Yhdysvaltojen varhaisessa vaiheessa patriotismi ja oppineisuus olivat toistensa ehto; uuden maan rakentamisen tavoitteena oli toteuttaa unelma Euroopasta, joka oli olemassa vain valistusfilosofien kirjoissa. Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksen kirjoittaneen Thomas Jeffersonin (1743–1826) hautakiven kaiverruksissa ei muistella uraa ulkoministerinä tai presidenttinä. Kaiverruksissa kerrotaan henkilöstä, joka perusti Yhdysvaltojen ensimmäisen yliopiston Virginiaan.

Catholic University of America -yliopiston historian professori Michael Kimmage käsittelee teoksessaan The Abandonment of the West eurooppalaisten tasavaltaa ja itsehallintoa puoltavien ajatusten vaikutusta Yhdysvaltojen ja sen ulkopolitiikan kehitykseen. Kimmagen mukaan amerikkalaisten kansallinen herääminen osaksi transatlanttista länttä alkoi vuoden 1893 Chicagon maailmannäyttelystä (World’s Columbian Exposition). Yliopistoissa samaan aikaan opetetut eurooppalaiset klassikot avasivat nuoren, ulko- ja kauppapolitiikassaan rannikoidensa taa hiljalleen kurottavan tasavallan mieltä.

 

Yhdysvaltojen asema läntisen sivilisaation ideaalien toimeenpanijana on perin juurin ristiriitainen. Lännen merkitys on ollut läsnä kristinuskoisen Kolumbuksen rohkeassa, kristillisessä uudisraivauksessa, sen häikäilemättömän rodullisen alistuksen kauaskantoisissa kansallisissa ja kansainvälisissä vaikutuksissa sekä valistuksen ajan lain, itsehallinnon ja vapauden ideaaleissa.

Autoritaarisuudestaan ja sotaisuudestaan kärsinyt, fasismiinkin sortunut Eurooppa on ollut Yhdysvalloille sekä poisoppimisen malli että maan perustuslakiin kirjattujen periaatteiden kehto. Woodrow Wilson ja Franklin D. Roosevelt perustelivat Yhdysvaltojen osallistumista maailmansotiin ristiretkinä synnyinmantereensa pelastamiseksi sitä uhkaavalta despotismilta.

Lännen merkitys alkoi haihtua kylmän sodan päätyttyä. Neuvostoliiton hajottua lännestä tuli normi. Yhdysvaltain presidenteistä Bill Clinton vapautti kansainvälistä ta­loutta, George Bush nuorempi ei enää perustellut ylilyöntejään ristiretkinä, ja Barack Obama edisti liberaalia kansainvälistä järjestystä. Ihmisille tuntematon ja etäinen käsite »globaali» kiilasi asteittain tutun lännen ohi.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan viimeaikaiseen kehitykseen on vaikuttanut konservatiivipoliitikko ja -kommentaattori Pat Buchananin vuoden 2001 bestseller The Death of the West: How Dying Populations and Immigrant Invasions Imperil Our Country and Civilization. Teoksen mukaan monikulttuurisuus, maahanmuutto, jumalattomuus, homoseksuaalisuus ja liberalismi tappavat Yhdysvaltojen aidon kolumbistis-läntisen perinteen, jota edustaa pienenevä valkoisten amerikkalaisten joukko. Buchanan kiihotti konservatiivista ja populistista nationalismia »pelastamaan Amerikan», koska vieraan eliitin ajaman globalismin törmäys tosipatrioottiseen suojariuttaan oli hänen mukaansa väistämätön.

Presidentti Donald Trump on toistaiseksi kumonnut kansainvälisyyden perinnön, jota sekä republikaani- että demokraattipresidentit jatkoivat läpi 1900-luvun. Kimmagen mukaan käsitys lännestä on ehtinyt kuitenkin haihtua jo pidempään Atlantin molemmin puolin. Yhdysvallat ei ole ollut Euroopalle demokratian olympusvuori vuosikymmeniin, eikä Eurooppa Yhdysvalloille samanlainen kriisipesäke kuin ennen. Kimmagen mukaan lännen paikka on mitä todennäköisimmin museossa, mikäli Eurooppa omavaraistaa puolustuksensa.

Kimmage pitää transatlanttisen lännen rakentamista Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ja maailmanrauhan edistämisen suurimpana saavutuksena – Yhdysvaltojen ulkopolitiikan toimijat ovat saaneet yhteensä 13 Nobelin rauhanpalkintoa. Kehityksen jatkuminen edellyttää Kimmagen mukaan John F. Kennedyn »Ich bin ein Berliner“ -puheessa esiintyneen linjan uusintoa. Kennedyn puhe vahvisti ensisijaisesti ymmärrystä Yhdysvaltojen ja Euroopan yhteisestä vapauden perinnöstä.

Lännen ideaalin valikoiva ja maltillinen paluu Yhdysvaltojen ulkopolitiikan johtoajatukseksi on Kimmagen mukaan mahdollista siten, että länsi ei asettaudu muiden yläpuolelle vaan puolustaa linjaansa selkä suorana. Vaikka demokratia ei ole universaali asia, se ei ole myöskään lännen erivapaus tai yksinoikeus.

Myös Stephen D. Krasner argumentoi teoksessaan How to Make Love to a Despot, että Yhdysvallat voi viedä ideaaliaan eteenpäin, jos maa kykenee asettumaan toimissaan aiemman utooppisen ja nykyisen dystooppisen tulevaisuudenkuvansa väliin.
Tämä tarkoittaa parempien käytäntöjen edistämistä ei-demokraattisissa maissa panostamalla instituutioihin, jotka tuottavat edes jonkinasteista turvaa ja hyvinvointia kansalaisille. Krasnerin mukaan Yhdysvallat voisi realistisesti parantaa näiden maiden kansalaisten asemaa edistämällä »riittävän hyvää» hallintoa. Se on ainut parannus, jonka hyväksymiseen despootilla voi olla kannustin. Se ei myöskään pakota despoottia luopumaan vallastaan – mitä hän ei tee.

Jos Donald Trump valitaan marraskuussa jatkokaudelle, jää läntisten arvojen ponnekkaimmaksi puolestapuhujaksi Euroopan unioni. Silloin länteen laskeva aurinko valaisee maailmaa, jonka johtajuus on avoinna.

Kirjoittaja on Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteisiin erikoistunut väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja työskentelee Eurooppa-foorumin projektipäällikkönä.

 

Michael Kimmage: The Abandonment of the West. The History of an Idea in American Foreign Policy. Basic Books 2020, 384 s.

Stephen D. Krasner: How to Make Love to a Despot. An Alternative Foreign Policy for the Twenty-First Century. Liveright 2020, 336 s.

Kuluvana vuonna uutisia lukiessa on tullut jälleen muistutetuksi siitä, että Moskova ei ole Venäjä. Koronavirus on lisännyt eriarvoisuutta ja tihentänyt Venäjän alueiden ja keskuksen välistä jännitettä. Epidemian hoidossa keskushallinto on vyöryttänyt poliittista vastuuta alueiden johtajille.

Venäjän lähitulevaisuudesta on kriisin keskellä vaikea nähdä selviä linjoja. Tiedon tarve on suuri, mutta elämän epävarmuuden syvyyttä voi luodata kaunokirjallisuudella. Maxim Osipovin, venäläisessä Tarusan pikkukaupungissa asuvan kardiologin, novelleja on nyt julkaistu ensimmäistä kertaa englanniksi kokoelmassa Rock, Paper, Scissors and other stories. Osipov kirjoittaa tarkkanäköisesti ja humaanisti muun muassa niistä, jotka Venäjällä jäävät Moskovan varjoon.

Kokoelman niminovellin päähenkilö Ksenia on voimanainen, joka pyörittää kaupungin hallintoa henkilö­suhteillaan. Hänen ravintolassaan työskentelevä Ruhshona on jäänyt kaupunkiin, vaikka muut siirtotyöläiset Ksenia junailee lyhyiden työsuhteiden päätteeksi joko vankilaan tai takaisin Tadžikistaniin. Kun Ruhshona puukottaa itsepuolustuksekseen paikallistason poliitikon, Ksenian vallan rajat piirtyvät uudelleen.

Vahvan metaforisessa kertomuksessa The Mill pienen tehdaskaupungin rappeutuminen kiteytyy sairaalan lääkärin osaamattomuudessa ja välinpitämättömyydessä. Vallan kasautuminen ja korruptio eivät vain vaikuta ihmisten elämään, ne määräävät siitä.

The New Yorkerin Moskovan-kirjeenvaihtaja Joshua Yaffa on verrannut Osipovia Anton Tšehoviin. Kummankin pelkistetty tyyli ja »tavalliseen ihmiseen» keskittyminen puoltavat vertausta. Tšehovin Tunnontuskat-novellissa kovaonnisen sorvaajan vaimo ehtii kuolla hevoskärryyn matkalla sairaalaan. Osipovin maailmassa tiet voi taittaa mersulla, mutta ne ovat yhä pitkiä. Keskuksen ja pienten kaupunkien väliin jää kuilu, joka on yhtä lailla henkinen kuin tilallinen: Moskovan säännöt loitontuvat teoreettisiksi, kun hätä on käsillä ja ratkaisut keksittävä itse.

Tänä keväänä Venäjän »tavallisen kansan» ja valtaeliitin elämät ovat revenneet yhä kauemmas toisistaan. Ensimmäisillä ei ole juuri keinoja estää altistumista koronaviruksen levitessä, jälkimmäiset hankkivat itselleen hengityskoneita. Politiikan tutkijat Emil Pain ja Sergei Fedjunin ovat huomauttaneet, että elitismin käsite auttaa ymmärtämään Venäjän politiikan nykytilaa paremmin kuin esimerkiksi populismi. Heidän mukaansa elitismi näkyy toisaalta hallinnon autoritaarisessa ja paternalistisessa otteessa, toisaalta intelligentsijan ajatuksessa siitä, että tavalliset ihmiset eivät kykene hallitsemaan itseään.

Osipovin teksteissä ajattomalta tuntuu sanoma siitä, että elitismin luoma kuilu on mahdollista ylittää. Tavallista ihmistä ei katsota ylhäältä tai ulkopuolelta. Kokoelman nimen voi tulkita myös vihjeenä siitä, ettei ihminen valitse osaansa.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.

Maxim Osipov: Rock, Paper, Scissors. New York Review of Books Classics 2019, 304 s.

Kuva: Christiaan Colen/Flickr

 

Kun Valko-Venäjän mielenosoitukset alkoivat yltyä elokuussa, presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallinto sammutti internetin. Elokuun puolivälin tienoilla hakukoneet ja sosiaalisen median sivustot olivat valkovenäläisten netinkäyttäjien ulottumattomissa.

Sosiaalisesta mediasta, videopalveluista ja viestialustoista on tullut tärkeitä työkaluja joukkoliikkeiden organisoimiseksi, ja samalla internetin pimentämisestä on tullut arkipäivää monissa autoritaarisissa maissa. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch kehotti tämänvuotisessa vuosiraportissaan tarkkailemaan internet-sulkuja yhtenä kansalaisoikeuksien kaventamisen keinona.

Kiina on internet-valvonnan edelläkävijä, mutta viime vuosina ainakin Intia, Myanmar, Bangladesh, Iran ja Egypti ovat rajanneet internet-viestintää mielenosoitusten vaimentamiseksi. Netin pimentäminen on kuitenkin huono keino levottomuuksien sammuttamiseksi. Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan Kashmirissa pitkään jatkunut sulku lisäsi väkivaltaisuuksia, kun keinot rauhanomaisten mielenilmausten järjestämiseen katosivat.

Samalla kärsii talous, etenkin verkkokauppa ja digitaaliset palvelut. Maailmanlaajuisesti viranomaisten internet-katkoista koitui viime vuonna noin 6,75 miljardin euron tappiot, arvioi tietosuojatutkimusta tekevä Top10VPN-sivusto.

Lisäksi aktivisteilla on keinoja sulkujen kiertämiseen. Valko-Venäjällä elokuun ladatuimmat sovellukset olivat muun muassa sensuurin kiertämiseen sopivia välityspalvelinohjelmia.

Suomalaisdokumentti Kolumbian rauhanprosessista on saanut runsaasti kiitoksia kansainvälisillä festivaaleilla. Kuva: Filmimaa

Jäähyväiset aseille

Suomalaiset dokumentaristit Jenni Kivistö ja Jussi Rastas seurasivat vuonna 2017 marxistisen Farc-sissiryhmän aseistariisuntaa lähietäisyydeltä. Kolumbian hallituksen ja Farcin välinen yli 50-vuotinen konflikti päättyi vuonna 2016, ja aseista luopuvien sissien kokoontumisleirillä vallitsi varovainen toiveikkuus. Oli aika vaihtaa kiväärit poliittiseen taisteluun. Tunnelmallinen ja upeasti kuvattu dokumentti maalaa hauraasta rauhanprosessista melankolisen kuvan. Kolumbian luokkayhteiskunnassa valta on harvoilla, politiikka on rumaa peliä eikä puolen vuosisadan väkivaltaisuuksia noin vain unohdeta.
→ Colombia in My Arms (2020), Yle Areena.

Koka tai köyhyys

»Jos tulen toimeen ilman kokaa, olen valmis repimään pensaat maasta irti», sanoo kolumbialainen maanviljelijä toimittaja-tietokirjailija Anni Valtosen kirjassa Elämäni Kolumbia. Valtonen avaa lukijalle Kolumbian historiaa ja nykyisyyttä tavallisten kolumbialaisten ja toisaalta kahden kulttuurin välissä elävän suomalaisen silmin. Valtosen elämä on kietoutunut Kolumbiaan avioliiton ja lasten sekä maassa asuttujen vuosien ansiosta. Kolumbian konfliktin kaikki osapuolet rahoittivat toimiaan kokalla, ja vuonna 2016 solmitun rauhan jälkeen kokapensaan viljelyä on korvattu muilla kasveilla. Pienviljelijälle rauha ei tuonut helppoja ratkaisuja: valittavaksi jäi koka tai vielä syvempi köyhyys.
→ Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia. Like 2020, 191 s.

Alkuperäiskansa huumekaupoilla

Kolumbian huumebisneksistä on tehty lukemattomia elokuvia ja tv-sarjoja, mutta Ciro Guerran ja Cristina Callegon ohjaus Birds of Passage (Pájaros de verano) lähestyy aihetta uudesta kulmasta. Tarinan keskiössä on wayu-intiaaniperhe, joka vaurastuu myymällä marijuanaa amerikkalaisille 1970-luvulla. Se johtaa törmäyskurssille yhteisön ja ikiaikaisten perinteiden kanssa. Mukana ovat kaikki gangsteridraaman elementit, yrittäjyydestä ahneuteen ja yltyvään väkivaltaan, mutta kuvattuna lähes etnografisella linssillä. Karu rikostarina pääsi Barack Obaman vuoden 2019 suosikkifilmien listalle.
→ Birds of Passage (2018), Elisa Viihde -vuokraamo

Suomalaiset tarvitsisivat nykyistä enemmän kansalaistaitoja arkipäivän rasismiin puuttumiseksi, sanoo professori Reetta Toivanen.

Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) varoitti heinäkuussa systeemisestä rasismista ja poliisin etnisestä profiloinnista Euroopassa. ECRI on Euroopan neuvoston alainen ihmisoikeuksia valvova elin, joka koostuu riippumattomista asiantuntijajäsenistä. Suomesta komissiossa istuu kestävyystieteen professori Reetta Toivanen Helsingin yliopistosta. Komission mukaan etninen profilointi pitäisi kieltää lailla kaikissa Euroopan neuvoston jäsenmaissa.

Miten rasismi ja suvaitsemattomuus ovat kehittyneet Euroopassa ECRI:n kausiesi aikana vuodesta 2014?
Kehitys on ollut kahtalaista. Euroopan unionin perus­oikeusviraston tutkimukset osoittavat, että rasismi ja suvaitsemattomuus ovat Euroopassa lisääntyneet. Tämä näkyy myös siinä, että eri puolilla Eurooppaa äänestäjät valitsevat puolueita, jotka ovat avoimen rasistisia tai vastustavat erilaisuutta.

Toisaalta Yhdysvalloista alkanut ja Eurooppaan levinnyt Black Lives Matter -liikehdintä on osoittanut, että Euroopan maissa on kansalaisia ja järjestöjä, jotka vastustavat rasismia. Lisäksi esimerkiksi Saksassa on puututtu internetin vihapuheeseen lain­säädännöllä.

ECRI tarkkailee rasismia Euroopan neuvoston jäsenmaissa, raportoi löydöksistään ja tekee parannusehdotuksia. Miten jäsenmaissa suhtaudutaan komission työhön?
Pääsääntöisesti eri maiden viranomaiset suhtautuvat ehdotuksiin myönteisesti ja jopa odottavat, että komissio antaisi jonkin suosituksen viranomaisten työn tueksi. Esimerkiksi Suomen viranomaiset kiittelivät ECRI:n viimevuotista Suomen-raporttia ja etenkin suositusta yhdenvertaisuus­lautakunnan vahvistamiseksi.

Toisaalta viimevuotinen raportti aiheutti joissain kansalaisissa raivoa. Tietty kansanosa soitti ulkoministeriöön (jolle ihmisoikeussopimusasiat kuuluvat) järjestelmällisesti ja moitti viranomaisia siitä, ECRI:n raportti »häpäisee Suomen mainetta». Siinä suositeltiin myös esimerkiksi vihapuheongelmaa koskevan strategian luomista.

Yhdysvalloissa on keväällä ja kesällä puhuttu poliisi­väkivallasta. Millainen tilanne on Euroopassa?
Poliisin etninen profilointi on ongelma: poliisi pysäyttää erilaiselta näyttäviä ihmisiä ja kohdistaa heihin rikosepäilyjä muita enemmän.

Euroopan perusoikeusviraston mukaan EU:n jäsenmaissa noin kahdeksan prosenttia etnisistä vähemmistöistä kohtasi poliisin etnistä profilointia vuotta 2017 edeltäneiden viiden vuoden aikana. Afrikkalaistaustaisten keskuudessa luku oli 10–11 prosenttia. Luvut tuskin kuvaavat koko totuutta, sillä kaikkia kokemuksia poliisin väärinkäytöksistä ei raportoida. ECRI on suositellut, että Euroopan neuvoston jäsenmaihin perustettaisiin riippumattomia elimiä tutkimaan väitettyjä poliisin väärinkäyttötapauksia.

EU:n perusoikeusviraston selvityksessä vuonna 2018 Suomi oli EU:n rasistisin maa. Millainen tilanne Suomessa on nyt, ja miten siihen pitäisi puuttua?
Suomen tilanne on huolestuttava. Meillä ihmisoikeuksien opetus kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan, mutta opettajankoulutukseen ihmisoikeudet eivät automaattisesti kuulu. Siksi meiltä puuttuu ymmärrystä siitä, mitä rasismi ja syrjintä ovat. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että opettajat ja opinto-ohjaajat saattavat suhtautua eritaustaisiin lapsiin ja nuoriin eri tavoilla. Kun oikeuksia ei tunne, niitä ei kykene puolustamaan, ja kun omia ennakkoluuloja ei tiedosta, niitä ei voi kyseenalaistaa. Suomeen tarvittaisiin kattava ihmisoikeuskasvatus kaikille päiväkodista lähtien. Lisäksi tarvittaisiin vihapuheen vastainen strategia ja viharikoksia ja -puhetta koskeva tiedonkeruujärjestelmä.

ECRI:n mukaan saamelaiskulttuuria ei tunneta Suomessa tarpeeksi hyvin, mikä voi lisätä saamelaisten kokemaa rasismia. Miten saamelaisten kulttuuriset oikeudet toteutuvat Suomessa?
Oikeudet ovat edistyneet esimerkiksi kielilainsäädännön ansiosta, joka mahdollistaa omalla kielellä oppimisen. Toisaalta Jäämeren ratahanke osoittaa, ettei saamelaiskulttuuria ymmärretä ja arvosteta. On törkeää, jos suunnitelmia tehdään ilman, että paikallisia kuullaan. Suomi aikoo korvata rahallisesti sen, jos paliskuntien läpi vedettävä rata vaikeuttaa poroelinkeinon harjoittamista. Mutta elinkeino on kulttuurin sydän, ei sitä voi korvata rahalla.

Kirjoittaja

Mika Aaltola

Covid-19 on kiihdyttänyt trendiä, jossa keskuspankit lisäävät luottoa markkinoille ja tarjoavat elvyttävää arsenaalia valtioille ja rahaliiton jäsenille.

Hintana nollien lisäämisestä luottomäärään on matala inflaatio. Pörssit tulevat olemaan ainoita tuottoa tarjoavia kohteita markkinoilla olevalle luotolle. Tämä nostaa keinotekoisesti kursseja ja ruokkii omistamiseen liittyviä vääristymiä ja epätasa-arvoa. Esimerkiksi teknologiajätti Applen markkina-arvo on yhtä suuri kuin koko Saksan pörssiin listattujen yritysten arvo yhteensä.

Lainarahalla pullistetut markkinat muodostavat seuraavan kriisin riskin, mutta velkapullistuma ei ole jakautunut tasaisesti. Jo ennestään finanssikriisin jäljiltä rikkaimpien G7-maiden velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli noin 120 prosenttia. Koronan takia se on paisumassa yli 140 prosenttiin. Velkataso on nousemassa suuremmaksi kuin maailmansotien jälkeen, jolloin keskuspankit tukivat valtioiden sotaponnistuksia.

Lisääntyvä velkaantuminen ei ole kestävää, elleivät korot pysy hyvin matalina. Yhdysvaltojen ja Euroopan keskuspankkien tehtävänä on varjella taloudellista vakautta pitämällä korot tasolla, jolla valtiot kykenevät elvyttämään aikaisempiin sotaponnistuksiin verrattavassa mittakaavassa. Jos korot pääsevät nousemaan, seurauksena on valtioiden vararikkoja kehittyneissä maissa.

Ostamalla valtioiden velkakirjoja keskuspankit luovat rahaa rahoittaakseen valtioiden alijäämiä. Keskuspankkien rahapolitiikka ja valtioiden talouspolitiikka ovat kietoutuneet toisiinsa.

Tilanne ei ole uusi, mutta varsin arvaamaton se on. Ongelmat saattavat horjuttaa globaalin rahoitusjärjestelmän vakautta. Mutta järjestelmän riippuvuudet ja haavoittuvuudet eivät jakaudu tasaisesti. Yksi keskeinen geoekonominen tekijä ovat Yhdysvaltojen keskuspankin muille keskuspankeille antamat valuutanvaihtosopimukset eli ”swapit”. Mahdollisuus vaihtaa omaa valuuttaa dollareihin on suotu Yhdysvaltojen keskeisille liittolaisille esimerkiksi Ottawassa, Frankfurtissa, Lontoossa, Tokiossa ja Bernissä. Koronan aikana painetta ”vaihtohanoissa” on lisätty.

Toisaalta yhteistyö esimerkiksi Kiinan kanssa on vaikeaa ja valuutanvaihtosopimukset ovat epäsuoria. Yhdysvallat luo sillan Eurooppaan, joka luo oman sillan Kiinaan.

Keskuspankkien politiikka- ja valtiosidonnaisuus on yhä selkeämpää Atlantin kummallakin rannalla. Kiristyvä suurvaltakilpailu yhdistettynä holtittomaan koronalainoitukseen saattaa olla laukaiseva tekijä globaalin rahoitustalouden kaaokselle.

Koronavelan lisäksi tässä Ulkopolitiikka-lehdessä käsitellään myös esimerkiksi Kiinan hybridivaikuttamisen strategioita ja suomalaista EU-osaamista. Profiilissa pitkän linjan EU-vaikuttaja Paavo Lipponen kertoo, miksi EU:n suuntaan on nykyisin vaikeampi vaikuttaa kuin ennen.

Velkataso on nousemassa suuremmaksi kuin maailmansotien jälkeen, jolloin keskuspankit tukivat valtioiden sotaponnistuksia.

Nollapäivä eli kotitalouksien hanojen sulkeminen oli lähellä. Keväällä 2018 mittaushistoriansa pisimmästä kuivuudesta kärsinyt Kapkaupunki nousi kansainvälisiin uutisiin maailman ensimmäisenä kaupunkina, josta saattaa loppua hanavesi.

Kapkaupunki on yksi maailman epätasa-arvoisimmista kaupungeista, suosittu turistikohde ja Afrikan vauraimpia kaupunkeja. Sen erityislaatu ja vesikriisin kiteyttäminen nollapäivän uhaksi takasivat kansainvälisen huomion. Kuitenkin esimerkiksi Brasilian São Paulo oli ollut samassa tilanteessa jo vuosia aiemmin. Kesällä 2019 tankkivettä juotiin muun muassa Intian Chennaissa ilman, että globaali media kiinnostui.

»Moderni yhteiskunta perustuu uskomukselle veden rajattomasta määrästä. Vesikriisi muistutti, ettei uskomus pidä paikkaansa», kirjoittaa Kapkaupungin apulaispormestari ja vesiasioiden johtaja Ian Neilson sähköpostissa. Hän on koulutukseltaan vesi-insinööri.
Etenkin Kapkaupungin vehmaiden esikaupunkien keskiluokka joutui miettimään vedenkulutustaan. Keskiluokka kastelee tavallisina aikoina puutarhansa ja täyttää uima-altaansa hanavedellä. Townshipien hökkelialueilla asuva viidesosa kapkaupunkilaisista puolestaan elää normaaliarkeaankin yhteishanojen ja -vessojen varassa ja kuluttaa alle viisi prosenttia kaupungin vedestä.

Kesäkuussa 2020 hanavettä kului koko kaupungissa reilut 600 miljoonaa litraa vuorokaudessa, kun kulutus ennen vesikriisiä oli yli miljardi litraa vuorokaudessa. Kaupunki sallii nyt puutarhojen kastelun ainoastaan tunnin ajan kahtena päivänä viikossa ja vaatii peittämään uima-altaat haihtumisen estävällä kankaalla.

Valmius palata nopeasti vielä ankarampiin vesirajoituksiin on olemassa, ja kaupungin ensimmäistä vesistrategiaa aletaan pikkuhiljaa toteuttaa.

 

Kapkaupunki saa kaiken hanavetensä patoaltaista, jotka täyttyvät normaalivuosina talvisateiden aikaan touko–lokakuussa. Vuonna 2015 talvisateet jäivät tulematta. Se ei ole epätavallista, sillä keskimäärin joka kymmenes vuosi on kuiva. Edellinen kuiva talvi oli vuonna 2004.

Vuonna 2015 Kapkaupunki sääti lievän vedenkäyttörajoituksen. Kun kuivuus pitkittyi, rajoituksia tiukennettiin kahtena seuraavana vuonna.

»Mitkään pitkän tai lyhyen tähtäimen sääennusteet eivät kyenneet ennakoimaan näin pitkää kuivuutta», sanoo tohtori Kevin Winter Kapkaupungin yliopistosta. Hän on yksi Kapkaupungin keskeisistä vesiasiantuntijoista ja kuuluu kaupungin johtoa vesiasioissa neuvovaan komiteaan.

Alkuvuodesta 2018 Kapkaupungin pato­altaiden pinta laski noin viidennekseen täydestä kapasiteetistaan. Kaupunki sääti uuden vesirajoituksen: 50 litraa vuorokaudessa henkilöä kohden. Tiedotuksen kärjeksi nostettiin kriisinhallinnasta tuttu nollapäivän käsite. Nollapäivänä suljettaisiin kotitalouksien hanat ja kapkaupunkilaiset jonottaisivat päivittäisiä 25 litran vesiannoksiaan 200:ssa veden hätäjakelupisteessä. Nollapäivän arvioitiin koittavan 21. huhtikuuta 2018.

Näytti siltä, että patoaltaissa riittäisi vettä tiukasti säännösteltynä vielä kolmeksi kuukaudeksi. Myöhemmin nollapäivän päivämäärää siirrettiin pari kertaa. Oli epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuisi.

Valtaisi­vatko kakka, kaaos ja kolera koko kaupungin?

Kapkaupunki oli jo lokakuussa 2017 palkannut Resolve Communications -nimisen  konsulttitoimiston tekemään vesikriisiin liittyvää tiedotusta yhdessä kaupungin kanssa. Nollapäiväkampanja oli konsulttien idea. Firman toimitusjohtaja on Kapkaupunkia hallitsevan Demokraattinen liitto -puolueen (DA) entinen puheenjohtaja Tony Leon.
Valinta herätti epäluuloisuutta ja salaliittoteorioita osassa kaupunkilaisia.

Salaliittoteoreetikot muun muassa väittivät, että vesikriisi olisi ollut vain salajuoni, jonka DA-puolue kehitti turvatakseen vaalirahoituksensa kevään 2018 vaaleissa – mitään todellista vesipulaa ei heidän mukaansa ollut olemassakaan.

 

Alkuvuodesta 2018 kyltit moottoriteiden varsilla huusivat nollapäivää. Niin tekivät myös radio, sanomalehdet, kaupungin verkkosivut ja lentolehtiset. Kapkaupunkilaiset vaihtoivat vedensäästövinkkejä. He porauttivat pihoilleen kaivoja ja rakensivat koteihinsa harmaaveden kierrätyssysteemejä, joissa pesukoneiden vesi kiertää vessaan. Kaupunkilaiset jonottivat Pöytävuoren juurella Newlandsin esikaupunkialueella sijaitsevalla lähteellä saadakseen lisävettä. Kokonaiset perheet kylpivät samassa kylpyvedessä.

Kaupunki alkoi julkaista kotisivuillaan karttaa, jossa sopivasti vettä käyttävät taloudet näkyivät vihreinä palloina ja tuhlaritaloudet harmaina palloina. Kartta oli kuin taisteluhuuto: naapurit kytätkää toisianne! Veden suurkuluttajatalouksiin asennettiin väkisin vesimittareita, jotka lukitsevat hanat tietyn päivittäisen litramäärän täytyttyä. Jo aiemmin kaupunki oli asentanut vastaavia mittareita köyhiin koteihin. Niiden käyttöraja oli huomattavasti alempana kuin vauraiden talouksien.

Kaupunki ohjeisti asukkaat seisomaan ämpäreihin suihkussa käydessään ja laskemaan päivän päätteeksi sankovedellä vessansa. Laput virastojen, toimistojen, ravintoloiden ja kahviloiden vessojen seinillä neuvoivat jättämään pytyn laskematta aina kun mahdollista: »If it’s yellow, let it mellow. If it’s brown, flush it down.»

Lavuaarien vieressä oli käsidesiä, eikä ­hanoista tullut vettä. Osa ravintoloista siirtyi kertakäyttöastioihin. Kampaajat kehottivat asiakkaitaan pesemään hiuksensa jo kotona. Nuoret nörtit perustivat »likainen bisnespaita» -kilpailun: mitä harvemmin peset kauluspaitasi, sen parempi ihminen olet.

Yritykset laativat strategioita nollapäivää varten: kuinka pyörittää liiketoimintaa, kun työntekijät seisoisivat päivittäin tuntikausia vesijonossa? Virvoitusjuomatehdas Peninsula Beverages hankki henkilökunnalleen valmiiksi 25 litran kanisterit. Old Mutuals -vakuutusyhtiö tilasi 30 000 työntekijän kampukselleen jätevedenpuhdistamon, joka tekee likavedestä juomakelpoista käänteisellä osmoosilla. Maatalous siirtyi vettä säästäviin kastelujärjestelmiin.

Turismisektori vastasi nollapäivään iskulauseella »säästä kuin paikallinen» (Save like a local). Turisteja houkuteltiin osoittamaan solidaarisuutta kapkaupunkilaisille käymällä pikasuihkuissa ja käyttämällä monta päivää samoja pyyheliinoja. Eräs hotelli alkoi kierrättää ilmastointilaitteidensa kondensaatioveden vessojen laskemiseen. Toinen rakensi merivedenpuhdistamon.

Nollapäivän uhka herätti kapkaupunkilaisissa pelkoa ja suoranaista kauhua. Valtaisivatko kakka, kaaos ja kolera koko kaupungin? Ihmiset taistelivat supermarketeissa pullovedestä. Hyllyt ammottivat tyhjyyttään.

 

Poikkeuksellisen pitkä kuivuus oli vain yksi Kapkaupungin vesikriisin syistä. Kaupungin asukasluku on kasvanut hyvin nopeasti, 2,6 miljoonasta vuonna 1996 yli 4 miljoonaan vuonna 2016. Etelä-Afrikan vesitutkimuskomissio ennakoi jo 1990-luvulla, että vesi loppuisi Kapkaupungista jo vuoteen 2007 mennessä. Kaupunki ei silti ryhtynyt kehittämään patoaltaiden pintavedelle vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Viimeisen patoaltaan valmistuttua vuonna 2009 ainoa toimi kasvavan väestön vedensaannin turvaamiseksi oli vedenpaineen laskeminen ja putkivuotojen tehostettu korjaaminen kaupungin 11 000 kilometrin putkistossa. Keskimääräinen vedenkulutus väheni näin 300 litrasta 200 litraan henkeä kohden päivässä ja hukkaan valuvan veden osuus puolittui 15 prosenttiin. Suomessa keskikulutus on eri arvioiden mukaan noin 150 litraa vuorokaudessa henkilöä kohden.

Pandemia muistutti, kuinka kohtalokasta veden vähyys voi olla. Vesikriisin uhka on yhä olemassa.

Nopean kasvun ja kuivuuden lisäksi vesikriisissä oli kyse myös puoluepolitiikasta. Etelä-Afrikan ANC-puolueen johtama hallitus vastaa Kapkaupungin patoaltaista ja niiden vedestä. Pääoppositiopuolue Demokraattisen liiton (DA) johtaman Kapkaupungin vastuulla ovat putkistot ja niissä virtaava vesi. Puolueiden välit ovat jo historiallisista syistä tulehtuneet, keskusteluyhteys on heikko ja tapa tehdä politiikkaa aggressiivinen. Vesikriisin puhjetessa asiat myös ANC:n johtamassa valtakunnallisessa vesi- ja sanitaatioministe­riössä olivat huonolla tolalla. Vesiuudistukset eivät edenneet muuallakaan maassa, ja varoja katosi.

»Kaupungin ja vesi- ja sanitaatioministeriön välit olivat kireät koko kriisin ajan. Ministeriö ei kantanut vastuuta siitä, että saamme riittävästi raakavettä, mikä on sen perustuslaillinen velvollisuus», sanoo DA-puoluetta edustava apulaispormestari Ian Neilson. Hän väittää vesiministeri Nomvula Mokonyenen vähätelleen vesikriisiä.

Kapkaupunki ja Länsi-Kapin maakunta myös joutuivat odottamaan kansallisen hätätilan julistamista ja valtion kriisirahoitusta. Hätätila julistettiin 13. helmikuuta 2018, kun myös Itä-Kapin ja Pohjois-Kapin maakuntia jo vaivasi paha kuivuus.

DA-puolue kärsi vesikriisin aikaan myös sisäisistä ristiriidoista. Erimielisyydet kulminoituivat kuivuusverossa, jota silloinen pormestari Patricia de Lille ehdotti kustannusten kattamiseksi, kun vedenkulutuksen vähentyminen pienensi kaupungin vesimaksuista saamia tuloja. Kuivuusvero kaatui massiiviseen kansalaisvastarintaan alkuvuodesta 2018. Tammikuussa 2018 DA-puolue siirsi vastuun vesikriisin hoitamisesta pormestari de Lilleltä apulaispormestari Neilsonille. Toukokuussa 2018 de Lille erotettiin korruptioepäilyjen nojalla pormestarin paikalta.

 

Kapkaupunki julisti nollapäivän uhan väistyneen, kun talvisateet alkoivat kolmen vuoden kuivuuden jälkeen kesäkuussa 2018. Nollapäiväkampanjaa on sittemmin kritisoitu ihmisten turhasta pelottelusta. Esimerkiksi turismisektori olisi toivonut, että sitä olisi konsultoitu ennen nollapäivän lanseeraamista. Kapkaupunkiin tulevien turistien määrä väheni keväällä 2018 viidenneksen. Maataloudessa menetettiin yli 30 000 työpaikkaa, ja tuotanto väheni noin 20 prosenttia.

Kriisidenialistit puolestaan kokivat kriisin kaupungin kiusantekona pientä ihmistä kohtaan. Syntyi esimerkiksi Stop COCT -nettiliike, joka vastusti kuivuusveroa, veden hinnankorotuksia ja muita kaupungin kriisitoimia.

Lopulta kaupunki vältti nollapäivän, koska kapkaupunkilaiset säästivät niin paljon vettä. Heidän vedenkulutuksensa väheni ankarien käyttörajoitusten ja nollapäiväkampanjan ansiosta puoleen aiemmasta. Yrityksetkin vähensivät kulutustaan 30 prosenttia.

»Kapkaupunki säästi enemmän vettä kuin mikään muu vesikriisistä kärsinyt kaupunki koskaan», apulaispormestari Ian Neilson sanoo.

Kulutuksen lasku tosin johtui osin siirtymisestä kaivoveteen: sekä yritykset että keskiluokkaiset kaupunkilaiset porauttivat kriisin kulminoituessa kaivoja turvatakseen lisävettä itselleen.

Keväällä 2019 Kapkaupunki hyväksyi ensimmäisen vesistrategiansa. Jo vesikriisin aikaan kaupunki alkoi porautua runsaisiin pohjavesivarantoihinsa, joiden uusiutumisen se aikoo nyt varmistaa keinotekoisesti puhdistetulla jätevedellä. Kaupunki ryhtyy myös puhdistamaan jätevettä juomavedeksi, kuten naapurimaa Namibia jo tekee, ja raivaamaan vesistöistään juoppoja vieraskasvilajeja. Joskus tulevaisuudessa Kapkaupunki myös rakennuttanee suuren merivedenpuhdistamon.

»Tavoitteemme on resilientti ja vesiviisas kaupunki», Neilson summaa. Hän kuitenkin kiertää kysymyksen siitä, mitä Kapkaupunki on vesikriisistä oppinut.

Tohtori Kevin Winter on enemmän huolissaan veden laadusta kuin määrästä. Esimerkiksi Zandvlietin jätevedenpuhdistamo odottaa edelleen laajennusta ja päästää siihen saakka osan jätevesistä suoraan kaupungin halki virtaaviin jokiin, jotka laskevat Atlantin valtamereen.

 

Kesällä 2020 akuutti vesikriisi oli ohi, mutta koronapandemian aikana hätärekat ajoivat vettä hökkelialueille.

Pandemia muistutti, kuinka kohtalokasta veden vähyys voi olla. Välimerellisen ilmaston Kapkaupunki muuttuu ilmastonmuutoksen vuoksi entistä kuumemmaksi ja kuivemmaksi, ennakoi tohtori Kevin Winter. Vesikriisin uhka on yhä olemassa.

Toisaalta myös rankkasateet saattavat yleistyä. Kaikkiaan Etelä-Afrikka on yksi maailman kuivimmista maista. Maailman luonnonsäätiön WWF:n mukaan maan vedentarve kasvaa vuoden 2016 noin 13,4 miljardista kuutiometristä noin 17,7 miljardiin kuutioon vuoteen 2030 mennessä. Tarve ylittää maan resurssit.

Yhtä lailla kuivuus ja sään ääri-ilmiöt uhkaavat monta muutakin maailmankolkkaa. Esimerkiksi Intiassa lähes jokainen kaupunki kärsii vakavasta vesipulasta ja saattaa joutua samanlaiseen tilanteeseen kuin Kapkaupunki. Kurinalaisuuden ja yhteen hiileen puhaltamisen lisäksi muu maailma voisi oppia Kapkaupungin vesikriisistä ainakin sen, miten tärkeää on luoda sellaisia järjestelmiä, jotka ennakoivat vesikriisin uhkaa ja puuttuvat kriisiin ennen sen eskaloitumista.

Vaikka Kapkaupungin asukasluku miltei kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa, kaupunki ei kehittänyt vesihuoltoaan eikä suhtautunut vakavasti veden loppumisen vaaraan. Kaupunki myös antoi kuivuuden edetä pitkälle ja sääti vain melko lieviä vesirajoituksia ennen nollapäiväkampanjaa alkuvuodesta 2018. Pienet tilapäiset merivedenpuhdistamot, jotka kaupunki tilasi helpottamaan vesipulaa, valmistuivat vasta nollapäivän uhan jo väistyessä. Ne olivat toistuvasti toimintakyvyttömiä levän takia.

»Uskon, että muut Afrikan kaupungit ovat oppineet Kapkaupungilta sen, kuinka tärkeä vahva johto on kriisitilanteessa», vesitohtori Winter arvelee.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, jonka kirja Kapkaupungin vesikriisistä ja pandemiasta ilmestyy ensi vuoden alussa.

Kylmän sodan päättymistä seurannut optimistinen usko liberaalin demokratian leviämiseen tuntuu nykyisin kaukaiselta. Populistijohtajat ovat nousseet vastustamaan liberalismia entisen rautaesiripun kummallakin puolella, eikä Kiina ole ottanut askeltakaan demokraattiseen suuntaan. Ihmisiä jakavia muureja on pystytetty enemmän kuin niitä kylmän sodan päättyessä kumottiin. Ivan Krastev ja Stephen Holmes tarkastelevat liberalismin epäonnistumista »matkimisen politiikan» näkökulmasta kirjassaan The Light that Failed.

Matkimisen politiikalla kirjoittajat viittaavat erityisesti itäisen Keski-Euroopan maiden haluun tulla kylmän sodan jälkeen samanlaisiksi kuin länsimaat. Krastevin ja Holmesin mukaan maat imitoivat läntistä järjestelmää vaihtoehdottomasti ja kyseenalaistamatta, mikä johti kansalaisten toiseuden kokemukseen ja epäliberaaliin vastareaktioon. Psykologisesti matkiminen on alentavaa, sillä matkijan identiteetti on riippuvainen matkittavan hyväksynnästä. Länttä tavoittelevat itäeurooppalaiset kokivat jäävänsä epäonnistuneiksi kopioiksi länsinaapureistaan.

Tätä toiseuden kokemusta Itä-Euroopan populistijohtajat ovat onnistuneet puhuttelemaan. Esimerkiksi Unkarin presidentti Viktor Orbán on ottanut tavoitteekseen kansallisen ylpeyden palauttamisen ja perinteisen valkoisen kristityn enemmistöidentiteetin puolustamisen. Retoriikallaan hän pyrkii kääntämään matkimisen asetelman ympäri: unkarilaiset näyttävät mallia lännelle puolustaessaan autenttista Eurooppaa, jonka lännen liberaalit ovat hylänneet.

Venäjällä matkimisen politiikka sai kirjoittajien mukaan erilaisen merkityksen kuin Keski-Euroopan maissa, koska kukistuneen supervallan perillinen ei aidosti halunnut tulla osaksi länttä. Liberaalia demokratiaa ainoastaan simuloitiin, jotta eliitti voisi yksityistää valtion omaisuutta itselleen ja pitää yllä kuvaa siitä, että kehitys on menossa oikeaan suuntaan.

Kun Venäjällä 2010-luvun taitteessa koettiin konservatiivinen käänne ja maan ulkopoliittinen linja koveni, Venäjän taktiikka vaihtui simuloinnista tekopyhyyden peilaamiseen. Tunnustaessaan Krimin yksipuolisen itsenäisyysjulistuksen Venäjä siteerasi lännen tukemaa, niin ikään yksipuolista, Kosovon itsenäisyysjulistusta. Krastevin ja Holmesin mukaan Venäjän tarkoituksena oli osoittaa, että länsi ajaa intressejään piittaamatta kansainvälisestä oikeudesta tai moraalista ja Venäjä on valmis toimimaan samalla tavalla.

Kirjoittajien mukaan vastaava ajattelu on rantautunut myös Yhdysvaltoihin, joka on presidentti Donald Trumpin aikana luopunut moraalisen johtajan ja matkittavan valtion asemastaan. Trump on määritellyt Yhdysvallat tavalliseksi valtioksi, joka keskittyy omien intressiensä ajamiseen siinä missä muutkin. Tämä on mahdollistanut itsekkään ja uhriutuvan ulkopoliittisen retoriikan, jossa korostetaan Yhdysvaltojen edun maksimoimista ja avoimesti hyväksytään epäliberaali toiminta. Krastevin ja Holmesin mukaan »liberaalin matkimisen aikakausi on ohitse, mutta epäliberaalin matkimisen aikakausi on saattanut juuri alkaa».

Kirjoittaja on tutkimusviestinnän avustaja Ulkopoliittisessa instituutissa.

Ivan Krastev & Stephen Holmes: The Light that Failed. Why the West is Losing its Fight for Democracy. Penguin Books 2020, 256 s.

Tutkimuksessa piirtyvä kuva terrorismista on usein hyvin erilainen kuin julkisessa keskustelussa, kirjoittaa Leena Malkki uudessa teoksessaan. Kuva: Sanna Ra

Tutkimuksessa terrorismilla tarkoitetaan toimintatapaa, jossa väkivallalla tavoitellaan sellaisia psykologisia reaktioita, joiden ajatellaan ajavan omia uskonnollisia tai poliittisia päämääriä. Julkisuudessa termin ympärillä käydään jatkuvaa poliittista kamppailua, esittää terrorismitutkija Leena Malkki tuoreessa kirjassaan.

Miten terrorismi on historiallisesti muuttunut?
Kun terrorismi-sana tuli käyttöön 1700-luvulla, sitä käytettiin valtion väkivallasta kansalaisia kohtaan. Merkitys keikahti 1800-luvun kuluessa tarkoittamaan etupäässä valtiota vastaan toimivien tahojen tekoja. Tutkimuksessa terrorismiksi kutsuttua väkivaltaa on ollut aina ja se on aina heijastanut omaa aikakauttaan. Siihen on vaikuttanut erityisesti aseteknologian, tiedonvälityksen ja liikenneyhteyksien kehitys. Huomion hakeminen on ollut aina olennaista, ja tuhon tuottaminen on väline huomion saamiselle.

Mitä terrorismista ei vielä tiedetä?
Terroritoimintaa tekevien liikkeiden tutkiminen on aika vaikeaa. Meillä on vielä paljon tutkittavaa liikkeiden sisäisestä toiminnasta, järjestäytymisestä ja liikkeiden sisäisistä rooleista. Lisäksi on kapeampia kysymyksiä, kuten terroritoiminnassa mukana olevien mielenterveys. Terveystiedot ovat hyvästä syystä voimakkaasti suojattuja, joten kattavaa tutkimusta ei pysty tekemään. Yleinen ja vankka käsitys on, että terrorismi ei selity mielenterveydellisillä asioilla, mutta tiedämme, että terroritoimintaan, samoin kuin sotaan tai aseelliseen toimintaan, osallistuminen vaikuttaa ihmisen mielenterveyteen.

Mikä radikalisoitumiseen vaikuttaa, ja miten sitä voitaisiin parhaiten estää?
Terrorismi kiinnittyy aina muuhun yhteiskunnalliseen liikehdintään, ja se on yleisempää tilanteessa, jossa on kulttuurista, sosiaalista ja taloudellista epätasa-arvoa. Yleisesti ajatellaan, että yksilötasolla terrorismi johtuu syrjäytymisestä, mutta radikalisoituminen ei ole mikään syrjäytymisen alalaji. Mitään varmaa keinoa estää radikalisoitumista ei ole. Se kuitenkin auttaa, jos mahdollisimman moni kokee olevansa osa yhteiskuntaa ja protestointiin suhtaudutaan maltillisesti.

Miksi äärioikeisto on jäänyt vähemmälle huomiolle terrorismin tutkimuksessa?
Terrorismia on ajateltu pitkään aika valtiokeskeisesti. Eli ollakseen ”oikeaa”, terrorismin pitää haastaa vallitseva poliittinen järjestelmä tai yhteiskuntajärjestys tavalla, joka kohdistuu vaatimuksena valtioon. Äärioikeiston teot eivät yleensä kohdistu valtioon, vaan enemmänkin toisiin ihmisryhmiin ja sosiaalista järjestystä vastaan.

On ajateltu, että äärioikeistoväkivalta, joka pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisiin jännitteisiin ja asuinpaikkaratkaisuihin kohdentamalla iskuja maahanmuuttajataustaisiksi oletettuihin ihmisiin, ei ole poliittista vaan kansalaisten keskinäistä. 2010-luvun aikana on alettu hiljalleen ymmärtää, että tämäkin on poliittista toimintaa.

Tutkijoiden kesken on viime aikoina käyty vääntöä siitä, ovatko naisvihamielisen incel-alakulttuurin tekemät iskut terrorismia, koska kohteena ei ole valtio vaan sosiaalinen järjestys. Tällainen isku oli esimerkiksi Kanadassa helmikuussa 2020 tapahtunut 24-vuotiaan naisen puukotus.

Mikä on naisten rooli modernissa terrorismissa?
Naiset ovat aina olleet vähemmistönä terroristisessa toiminnassa. Voi kuitenkin olla, että heillä on ollut suurempi rooli kuin on osattu tunnistaa. Tutkijatkaan eivät ole välttämättä hahmottaneet tyttöystävinä, vaimoina, lapsina tai kavereina mukana roikkuneiden naisten roolia toiminnassa.

Terroritoimintaan yleisesti liittyy väkivallan lisäksi paljon tukitoimintoja, joissa naisilla on ollut roolinsa. Meillä on myös taipumus ajatella, että pariskunnista mies vie naisen mukana toimintaan, vaikka näin ei aina ole. Eniten naisia on ollut mukana vasemmisto- ja nationalistisseparatistisissa liikkeissä. Jihadistiset ja äärioikeistolaiset liikkeet ovat arvoiltaan konservatiivisia eivätkä anna naiselle suurta roolia julkisessa elämässä. Naisia on ollut kuitenkin mukana myös jihadistisessa liikehdinnässä.

Miten terroristiset liikkeet syntyvät? Voisiko esimerkiksi USA:ssa kuohuva Black Lives Matter -liike kääntyä väkivaltaiseen toimintaan?
Yleensä terroriliikkeet länsimaissa eivät synny siten, että jokin kokonainen liike kääntyisi terrorismiin, vaan ne syntyvät laajempien liikkeiden marginaalissa. Laajempi liike kiivaimmin vastustaa radikalisoitunutta siipeä. Yleensä näin käy siinä vaiheessa, kun liike alkaa hiipua ja pieni porukka ei halua luovuttaa. On ihan mahdollista, että BLM-liikkeestä tai mistä tahansa yhteiskunnallisesta liikkeestä erkanee pienempi ryhmä, joka kääntyy väkivaltaiseksi.

Leena Malkki: Mitä tiedämme terrorismista. Otava, 2020.

Iranin presidentti Hassan Rouhani näytti esimerkkiä maskin käyttöön heinäkuussa. Kuva: Tasnim/Wikimedia Commons

 

Harva seikka koronaviruksen torjumisessa on herättänyt yhtä suuria tunteita kuin kasvomaskit.

Pitkin kevättä ja kesää keskustelu kävi maailmalla kiivaana maskien hyödyistä ja haitoista. Suomessa pähkäiltiin, miksi hallitus ei anna maskiasuositusta. Britanniassa kasvosuojaimia edellyttävien ruokakauppojen työntekijöitä varoitettiin »maskiraivosta». Yhdysvalloissa suojaimista tuli poliittinen kiistakapula.

Miksi kasvomaskeista kiistellään, Sitran ennakointi­asiantuntija, antropologi Pia Mero?

»Maski ei ole pelkkä maski. Mikään elinympäristössämme ei ole vain asia itsessään, vaan se kantaa kaikkia niitä merkityksiä, joita sille annetaan», Mero sanoo.

Toisin kuin vaikkapa käsienpesu, kasvosuojain on näkyvä asuste. Sen pitäminen on myös viesti ulospäin.

Maskin merkitykset kumpuavat aina siitä ihmisyhteisöstä, jossa sitä käytetään, Mero sanoo. Esimerkiksi Suomessa maskikeskustelua voi tulkita suhteessa viranomaisluottamukseen.

»Meille on leimallista, että odotetaan asialle virallista suositusta ennen kuin se hyväksytään.»

Vastaavasti esimerkiksi Yhdysvalloissa osa kansasta kokee maskipakon vapauden rajoittamisena. Puoluepoliittinen kysymys kasvosuojaimista tuli, kun presidentti Donald Trump kieltäytyi pitämästä maskia julkisesti. Vastaehdokas Joe Biden on esiintynyt maskissa jo pitkään.

Kaiken lisäksi tiedeyhteisö ei alun alkaen ollut yksimielinen maskien tehosta ja tarpeellisuudesta, ja Maailman terveysjärjestön WHO:n suositukset ovat muuttuneet pandemian alkuvaiheesta.