Tunisian presidentti Béji Caïd Essebsi oli maailman iäkkäin valtionpäämies kuollessaan 92-vuotiaana maan kansallispäivänä 25. heinäkuuta. Edessä ovat maan toiset demokraattiset presidentin- ja parlamenttivaalit syys- ja lokakuussa.
Syksyn vaalit ovat ratkaisevat sen kannalta, jatkaako Tunisia tiennäyttäjänä vai taantuuko arabimaailman ainoa demokratia. Presidentti Essebsin aiempi päätös hylätä parlamentin äänestämät rajoitukset ehdokkuuksille avaavat mahdollisuuksia tuoreille toimijoille ja tarjoavat vaihtoehtoja protestiäänille.
Äänestäjät pääsevät valitsemaan johtajansa hyvin laajasta ehdokaskirjosta, mikä saattaa innostaa uurnille ihmisiä, jotka muuten jäisivät kotiin. Äänestäjiksi on rekisteröitynyt puolitoista miljoona äänioikeutettua lisää, suurin osa heistä nuoria.
Tunisialaiset odottavat seuraavan sukupolven johtajilta rohkeita päätöksiä, jotka lunastavat arabikeväänä tunnetun vallankumouksen lupaukset myös työpaikkoina ja elintason parantumisena.
Politiikan uusiin kasvoihin kuuluu presidenttiehdokas ja yksityisen Nessma-televisiokanavan omistaja Nabil Karoui, 55, joka sai kesän mielipidemittauksissa kärkisijan jättäen taakseen esimerkiksi pääministeri Youssef Chahedin, 43.
Karouin kannatusta ei ole vähentänyt se, että hän on oikeudessa syytettynä rahanpesusta ja verorikoksista. Karoui vangittiin elokuun lopussa näyttävässä poliisioperaatiossa, mitä jopa muut presidenttiehdokkaat arvostelivat. Ilman oikeuden päätöstä hänen ehdokkuutensa pysyy voimassa.
Vaihtoehtoa tarjoaa myös tunisialais-ranskalainen kulttuurivaikuttaja Olfa Terras Rambourg, 45, Lontoon Cityssä huomattavan omaisuuden tehneen aviomiehensä rahoituksella. Terras Rambourgin perustama ryhmä 3ich Tounsi on kerännyt vuodessa yli 400 000 seuraajaa Facebookissa.
Ranskan presidentin Emmanuel Macronin esimerkkiä seuraava 3ich Tounsi pyrkii politiikkaan perinteisten puolueiden ulkopuolelta.
Tunisia on jatkanut demokratian tiellä monista takaiskuista huolimatta joulukuussa 2010 alkaneen arabikevään jälkeen. Erityisen kovalle koetukselle hauras demokratia joutui vuonna 2013, jolloin kaksi vasemmistopoliitikon murhaa syöksi Tunisian poliittiseen kriisiin. Maa kävi sisällissodan kynnyksellä laajojen levottomuuksien takia.
Nupullaan oleva demokratia kesti, vaikka surmatöiden suunnittelijoiden henkilöllisyydestä ei vieläkään ole varmaa tietoa. Ammattiliitto UGTT, Teollisuuden ja kaupan liitto UTICA, ihmisoikeusjärjestö LTD ja maan asianajajaliitto onnistuivat tuomaan poliittiset puolueet neuvottelupöytään etsimään ratkaisuja kriisiin ja sopimaan uusista vaaleista ja perustuslaista. »Kvartetti» palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 2015.
Neuvottelujen tuloksena Tunisia sai uudistusmielisen perustuslain, joka takaa mielipiteen- ja kokoontumisvapauden. Toimeenpanovalta jakautuu tasavallan presidentin ja pääministerin kesken, ja yksikamarinen parlamentti valitaan viideksi vuodeksi kerrallaan. Sekulaarit ja islamistit ovat hallinneet yhdessä vuoden 2011 vallankumouksesta lähtien tehden Tunisiasta esimerkin islamistien integroimisesta poliittiseen kenttään.
Perustuslaki on lujittanut naisten oikeuksia ja poliittista tasa-arvoa. Ennätyksellisesti viime vuoden paikallisvaaleissa puolet valituista oli naisia. Pääkaupunki Tunis sai historiansa ensimmäisen naispormestarin Suad Abderrahimin, jonka kampanjointi ilman päätä peittävää huivia herätti keskustelua, koska hän edustaa islamistista Ennahdha-puoluetta.
Syksyn vaaleissa presidenttiehdokkaaksi on pyrkimässä avoimesti homoseksuaalinen ja seksuaalivähemmistön oikeuksia puolustava asianajaja Mounir Baatour, mitä olisi mahdotonta kuvitella tapahtuvaksi muissa arabimaissa.
Maan esimerkki ei miellytä autoritaarisia arabimaita, kuten Saudi-Arabiaa tai Arabiemiraatteja, jotka eivät halua kansalaistensa vertaavan omia olojaan vapaisiin tunisialaisiin.
Arabikevät innoitti kansalaiset vaatimaan demokratiaa myös muissa arabimaissa. Liikehdinnästä saivat osansa erityisesti Egypti, Libya, Jemen, Syyria ja Bahrain, vähemmän myös Marokko, Irak, Algeria, Libanon sekä Jordania. Rohkeimmat protestoivat jopa Saudi-Arabiassa.
Toivo haihtui kuitenkin nopeasti. Egyptissä armeija kaappasi vallan demokraattisesti valitulta presidentiltä Mohammed Mursilta vuonna 2013. Libya vajosi kaaokseen diktaattori Muammar Gaddafin vallasta syöksemisen ja surmaamisen jälkeen. Syyriassa kansannousua presidentti Bašar al-Assadin itsevaltaista hallintoa vastaan seurasi sisällissota, joka on kestänyt jo yli kahdeksan vuotta.
Tunisian poliittinen kenttä koostuu yli 220 rekisteröityneestä puolueesta, joista vain kymmenisen toimii koko maassa. Edesmenneen presidentin johdolla perustettu sekulaari ryhmittymä Nidaa Tounes on vuoden 2014 vaalivoiton jälkeen hajonnut useaksi toisiaan vastaan kilpailevaksi ryhmäksi, joista yksi on pääministeri Chahedin perustama puolue Tahya Tounes. Chahed itse pyrkii presidentiksi matalista kannatusluvuistaan huolimatta.
Arabikevään aikana laillistettu Ennahdha julisti vuonna 2016 luopuvansa poliittisesta islamista. Puolue myös päätti, että sen kannattajat eivät saa toimia samanaikaisesti politiikassa ja uskonnollisina vaikuttajina, kuten imaameina. Ainutlaatuiseen linjaukseen olivat syinä Egyptin sotilasvallankaappaus ja sitä seurannut Muslimiveljeskunnan vaino.
Puolue halusi myös erottautua vääristyneestä suhteesta islamiin, joka yhdistää terroristiryhmiä kuten al-Qaidaa ja Isisiä.
Ennahdhaa varjostavat kuitenkin epäluulo puolueen sekulaarin suuntauksen aitoudesta. Puoluetta on syytetty tunisialaisten rohkaisemisesta Syyrian taistelukentille vuosien 2011 ja 2013 välillä, jolloin Ennahdha oli hallituksessa. Tunisiasta on lähtenyt Syyriaan noin 3 000 vierastaistelijaa, joista noin 800 on arvioiden mukaan palannut kotimaahansa.
Osa äänestäjistä saattaa purkaa turhautuneisuuttaan tukemalla politiikkoja, jotka ihannoivat aikaa ennen demokratiaa. Näkyvin heistä on Abir Moussi, jonka puolue Parti Destourien Libre perustettiin vallankumouksen jälkeen entisen presidentin Zine el-Abidine Ben Alin puolueen raunioista. Moussi on avoimesti Ennahdha-vihamielinen ja vastustaa yhteistyötä sekulaarien ja islamistien välillä.
Vallankumouksen jälkeen syntynyt nuori demokratia sai perinnökseen ongelmallisen talouden ja valtavan epätasa-arvon kehittyneiden rannikkoalueiden ja rutiköyhän sisämaan välillä. Tunisialaisilta kuulee usein pettynein äänensävyin, että vallankumous antoi ainoastaan sananvapauden, mutta vapaus ei tuo elantoa.
Työttömyys oli ennen vallankumousta 15 prosentin luokkaa ja on pysynyt samoissa lukemissa. Lisäksi monet tunisialaiset sinnittelevät julkisen sektorin työpaikkojen turvin olemattomalla korvauksella. Minimipalkka kahdeksantuntisesta työpäivästä on vain 104 euroa kuukaudessa. Yli kolmannes nuorista on ilman työtä. Koulutetuilla nuorilla osuus on jopa neljä kymmenestä.
Maassa on ollut vuoden 2011 jälkeen jo yhdeksän hallitusta, jotka eivät ole kyenneet uudistamaan taloutta riittävästi. Esimerkiksi tappiollisten valtionyhtiöiden saneeraus ja julkisen sektorin keventäminen ovat tyssänneet vahvan työväenliiton UGTT:n vastustukseen.
Raskas byrokratia jähmettää yksityistä sektoria ja startup-yritysten perustamista. Korruptio on laajalle levinnyttä: Transparency Internationalin viimevuotisessa luokituksessa Tunisian sija oli 73/180.
Harmaa talous vastaa Maailmanpankin arvioiden mukaan jopa puolta bruttokansantuotteesta. Afrikan kehityspankki arvioi, että yli miljoona tunisialaista työskentelee sen piirissä. Valtion verotulojen kannalta osuus on kestämätön.
Matkailusektorin piristyminen usean vaikean vuoden jälkeen on kuluvan vuoden hyvä uutinen. Ennen vuoden 2015 terrori-iskuja sektori tuotti noin seitsemän prosenttia maan bruttokansantuotteesta ja työpaikoista 14 prosenttia liittyi suoraan turismiin. Iskujen jälkeen Tunisiaan matkailevien määrä putosi kolmanneksella.
Sektorin elpymistä ovat edistäneet luottamuksen palautuminen maahan turvallisena kohteena ja hintojen edullisuus. Tänä vuonna Tunisiaan odotetaan jopa yhdeksää miljoonaa matkailijaa.
Tunisia vie ulkomaille esimerkiksi sähkökaapeleita, autonosia, vaatteita ja maataloustuotteita. Luomutuotteet ja internetpalveluja tarjoavat startup-yritykset voisivat tarjota kasvua ja uusia työpaikkoja. EU on Tunisian tärkein kauppakumppani.
Naapurimaiden Libyan ja Algerian kehityssuunta on Tunisialle kohtalonkysymys. Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM arvioi, että Libyassa on noin 641 000 siirtolaista. Maan sisäisiä pakolaisia on YK:n pakolaisjärjestön UNHCR mukaan lisäksi lähes 270 000.
Heinäkuun alussa ainakin 53 ihmistä kuoli Tripolin liepeillä sijaitsevaan keskukseen osuneessa pommituksessa. Libyan kriisin syventymisestä saattaa seurata kiihtyvä pakolaisten virta naapuriin.
Tunisialla on erittäin heikot valmiudet pakolaisten vastaanottamiseen, eikä maasta voi anoa turvapaikkaa tätä koskevan lainsäädännön puuttuessa. Maan hallitus pelkää, että pakolaisten mukana maahan soluttautuu Isisin ja al-Qaidan terroristeja, erityisesti mikäli nämä ryhmät saavat kaaoksen myötä lisätilaa Libyassa.
Tunisialla on jo ennestään omasta takaa riittävästi ongelmia terrorismin kitkemisessä. Maassa tehtyjen iskujen tekijöistä suuri osa on koulutettu rajan toisella puolella Libyassa. Juuri naapurimaassa koulutetut taistelijat, jotka vannoivat Isisin nimeen, yrittivät vallata Libyan rajan tuntumassa sijaitsevan Ben Guardenin kaupungin maaliskuussa 2016. Isis otti nimiinsä myös Tunisissa kesäkuun lopussa tehdyt itsemurhaiskut, joissa kuoli tekijöiden lisäksi kaksi poliisia.
Tunisian poliittinen johto tarkkailee huolestuneena tilannetta myös Algeriassa, jossa poliittinen limbo jatkuu. Valta on armeijalla vakavasti sairaan presidentin Abdelaziz Bouteflikan peruttua ehdokkuutensa viidennelle kaudelle. Heinäkuuksi aiotut vaalit peruttiin. Kymmenettuhannet algerialaiset jatkavat mielenosoituksia vaatien vanhan poliittisen kaartin korvaamista tuoreilla voimilla, mutta kukaan ei tiedä miten se tehdään.
Tunisialle Algerian armeijan tuki maiden välisen tuhannen kilometrin rajan turvaamisessa on välttämätön. Maat eivät ole onnistuneet hävittämään vuoristoisella rajaseudulla majailevia terroristiryhmiä, jotka liikkuvat Tunisian ja Algerian välillä.
Riskit kasvavat, mikäli Algerian epävarma tilanne pitkittyy ja maa tarvitsee rajaa vartioivia sotilaita muualla – puhumattakaan siitä, että Algeria ajautuisi avoimeen sisäiseen konfliktiin. Toisaalta, mikäli Algeria onnistuu siirtymään demokratiaan, naapurimaat voisivat tukea ja vahvistaa toisiaan.
Kirjoittaja työskenteli Tunisian EU-delegaation poliittisen yksikön päällikkönä syyskuusta 2015 elokuuhun 2019.
Meksikossa on kuollut viime vuosina väkivaltaisesti enemmän ihmisiä kuin sisällissodan repimissä Afganistanissa ja Irakissa yhteensä. Myös useat muut keskitulotason maat kärsivät kurimuksesta, johon kietoutuvat jengiväkivalta, korruptio, poliittiset konfliktit sekä turvallisuuselinten raakuus kansalaisia kohtaan.
Carnegie Endowment for International Peace -ajatushautomon tutkija Rachel Kleinfeld selvittää näiden maiden väkivallan syitä. Kleinfeld on haastatellut kirjaansa kenraaleja, aktivisteja, poliitikkoja, rikollisjoukkojen jäseniä sekä turvallisuuselinten edustajia eri puolilta maailmaa.
Kirjan keskeinen väite on, että väkivallasta muodostuu siitä kärsivissä yhteiskunnissa uusi normaali. Kyse on »etuoikeutettujen väkivallasta» (priviledged violence), jolla poliittis-taloudellinen eliitti manipuloi lakeja omien etujensa ajamiseen sekä valjastaa valtion resurssit valtansa ylläpitämiseen.
Kirjoittaja kuvaa viittä ilmiön taustalla vaikuttavaa tekijää. Eliitit ensinnäkin mahdollistavat väkivallan leviämisen politisoimalla turvallisuuselimet siten, että niistä tulee brutaaleja ja epäpäteviä. Turvallisuuselinten johdossa nähdään eliitin suosikkeja, vaikka näillä ei olisi edellytyksiä hoitaa virkoja. Toiseksi, muuttamalla yhteiskunnan normeja ja pelisääntöjä eliitti hyväksyy väkivallan ja jopa kannustaa siihen – omia tavoitteita ajaakseen. Puolisotilaallisten joukkojen käyttäminen opposition pelotteluun on tästä hyvä esimerkki. Tällöin myös tavalliset ihmiset menettävät pidäkkeensä ja osallistuvat väkivaltaan ja sen levittämiseen.
Kolmas tekijä on keskiluokka, joka voisi toimia vastavoimana mutta joka antaa väkivallan levitä. Köyhät kärsivät laajamittaisesta väkivallasta enemmän kuin yhteiskunnan vauraampi osa, joka voi turvautua yksityisten turvafirmojen palveluihin ja parempiin asuinalueisiin. Neljänneksi, väkivallasta kärsivissä yhteiskunnissa eliitti tekee »likaisia diilejä» väkivaltaisten ryhmien kanssa ajaakseen omia etujaan. Seurauksena valtio menettää legitiimin väkivallan monopolin. Viides huomio on, että olosuhteista johtuen kansalaisyhteiskunta ja järjestöt joutuvat ottamaan kontolleen monia rooleja, jotka kuuluisivat valtion hoidettavaksi.
Lopputuloksena valtio on valjastettu eliitin vallan pönkittämiseen ja ylläpitämiseen – ja seurauksena on villi järjestys.
Kleinfeld esittää ratkaisuksi johtajien kouluttamista ja rauhanrakennuksen juurruttamista kansalaisten tietoisuuteen. Hän kannustaa korjaamaan joukon asioita, jotka ylläpitävät väkivaltaa.
Esimerkistä käyvät läpinäkymättömät finanssijärjestelmät, jotka mahdollistavat rikollisryhmien varojen siirrot ulkomaisille tileille ilman valvontaa. Kleinfeld ei valitettavasti kerro, mikä kannustaisi eliittiä muuttamaan toimintaansa ja luopumaan väkivallan tarjoamista hyödyistä. Kirjan vahvuudeksi jää ilmiön terävänäköinen analyysi.
Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriössä.
Rachel Kleinfeld. A Savage Order: How the World’s Deadliest Countries Can Forge a Path to Security. Pantheon Books 2018, 475 s.
Suurvallat nähdään sotilaallisina ja taloudellisina mahteina, jotka eivät pelkää käyttää voimiaan puolustaakseen intressejään. Myös Euroopan unioni ottaa askelia kohti yhtenäistä ääntä globaaleilla areenoilla mutta on vielä kaukana suurvalta-asemasta.
Toimintatavoiltaan unioni on niin kutsutun pikkuvallan (small power) kaltainen. Suomikin lukeutuu pikkuvaltoihin, jotka nojaavat toiminnassaan sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, pyrkivät yhteistyöhön, vaikuttavat kansainvälisissä organisaatioissa ja pyrkivät ennemmin puolustamaan olemassaoloaan kuin aggressiivisesti ajamaan intressejään rajojensa ulkopuolella.
EU:n pyrkimykset jäävät yhä suurvaltapolitiikan varjoon.
EU:n vallankäytön ytimessä on 2000-luvulla ollut sen taloudellinen asema. Suurimpana yhteismarkkina-alueena se on haluttu kumppani, joka pystyy sanktioiden ja sääntelyn avulla ohjaamaan kansainvälistä politiikkaa.
Vaikka EU pystyy käyttämään valtaa rajojensa ulkopuolella, on sillä rajoituksensa. Ongelmat kiteytyvät Iranin ydinasesopimuksessa. Sopimusta pidetään onnistuneena esimerkkinä EU:n sanktiopolitiikasta: se on nostettu malliksi taloudellisen ohjausvoiman toimivuudesta myös unionin omassa Globaalistrategiassa vuodelta 2016. Lisäksi EU pystyi johtamaan neuvotteluja Iranin ydinasesopimuksen syntymiseksi, koska sillä ei ole Yhdysvaltojen kaltaista historiakuormaa Lähi-idässä.
Nyt tilanne on muuttunut merkittävästi. Yhdysvaltojen vetäytyminen ydinasesopimuksesta osoittaa, että EU:n vaikutusvalta ei riitä tämän mittaluokan konfliktin estämiseen. Kun Yhdysvallat palautti Iranin vastaiset talouspakotteet voimaan, EU otti päinvastaisen lähestymistavan: se vastusti sanktioita ja pyrki vakauttamaan EU-maiden ja Iranin välistä kaupankäyntiä. Siitä huolimatta Iran ja Yhdysvallat ovat ajautuneet konfliktiin, jonka seurauksia ei voi ennustaa.
Iranin tapaus osoittaa, että EU:n pyrkimykset jäävät yhä suurvaltapolitiikan varjoon. Unioni pystyy taloutensa avulla ohjaamaan esimerkiksi globaalia tuoteturvallisuutta ja vahvistamaan ympäristönormeja, mutta suurvaltapolitiikan asetelmiin se ei vielä kykene vaikuttamaan. Vaikka EU haluaa samoihin pöytiin suurvaltojen kanssa, ilman uskottavaa sotilaallista voimaa ja yhtenäistä ulkopoliittista linjaa se pysyy edelleen pikkuvaltana.
EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen on välttämätöntä. EU:n tulee vahvistaa yhteistyötä sekä jäsenmaiden välillä että YK:n ja muiden valtioiden kanssa pystyäkseen tasapainottamaan maailmanpoliittista tilannetta. Kansainväliset konfliktit vaikuttavat myös Eurooppaan. EU:n tulee jatkossa kyetä paremmin vaikuttamaan kehityskulkuihin, joissa määritetään Euroopan tulevaisuutta.
Italian talous on ollut pysähdyksissä viimeiset 20 vuotta. Suomalais-italialainen tietokirjailija Anton Monti kertoo oman tulkintansa toisen kotimaansa nykytilasta pian ilmestyvässä kirjassaan Minne menet, Italia? Hän on koukuttunut maan politiikkaan, jossa riittää käänteitä.
Elokuussa kansallismielinen Lega ryhtyi uhkapeliin ja kaatoi edellisen hallituksen kasvattaakseen valtaansa uusissa vaaleissa. Puolue kuitenkin pudotettiin pois Italian hallituksesta, jonka muodostivat populistinen Viiden tähden liike ja Demokraattinen puolue.
Miksi uudistuksia ei tehdä?
Pysähtyneisyys ei ole aiheuttanut ihmisille hätää. Eläkeläisiä on paljon, ja heidän tulonsa ovat vakaat. Ilman kiinteää omaisuutta kotitalouksilla on säästössä 4 400 miljardia euroa. Italialaiset ovat individualisteja eivätkä välitä, miten yhteiskunnalla menee. Italia on lisäksi ensimmäisiä jälkiteollisia maita, joissa syntyvyys on laskenut pitkään, kohta 40 vuotta. Kriisiytymistä ei ymmärretty ajoissa, eikä siihen reagoitu.
Voiko Italiasta tulla uusi Kreikka?
Ei, Italian talous on Euroopan suurimpia, ja teollisuus on integroitunut saksalaiseen autoteollisuuteen. Italialaiset ovat myös hyvin kekseliäitä.
Kenellä on valtaa?
Italiassa on käytetty aiemmin termiä poteri forti, vahvat vallankäyttäjät. Sillä on tarkoitettu isoja pankkeja, teollisuusyhtiöitä ja sanomalehtiä. On ajateltu, että tämä keskittymä ajaa Italian etua, oli mikä tahansa hallitus vallassa. Sitten yritykset, kuten pankit, ovat ajautuneet ahdinkoon tai ne on myyty ulkomaille, kuten Italian muotiteollisuuden lippulaivat.
Politiikkaa tehdään nyt vain Twitterissä ja televisiossa. Kesällä kaatuneella hallituksella ei ollut näkemystä, minne Italian pitää mennä. Viime vuosina on havahduttu siihen, että kun politiikkaan muodostuu tyhjiöitä, presidentti täyttää aukkoja. Presidentti Sergio Mattarella on muistuttanut Italian kansainvälisistä sitoumuksista ja Euroopan unionista.
Miten uusi hallitus pystyy hallitsemaan Italiaa?
Se on eräänlainen pakkoavioliitto. Puolueiden on oltava yhdessä hallituksessa seuraavat kolme vuotta, kauden loppuun asti. Italialla ei ole varaa uuteen sirkukseen, sillä maan uskottavuus menisi kokonaan. Reilun vuoden päästä käynnistyy presidentin valinta, johon puolueet tähtäävät. Ainakin markkinat näyttävät uskovan hallitukseen.
Legan johtaja Matteo Salvinin poliittinen onni kääntyi kertaheitolla. Hän hoiti tilanteen täysin amatöörimäisesti. Hänellä olisi ollut mahdollisuus päästä valitsemaan uutta presidenttiä. Nyt vanha kaarti, joka ajaa Pohjois-Italian etua, saatta nousta Legassa merkittäviin asemiin.
Mikä on oma poliittinen kantasi?
Italiassa ei ole sellaista puoluetta, jota voisin äänestää. Italiaan kaivattaisiin minusta Saksan vihreiden kaltaista puoluetta. Italiassa on toki pieni vihreä puolue, Europa Verde, mutta sitä leimaa yhteistyö radikaalivasemmiston kanssa.
Italia on mukana Kiinan silkkitiessä ja on vaatinut Venäjän vastaisten pakotteiden purkamista. Mikä on Italian suhde Venäjään ja Kiinaan?
Italia etsii suuressa pelissä tukea Yhdysvalloilta. Italia on EU:n keskiön ulkopuolella. Saksa ja Ranska eivät huomioi Italiaa, koska se on ajautunut nurkkaan.
Italialla on ollut perinteisesti hyvä suhde Yhdysvaltoihin. Kun Britannia jättää EU:n, Italia saattaa hakea jonkinlaista atlanttista kuviota Yhdysvaltojen ja Britannian kanssa.
Italialaisten suhde Venäjään on läheinen, mutta en näe, että Venäjä olisi sellainen peluri, joka pystyisi vaikuttamaan Italiassa. Italiassa ymmärretään, että Kiinalla on iso taloudellinen merkitys, mutta debattia Kiinan poliittisesta vaikutuksesta ei ole käyty.
Mitä on tämän päivän italialaisuus?
Italiassa on voimakas paikallinen identiteetti. Koen olevani roomalais-helsinkiläinen.
Kun olin lapsi, Italian lippuja ei heiluteltu missään eikä kukaan osannut kansallislaulun sanoja. Isänmaallisuutta pidettiin kielteisenä, mutta nyt se on paradoksaalisesti vahvistunut.
Mielestäni voimakas kansallinen identiteetti – se, että riidellään näyttävästi ranskalaisten kanssa tai käydään keskustelua siitä, kuka on italialainen – kertoo enemmänkin omasta heikkoudesta.
Anton Monti: Minne menet, Italia? S&S 2019. Kirja ilmestyy 1. lokakuuta.
Euroopan komission uusi puheenjohtaja Ursula von der Leyen haluaa tiukentaa pikaisesti tekoälyn sääntelyä EU:ssa. Hän on ilmoittanut, että lakiesitys on hänen työlistallaan ensimmäisten sadan työpäivän aikana.
Von der Leyenin edeltäjä Jean-Claude Juncker edusti tekoälyn sääntelyssä löyhempää linjaa. Kautensa päättävä komissio keskittyi sen sijaan yksityisyyteen, kyberturvallisuuteen, tekijänoikeuksiin ja tietoliikenteeseen, Politico-verkkolehti muistuttaa.
Tekoäly liittyy kiinteästi kasvojentunnistukseen, jonka käytössä erityisesti yksityiset yritykset ovat kunnostautuneet. Kiina on kasvojentunnistuksen edelläkävijä, mutta teknologia on käytössä myös Euroopassa.
Esimerkiksi Lontoon King’s Crossin alueella valvontakamerat seuraavat kasvojentunnistusteknologian avulla kymmeniätuhansia liikekortteleiden jalankulkijoita. Talouslehti Financial Timesin tietojen mukaan Euroopan komissio valmistelee osana tekoälypakettia lakia, joka antaisi EU:n kansalaiselle oikeudet omaan kasvojentunnistusdataan.
Kesäkuun alussa Suomessakin tuli voimaan uusi poliisin henkilötietolaki. Siinä säädetään biometristen tietojen käsittelystä, johon myös automaattinen kasvojentunnistus kuuluu. Nyt poliisi voi esimerkiksi käyttää rikostorjunnassa rikosperusteisesti rekisteröityjä valokuvia ja verrata niitä kamera-aineistoon, sanoo sisäministeriön erityisasiantuntija Suvi Pato-oja.
»Tämä on aika maltillinen sääntö. Laki ei mahdollista esimerkiksi passikuvien käyttöä automaattisessa kasvojentunnistuksessa», hän sanoo. Sisäministeriössä on vireillä myös laajempi esiselvityshanke poliisin teknisestä valvonnasta, jonka tarkasta aikataulusta ei vielä ole tietoa.
Nyt kannattaa painaa mieleen neljä sanaa: One America News Network. Se on Donald Trumpin uusi lempi-tv-kanava.
Aiemmin Trump vannoi Fox Newsin nimeen. Hän kuitenkin suuttui kanavalle sen jälkeen, kun se julkaisi elokuussa mielipidemittauksen, jonka mukaan Trump häviäisi seuraavat vaalit kaikkia demokraattipuolueen johtavia ehdokkaita vastaan.
Mutta mikä rakkaussuhde Fox Newsin ja Trumpin liitto onkaan ollut! Tv-sarja The Loudest Voice esittää, että uutiskanavan johtaja Roger Ailes (Russell Crowe) oli republikaanien nerokkaan strategian pääsuunnittelija.
Sepitettyjen uutisten kanava ylsi huikeisiin katsojalukuihin ja levitti trumpilaista narratiivia niihin liittovaltion osiin, joissa viestillä oli eniten kaikupohjaa.
Russell Crowe on Roger Ailes.Sarja kuvaa nyt jo edesmenneen Ailesin häikäilemättömänä pomona. Osana juonta kerrotaan tämän seksuaalisen ahdistelun uhriksi joutuneesta Gretchen Carlsonista (Naomi Watts), joka nosti Ailesia vastaan kanteen.
The Loudest Voice, HBO Nordic.
Eduskunta valitsi Suomen ensimmäiseksi presidentiksi liberaalin K. J. Ståhlbergin. Valtionhoitajana toiminut C. G. E. Mannerheim jäi toiselle sijalle. Valinnasta käytiin vilkasta keskustelua muiden maiden lehdistössä.
Kööpenhamina:
»Sekä presidentti Ståhlbergin persoona että itse vaali edellytyksineen ja syineen esitettiin kaikkialla pääasiassa oikealla tavalla. Ainoastaan muutamissa oikeistolehdissä valitettiin Mannerheimin syrjäyttämistä vaalissa, mutta yleensä ovat porvarilliset lehdet asettuneet rauhallisemmalle ja odottavammalle kannalle kuin Ruotsin porvarilehdet. Sen sijaan eniten vasemmalla olevat sosialistilehdet ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen mitä halpamaisimmalla tavalla solvatakseen eroavaa valtionhoitajata.»
Harri Holma, 31. heinäkuuta 1919
Washington:
Suomen edustustoverkko laajeni Euroopan ulkopuolelle, kun Suomi avasi lähetystön Washingtonissa. Yhdysvalloista oli mahdollista saada lainarahaa, kunhan vain onnistuttiin luomaan vaikutelma Suomesta vakaana valtiona.
»Jonkinlaista intressiä osoitetaan kumminkin rahamiespiireissä maatamme kohtaan siitä päättäen, että valtiodepartementti – tämän tiedon olen saanut hyvin konfidentiellisesti – saa pankeilta tuon tuostakin tiedusteluja Suomen rahallisesta ja valtiollisesta asemasta. Voin ilolla sanoa, että vastaukset ovat olleet meille hyvin edullisia.»
A. H. Saastamoinen, 1. syyskuuta 1919
Berliini:
Saksassa valtaa piti keskustavasemmistolainen Weimarin koalitiohallitus. Maan talouselämän riesana oli kova inflaatio, joka aiheutti myös poliittista epävakautta. Jotkut pelkäsivät Saksan ajautuvan uudelleen täyteen kaaokseen.
»Hallituksen asema näyttää päinvastoin vaikeuksista huolimatta yhä vahvistuvan, ja se vielä alkukesällä varsin perusteltu käsitys, että täällä läheisessä tulevaisuudessa olisi odotettavissa riippumattomien sosialistien valtaan pääsy, kansalaissota sekä monarkistinen reaktsioni, näyttää yhä enemmän menettävän uskottavuuttaan.»
Juho Jännes, 3. syyskuuta 1919
Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Ilmastokeskustelu kiihtyy, mutta lentoliikennettä ei vieläkään veroteta Suomessa. Ruotsista lähtevät lentomatkustajat ovat maksaneet veroa keväästä 2018 lähtien.
Miksi Suomessa päästöjä ei pyritä vähentämään verotuksella, veroasiantuntija Ella Luikku valtiovarainministeriöstä?
»Suomi ei voi yksin päättää lentoliikenteen verotuksesta. Se pohjautuu kansainvälisiin sopimuksiin ja EU:n lainsäädäntöön, esimerkiksi energiaverodirektiiviin. Kansainvälisessä kaupallisessa lentoliikenteessä polttoaineet ovat verovapaita. Siitä päätettiin vuonna 1944 perustetussa Chicagon sopimuksessa, kun kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö perustettiin. Silloin nähtiin tarpeellisena helpottaa lentämistä ja vähentää matkailun esteitä. Nykytilanteen muuttaminen on hidasta.»
Suomi ei toistaiseksi ole halunnut ryhtyä tekemään itsenäisiä veroratkaisuja. »Eräissä EU:n jäsenvaltioissa on käytössä lentolippuvero. Sen käyttöönotolle ei katsota olevan lentopolttoaineveron kaltaisia esteitä tai rajoituksia. Suomessa tämänkaltaista veroa ei kuitenkaan ole selvitetty.»
»Suomi kannattaa laajoja, EU:n laajuisia ratkaisuja. Lentoliikenne on esillä myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella. Hollanti on jo tehnyt aloitteen verotuksen ja päästökaupan kehittämisestä.»
Mitä yhteistä on kanadalaisella progebändi Rushilla, Nalle Wahlroosilla ja bitcoineilla? Vastaus on Ayn Rand, amerikkalaistunut venäjänjuutalainen emigrantti, filosofi ja kirjailija, josta tuli vapaan kapitalismin ihailtu kulttihahmo. Vuonna 1982 kuollutta Ayn Randia ei voi sivuuttaa tänä päivänäkään: niin voimakas on hänen perintönsä, joka liikkuu yli genrerajojen taloustieteestä filosofiaan, kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin.
Historioitsija Jussi Jalonen on kirjoittanut ansiokkaan suomenkielisen Ayn Rand -katsauksen. Kirja avaa kirjailija-filosofin erikoislaatuista elämää ja sitoo sen aikansa ilmiöihin 1920-luvulta tähän päivään.
Syntyjään venäjänjuutalainen Alisa Zinovjena Rosenbaum muutti nimensä Ayn Randiksi muutettuaan bolševikkivallankumouksen jälkeen 1920-luvulla Yhdysvaltoihin. Vuodet kirjailijana ja kiivaana yhteiskunnallisena keskustelijana tekivät hänestä amerikkalaisen unelman symbolin. Randin usko yksilönvapauteen, järkeen, kapitalismiin ja sankarillisen yksilön kykyyn elää valistunutta hyvää elämää sai lahkomaiset mittasuhteet.
Randin kaunokirjallinen tuotanto kuvasi hänen käsityksiään yhteiskunnasta: pääteos Kun maailma järkkyi (Atlas Shrugged, 1957) varoitti, miten »valtiollinen kollektivismi» tuhoaa yhteiskunnan. Randin kapitalisti on moraalinen, työteliäs ja lähes yli-ihmismäinen hahmo, jonka toiminnan ytimessä ei ole muiden riisto vaan järkeen ja ahkeruuteen perustuva hyvinvointi.
Yhteiskunnallisesti Rand joutui pettymään. Hänen tukemansa republikaanipoliitikot Wendell Wilkiestä Barry Goldwateriin eivät lopulta eläneet kuten Rand opetti, vaan suhtautuivat myötämielisesti sekatalouteen. Randin ajattelussa oli myös ristiriitaisuuksia. Hän tuomitsi ehdottomasti rasismin, mutta piti samaan aikaan tiettyjä kansoja, kuten korealaisia ja vietnamilaisia, sivistystasoltaan amerikkalaisia alhaisempina.
Rand oli jyrkkä ateisti, mutta se ei ole estänyt Yhdysvaltain kristillistä oikeistoa samaistumasta hänen ajatuksiinsa. Myös äärioikeisto joukkomurhaaja Anders Behring Breivikistä lähtien on löytänyt ikävää kaikupohjaa Randin maskuliinisesta yli-ihmisfilosofiasta.
Taloustieteessä Randin ajattelu vaikutti Nobelilla palkittuun ekonomistiin Milton Friedmaniin, joka ajoi sääntelyn purkamista ja valtion roolin pienentämistä. Yhdysvaltain keskuspankin pitkäaikainen pääjohtaja Alan Greenspan oli nuoruudessaan Randin oppilas osana tämän ympärilleen keräämää nuorten intellektuellien ryhmää.
Oli Randin kapitalismiutopiasta mitä mieltä tahansa, harva 1900-luvun ajattelija on vaikuttanut yhtä laajasti yhteiskuntafilosofiaan kuin Rand. Jopa kryptovaluutta bitcoinin ympärillä on nähty Randista inspiroituneita ihmisiä: bitcoin on valtiovallan ja pankkien sääntelystä vapaa, aivan kuten Rand toivoi unelmoidessaan kultakannasta.
Kuten Jalonen kirjassaan toteaa, Ayn Rand on hahmo, jonka aatteiden ja historiallisen merkityksen tuntemisen tulisi kuulua myös politiikasta kiinnostuneen suomalaisen rivikansalaisen yleissivistykseen.
Kirjoittaja on Venäjään erikoistunut toimittaja ja mediatutkija.
Donald Trumpista, vaalivaikuttamisesta ja Venäjästä on kirjoitettu useita palstakilometrejä, mutta tilanteen poikkeuksellisuutta on edelleen vaikea hahmottaa – kahden tutkivan toimittajan, Michael Isikoffin ja David Cornin kirjasta päätellen jopa Yhdysvaltain järjestelmän sisältä.
Venäläisen ruletin kuvaama Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän syöksykierre alkoi viimeistään vuonna 2013, kun Trump seikkaili Moskovassa ensin Miss Universum -kisoissa ja rakensi sittemmin suhteita venäläisiin oligarkkeihin, aikeenaan rakentaa maahan Trump-torni.
Kirja on sisäpiirin lähteisiin nojaava erinomainen katsaus keskeneräiseen saagaan, jossa vieras valta vaikuttaa vaaleihin historiallisella tavalla. Kirjaa lukiessa ajattelee, miten uskomaton tarina onkaan: fiktiona se olisi jo epäuskottavaa, hahmot karrikoituja ja tapahtumat mahdottomia.
Kertomus ei maalaa kaunista kuvaa demokraattisesta järjestelmästä, jota vehkeily, suuret taloudelliset intressit ja vieras valta pitävät pilkkanaan.
Michael Isikoff ja David Corn: Venäläinen ruletti. Atena Kustannus 2019, 430 s.
