimoveljilleen?

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja presidentti Tarja Halosen sanalliset yhteenotot presidentti Toomas Ilveksen kanssa käydään yksityiskohtaisesti läpi, mutta niissä näyttää olevan kyse lähinnä poliitikkojen keskinäisestä nokittelusta.

Kirja muistuttaa, että toisin kuin Suomessa monesti väitetään, Viro ei ole pyrkinyt siirtämään puolustustaan Suomen vastuulle. Viro ei halua heikentää suurten Nato-maiden sitoutumista Baltiaan.

Kirjassa summataan veljeskansojen turvallisuuspolitiikan keskeinen ero: Virolle hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ovat pääasiallinen turvallisuustae, kun taas Suomi pitää tärkeimpänä hyviä suhteita Venäjään.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.