Skip to main content

Koronakriisi avasi valtioiden rahahanat — lankeaako lasku keskuspankeille?

Koronakriisi avasi valtioiden rahahanat — lankeaako lasku keskuspankeille?

Valtiot ja EU rientävät apuun, kun talous sukeltaa koronakriisissä. Elvytysvelalla ei ehkä rakenneta uutta hyvinvointivaltiota, mutta uudesta talousteoriasta saattaa tulla valtavirtaa.

Teksti Matti Koskinen

Kuvat Antti Valta

Kesäkuun puolivälissä kollegan postiluukusta putkahti itsensä presidentti Donald Trumpin allekirjoittama kirje.

Kirje oli osoitettu kollegan puolisolle, Suomessa asuvalle Yhdysvaltojen kansalaiselle. Miljoonien amerikkalaisten tavoin valtio lähetti hänelle 1 200 dollaria ilmaista rahaa, kauas Helsinkiin saakka. Edellisen kerran Yhdysvallat lähetti elvytysšekkejä kansalaisille finanssikriisin puhjettua vuonna 2008, ja silloin summa oli puolet pienempi.

Kansalaisavustukset ovat osa ennätyksellistä kahden tuhannen miljardin dollarin (1,77 biljoonan euron) elvytyspakettia, josta Yhdysvaltojen hallitus päätti jo maaliskuussa. Lisää elvytystä on tulossa. Valtiot ympäri maailman ovat koronaviruspandemian alettua tukeneet taloutta valtavilla summilla ja poikkeuksellisilla toimilla.

Tiukasta taloudenpidosta tunnettu Saksa oli kesäkuuhun mennessä ilmoittanut yhteensä ainakin 450 miljardin euron elvytystoimista, joihin kuuluu suorien tukien lisäksi veronalennuksia ja lainatakauksia. Kiina, joka vuoden 2008 finanssikriisissä elvytti lähes 500 miljardilla dollarilla, tyytyi ensi vaiheessa puoleen tuosta summasta.

Talouden kokoon verrattuna Japani päihittää kaikki muut maat tukitoimissa. Japanin elvytys vastaa 21:tä prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Suomen, Ruotsin ja Itävallan tukipaketit vastaavat noin 15:tä prosenttia kunkin maan bkt:sta. Näihin nähden Euroopan unionin ison poliittisen väännön tuloksena sovittu yhteinen 750 miljardin euron elvytysrahasto on pieni ponnistus suhteessa EU:n talouden kokoon.

 

Valtiota huudetaan nyt apuun, koska käsillä on historiallinen kriisi. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF vertasi huhtikuussa pandemian aiheuttamaa syöksykierrettä 1930-luvun suureen lamaan, teollisen ajan pahimpaan taloudelliseen taantumaan. Tuolloin globaali bkt syöksyi kolmessa vuodessa noin 15 prosenttia. Vuodelle 2020 IMF on ennustanut lähes viiden prosentin pudotusta. Teollisuusmaiden järjestö OECD povasi jopa seitsemän prosentin lovea. Tuhoisana pidetty vuoden 2008 finanssikriisi vei maapallon bkt:sta vain prosentin.

Hädän hetkellä julkisista kirstuista on löytynyt tuhansia miljardeja euroja ja dollareita terveydenhuollon, lomautettujen ja irtisanottujen työntekijöiden ja konkurssin partaalla keikkuvien yritysten tukemiseen. Valtioiden rooli taloudessa paisuu.

Samalla paisuu myös julkinen velkataakka. OECD arvioi kesäkuussa, että teollisuusmaiden velka kasvaa pandemian jälkihoidon vuoksi yli 15 tuhatta miljardia euroa ja keskimääräinen velkaantumisaste nousee 137 prosenttiin bkt:sta. Se on samaa tasoa kuin velkakriisin partaalla keikkuvan Italian velkaantuneisuus ennen pandemiaa.

Euroalueen maita koskeva kasvu- ja vakaussopimus edellyttää alle 60 prosentin velkaantumista suhteessa bruttokansantuotteeseen ja korkeintaan kolmen prosentin budjettialijäämää. Käytännössä kaikki euromaat rikkovat sääntöjä tänä vuonna. Jäsenmaat tukevat sumeilematta esimerkiksi omia autotehtaitaan ja lentoyhtiöitään välittämättä EU:n kilpailusäännöistä.

»Jotta valtiot voivat suoriutua elvytystehtävästään, monet esimerkiksi EU:n valtiontukiin liittyvistä periaatteista joudutaan tilapäisesti siirtämään syrjään. Samoin alijäämiin ja velkaantumiseen liittyvistä säännöistä», sanoo Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston tutkija ja dosentti Timo Miettinen.

Vanhat valtiontalouden sääntökirjat on hylätty, ainakin tilapäisesti.

Suuri kysymys kuuluu, miten hallitusten huima rahankäyttö maksetaan. Olennaista on sekin, mitä rahalla saadaan. Vastaukset voivat määrittää valtioiden ja kansalaisten suhdetta ja politiikan suuntaa pitkälle tulevaisuuteen.

 

Kun valtiot ovat ottaneet entistä aktiivisemman roolin taloudessa, ei tilanne välttämättä palaa entiselleen kovinkaan nopeasti, pohtii brittiläinen tutkimuslaitos Chatham House heinäkuussa julkaistussa raportissa Europe After Coronavirus: The EU and a New Political Economy. Jos valtio voi koronakriisissä ottaa esimerkiksi maksaakseen lomautettujen työntekijöiden toimeentulon tai tukea katastrofin runtelemia palvelualan yrityksiä, miksei se voisi tehdä sitä muissakin tilanteissa?

»Monissa maissa on nähty perustavanlaatuisia muutoksia siinä, miten valtio osallistuu taloudellisen riskin kantamiseen. Seuraavan kriisin yhteydessä niitä on vaikea peruuttaa», sanoo yksi Chatham Housen raportin laatijoista, Euroopan talouden ja politiikan asiantuntija Pepijn Bergsen puhelimessa.

Bergsen arvioi, että koronakriisin jälkihoito johtaa ainakin jonkinlaiseen muutokseen valtion ja markkinoiden välisessä suhteessa. EU:n kannalta tällainen kehitys on haaste, Chatham Housen raportissa todetaan.

EU on rakentunut uusliberaalin talousajattelun, vapaiden markkinoiden ja reilun kilpailun periaatteille. Monet unionin rakenteet suunniteltiin alun perin rajoittamaan valtioiden kykyä puuttua markkinoiden toimintaan. Nuo rakenteet joutuvat koetukselle, jos jäsenvaltiot haluavatkin vastedes ottaa aiempaa aktiivisempaa otetta esimerkiksi teollisuuspolitiikassa ja työmarkkinoilla. Jos taas euroalueen valtiot haluavat lisätä menojaan pitkällä aikavälillä, törmäävät ne ennen pitkää kasvu- ja vakaussopimuksen budjettisääntöihin.

Ratkaisevaa on, millaisia poliittisia johtopäätöksiä pandemian hoidosta tehdään eri maissa, Bergsen sanoo. Toisin sanoen, kasvaako taloudessa aktiivisemman valtion kannatus äänestäjien ja poliitikoiden keskuudessa?

»Näemme luultavasti pieniä muutoksia tähän suuntaan, mutta tuskin valtavaa käännettä eurooppalaisten äänestäjien keskuudessa», Bergsen arvioi.

Tuhoisana pidetty vuoden 2008 finanssikriisi vei maapallon bkt:sta prosentin. Nyt puhutaan viidestä.

Luottamus valtioon ainakin lisääntyi syvimmän hädän hetkellä pandemian alkuvaiheessa. Useimmissa maissa kansalaiset hyväksyivät päättäjien määräämät liikkumisrajoitukset, koulujen ja työpaikkojen sulkemiset ja hätävalmiuksien käyttöönoton vähällä purnauksella. Konsulttiyhtiö Edelmanin kevään 2020 barometrin mukaan luottamus julkishallintoon on länsimaissa korkeimmillaan sitten toisen maailmansodan.

»Uusliberaalin talousajattelun myötä levisi ajatus, ettei valtio ole koskaan kovin tehokas toimissaan. Pandemian aikana nähtiin, että tämä ei pidä paikkaansa. Valtioiden toimet ovat olleet paitsi mittavia, myös pitkälti toimivia», Bergsen sanoo.

Poikkeuksiakin toki on. Yhdysvalloissa terveyskriisi syvensi vanhoja poliittisia ja kulttuurisia jakolinjoja ja pandemian torjuminen epäonnistui pahasti. Trumpille epäonnistuminen koronakriisissä saattaa maksaa vaalivoiton. Iranissa hallituksen kyvyttömyys torjua epidemiaa nakersi entisestään kansalaisten uskoa päättäjiin. Joissain maissa, kuten Unkarissa ja Filippiineillä, hallinto käytti tilannetta hyväkseen lujittaakseen valtaansa vapaan demokratian kustannuksella.

Suuren julkisen sektorin kannattajilla on nyt kuitenkin tilaisuus tarjolla, kun valtioiden rahahanat on kerran avattu. Voisiko kriisi avata tietä esimerkiksi perustulon kaltaisille radikaaleille ja kalliina pidetyille hyvinvointivaltion uudistuksille?

»Toisen maailmansodan jälkeen lähdettiin monissa maissa tekemään aiempaa aktiivisempaa talouspolitiikkaa, johon sisältyi eläkejärjestelmän ja työttömyysturvan laajentaminen. Onko tämä kriisi luonteeltaan sellainen, että samanlaisille aloitteille olisi uudenlaista tilaa?» kysyy Timo Miettinen, ja vastaa: »En usko.»

»Esimerkiksi EU:n oma 750 miljardin elpymisrahasto on toki merkittävä aloite, mutta en näe sen muuttavan perustavalla tavalla unionin luonnetta. Parhaassa tapauksessa kyse olisi Marshall-avun kaltaisesta aloitteesta, joka antaisi sysäyksen investointien vauhdittamiseen.»

Paljon riippuu siitä, miten elvytys kohdennetaan. Toistaiseksi ainakaan eurooppalaisissa apupaketeissa ei ole juuri näkynyt pysyviä panostuksia sosiaaliturvaan tai julkisiin palveluihin, Miettinen huomauttaa.

Esimerkiksi Saksan valtion kertaluontoinen 130 miljardin euron elvytyspaketti jakautuu infrastruktuuri-investointeihin, suoriin yritystukiin ja arvonlisäveron määräaikaiseen alennukseen. Pyrkimyksenä on saada markkinat käyntiin tukemalla kulutusta. Velanotolla rahoitetaan valtion menoja veronalennusten ajan.

Sen sijaan ympäristönäkökulmat ovat korostuneet elvytyskohteista puhuttaessa. Muun muassa EU-komissio, OECD ja YK:n kehitysohjelma UNDP ovat kaikki penänneet talouden jälleenrakentamista ympäristön kannalta kestävällä tavalla.

Ranska esimerkiksi vaati päästöleikkauksia lentoyhtiö Air Francen tukemisen ehtona. EU:n elpymisrahastosta kolmannes on määrä kohdentaa ilmastohankkeisiin. Hyvinvointivaltion sijaan talouden jälleenrakennuksessa painottuu ilmastonmuutoksen vastainen työ.
»Yhteiseurooppalaisen elvytyksen etu olisi juuri siinä, että pystyisimme suuntaamaan investointeja paremmin juuri talouden uudistamiseen», Miettinen sanoo.

Tulevat vuodet voivat olla jopa kohtalokkaita hyvinvointivaltion kannalta. Talouden sukeltaminen jättää loven verotuloihin, ja nyt otettava velka voi johtaa monissa maissa ankaraan vyönkiristykseen, ellei muita ratkaisuja keksitä.

 

Koronapandemian alkuvaiheessa monessa maassa kannettiin huolta exit-strategiasta: Miten ja milloin viruksen leviämistä estävät rajoitukset voidaan purkaa ja elämä ja talous ohjata normaaliuralle? Nyt haussa on exit-strategia elvytysvelalle.

Perinteinen taloustiede varoittaa rajun velkaantumisen riskeistä. Kun valtiolla on paljon velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen, iso osa budjetista kuluu korkojen maksuun. Jos luotonantajat alkavat epäillä valtion maksukykyä, lainojen korot nousevat ja kierre pahenee, kuten kävi Kreikalle 2010-luvun alussa. Velan lyhentäminen puolestaan edellyttää tulevaisuudessa vaikeita veronkorotuksia ja menoleikkauksia.

Poikkeusoloissa on tilausta uudenlaiselle talousajattelulle. Pienoisessa nousussa on muun muassa kiistelty moderni rahateoria, makrotaloustieteen suuntaus, joka haastaa vakiintuneita käsityksiä valtion vastuullisesta taloudenpidosta.

Moderni rahateoria pohjaa osin yksinkertaiseen havaintoon: valtio, joka on velkaantunut omassa valuutassaan, voi aina tarvittaessa maksaa velkansa painamalla lisää rahaa. Luotonantajat tietävät, että valtio ei tällöin voi ajautua maksukyvyttömäksi. Kreikan kaltainen kriisi ei siis voi kohdata tällaista maata.

Elävä esimerkki on Japani, jonka velkataakka on paisunut 1990-luvulta lähtien yli 240 prosenttiin bkt:sta. Vastoin odotuksia Japani ei ole ajautunut velkakriisiin, eivätkä sen valtionlainojen korot ole merkittävästi nousseet.

Yhdysvalloissa senaattori Bernie Sandersin talouspoliittinen neuvonantaja Stephanie Kelton on saarnannut modernin rahateorian puolesta, ja maan radikaali vasemmisto on esittänyt, että teoria mahdollistaisi täystyöllisyyden ja julkisen terveydenhuollon kaltaisten hankkeiden rahoittamisen. Saksalainen taloustieteilijä Dirk Ehnts on vedonnut uuteen rahateoriaan EU:n vihreän talouden uudistusten rahoittamiseksi. Jopa Euroopan keskuspankin EKP:n entinen johtaja Mario Draghi kehotti viime joulukuussa pankin johtokuntaa tutustumaan näihin uusiin talousteorioihin.

Suomessa modernin rahateorian varhaisia soihdunkantajia ovat poliittisen talouden tutkija Lauri Holappa ja taloustieteilijä Jussi Ahokas. He pitivät 2010-luvulla rahateoriaa ruotivaa blogia, ja Holappa käsitteli aihetta vastikään väitöskirjassaan.

»Kiinnostus modernia rahateoriaa kohtaan lähtee siitä, että se kumoaa myytin luottomarkkinoiden luottamuksen keskeisestä roolista talouspolitiikkaa rajoittavana tekijänä», Holappa tiivistää.

Nykymallissa luottomarkkinat vahtivat hallituksia, jotta ne eivät käytä valtion rahaa tehottomasti tai vastuuttomasti. Huonosti käyttäytyviä maita, viimeisimpänä pahoin velkaantunutta Italiaa, rankaistaan korkeilla koroilla. Hyväkäytöksiset maat saavat hyvän luottoluokituksen. Esimerkiksi Japanin tapauksessa markkinakuri ei kuitenkaan näyttäisi toimivan samalla tavalla.

»Luottomarkkinoiden toimijat tietävät, ettei Japanilla ole maksukyvyttömyysriskiä. Siksi se saa edelleen markkinoilta halpaa lainaa», Holappa sanoo.

Hän korostaa, että tämä koskee vain »rahapoliittisesti suvereeneja» valtioita – siis sellaisia,
joilla on oma keskuspankki ja oma valuutta eikä suuria määriä velkaa vieraissa valuutoissa. Esimerkiksi dollareissa lainaavat kehittyvät maat voivat olla syvässä liemessä, kun pandemian lasku lankeaa. Elokuun alussa muun muassa Nobel-palkittu ekonomisti Joseph Stiglitz varoitti uhkaavasta kehittyvien maiden velkakriisistä, ellei kansainvälinen rahoitusmaailma ryhdy toimiin sen ehkäisemiseksi.

Hankala on myös euroalueen tilanne. Kreikan kävi kalpaten, koska se ei ole rahapoliittisesti suvereeni. EKP ei ole Kreikan tai minkään muunkaan hallituksen alainen, ja sen säännöt kieltävät jäsenmaiden rahoittamisen. Siksi maksukyvyttömyyden riski on olemassa ja korot voivat ampaista nousuun.

Tällaisten tilanteiden ehkäisemiseksi euromaat sitoutuivat eurokriisin aikana tiukkaan budjettikuriin. Sen seurauksena kriisi kuitenkin pitkittyi monissa maissa ja euroalueen talouskasvu jäi viime vuosikymmenellä vaisuksi. Nyt koronakriisi ja valtioiden ainakin tilapäisesti paisunut rooli taloudessa on tehnyt budjettisäännöistä entistä mahdottomampia noudattaa.

Holapan mukaan pitkällä aikavälillä euroalueen vaihtoehdot ovat joko rahaliiton hajoaminen ja paluu kansalliseen suvereniteettiin tai entistä tiiviimpi talousliitto, jossa EKP olisi alisteinen euroalueen yhteiselle talouspoliittiselle toimijalle. Välimallia voisi etsiä esimerkiksi uudistamalla EKP:tä niin, että se voisi joissain tapauksissa rahoittaa euromaita. Tällaisista uudistuksista ei kuitenkaan ole euromaiden kesken puhuttu.

»Ilmeisin viesti on, että euroalue ei voi jatkaa niin, että kaikki vastaavat yksin omasta taloudenpidostaan», Holappa toteaa.

 

Toistaiseksi modernin rahateorian ajatukset eivät ole juuri levinneet akateemisesta keskustelusta käytännön politiikkaan. Osa valtavirran taloustieteilijöistä pitää ajatuksia suorastaan vastuuttomina, myyttinä puussa kasvavasta taikarahasta. Huoliaan ovat esittäneet muun muassa Willem Buiter ja Paul Krugman.

Julkisten menojen rahoittaminen keskuspankin setelipainojen takaamalla velanotolla kuulostaa kaltevalta pinnalta kohti sen sortin katastrofia, joita nähtiin Weimarin tasavallassa 1930-luvulla ja 2000-luvun Zimbabwessa, missä inflaatio ampaisi pahimmillaan yli 70 miljardia prosenttia yhdessä kuukaudessa. Tästä rahateorian epäilijät toistuvasti varoittavat.

Käytännössä monet keskuspankit ovat kuitenkin toimineet hieman tähän tapaan jo kymmenen vuoden ajan, eikä inflaatiosta ole nähty merkkiäkään. Pikemminkin aggressiivisella rahapoliittisella elvytyksellä on torjuttu deflaatiota.

Finanssikriisin jälkeen keskuspankit melkeinpä kaikissa rikkaissa teollisuusmaissa ovat luoneet uutta rahaa ja ostaneet sillä markkinoilta arvopapereita ja valtionalainoja. Markkinoille on pumpattu biljoonia euroja, puntia ja dollareita, eikä loppua näy. Raha on kiertänyt tähän saakka luottomarkkinoiden kautta. Britannian keskuspankki tosin ilmoitti keväällä olevansa valmis tarvittaessa ostamaan velkakirjoja myös suoraan valtiolta.

Lopputulos on kuitenkin kaikissa tapauksissa sama: valtiot velkaantuvat yhä suuremmassa määrin keskuspankille, siis itselleen.

»Keskuspankkien osto-ohjelmat ovat olleet yksi osa sitä prosessia, joka on johtanut vanhojen opinkappaleiden uudelleenarviointiin», Holappa sanoo.

Eurooppa tuli hieman jälkijunassa, mutta vuonna 2012 EKP:n silloinen johtaja Draghi totesi keskuspankin tekevän »kaiken tarvittavan» euroalueen pitämiseksi pystyssä. Vuosina 2015—2018 EKP osti markkinoilta valtioiden velkakirjoja ja muita arvopapereita uutistoimisto Reutersin mukaan yhteensä 2 600 miljardilla eurolla. Markkinoille virtasi siis keskimäärin 1,3 miljoonaa euroa minuutissa.

Koronapandemia alkaessa EKP ilmoitti uudesta 750 miljardin euron osto-ohjelmasta; kesäkuussa summa paisui jo 1 350 miljardiin. Tälläkin rahalla ostetaan muun muassa euromaiden velkakirjoja.

EKP:n haltuun päätyneiden valtionlainojen varalle on esitetty monenlaisia suunnitelmia. Ne voitaisiin vaikkapa muuttaa nollakorkoisiksi ikuisuuslainoiksi ilman takaisinmaksuvelvoitetta. Se tarkoittaisi käytännössä lainojen anteeksiantoa, mikä vastaisi epäsuorasti val­tioiden keskuspankkirahoitusta, Holappa sanoo.

»On aika laajasti tunnustettu, että tästä kriisistä ei tulla selviämään ilman keskuspankkien erityisiä ratkaisuja. Ne ottavat julkisen talouden rahoittamisen kontolleen, kuten esimerkiksi EKP on toistaiseksi tehnyt, tai niiden taseissa olevia velkoja leikataan. Ajatus, että valtiot joutuvat keräämään valtavia velkakuormia ja kaikki hoidettaisiin loputtomalla kulukurilla, on naiivi ja epärealistinen», Holappa sanoo.

 

Toistaiseksi huoli velkaantumisesta on jäänyt EU:ssa elvytystarpeen varjoon. Etenkin Saksa näyttää koronakevään jälkeen luopuneen pakkomielteestään budjetin tasapainottamiseen ja inhostaan EU-maiden yhteistä velkaa kohtaan. Euroopassa on nyt lupa elvyttää.

Ei tosin ole mitään varmuutta siitä, kuinka pitkään lupa on voimassa. Jo kesän aikana Euroopassa kuultiin ensimmäisiä vaatimuksia talouden sopeuttamistoimista – menoleik­kauksista ja veronkorotuksista. Kesäkuun alussa Saksan energia- ja talousasioiden ministeri Peter Altmaier esimerkiksi esitti, että Saksan pitäisi tasapainottaa budjettinsa jo seuraavan vaalikauden aikana.

Valtiot velkaantuvat yhä suuremmassa määrin keskuspankille, siis itselleen.

»On mielenkiitoista nähdä, onko euroalueen vastaus viime kädessä sama kuin eurokriisissä eli tiukka sääntöjen vahtiminen vai meneekö heiluri toiseen suuntaan, jossa sääntöjä löysätään ja keksitään muita ratkaisuja. EU-komissiolla on periaatteessa mahdollisuus kasvattaa valtaansa, jos elpymisrahastoon liittyy aiempaa vahvempi ehdollisuus», Timo Miettinen sanoo.

Samaa mieltä on Chatham Housen Pepijn Bergsen. Näillä näkymin euroalueen velkaantuminen on pikemminkin politiikan työkalu kuin taloudellinen kysymys, hän toteaa. Velkataakan kasvulla voidaan tarpeen mukaan perustella vaatimuksia talouskurista, mutta velka itsessään ei ole akuutti ongelma.

»Suurimmalle osalle euromaita valtionvelan hoito ei tule olemaan ongelma matalien korkojen ja aktiivisen keskuspankin aikana», Bergsen sanoo.

Pulmia aiheuttavat muutamat poikkeukset, lähinnä pahasti velkaantuneet ja hitaan kasvun uralle juuttuneet Italia ja Kreikka.

»Riittääkö EKP:n poliittinen liikkumavara niiden tukemiseen velkakirjojen ostoilla vielä jatkossa?» Bergsen pohtii.

Euroalueen keskeinen ongelma on, ettei se sisällä mekanismia tasoittamaan maiden välisiä eroja talouden kilpailukyvyssä tai tuottavuuskehityksessä. Sellaisen luominen on poliittisesti vaikeaa, mutta sen puute ajaa kiilaa euromaiden välille. Pohjoisen »nuukat» maat, kuten Hollanti ja Suomi, eivät halua tukea velkataakkansa alle musertuvia eteläisiä euromaita. On poliittisesti helpompaa vaatia Italiaa ja Kreikkaa kiristämään vyötä, vaikka tämä tarkoittaisi samanlaisia vaatimuksia omaan talouteen.

»Jos Italian talous romahtaisi koronakriisin takia, romahdus kääntäisi italialaiset yhä vahvemmin EU:ta vastaan», Bergsen sanoo.

EU:n on nyt yhteisellä elvytysrahastollaan tarkoitus korjata tätä tilannetta. Rahastosta tuetaan pahiten pandemiasta kärsineitä maita ja rahoitetaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjuntaa.

Elvytysrahasto rikkoo eräitä historiallisia tabuja, tärkeimpänä niistä EU:n yhteinen velka ja verotusoikeus. Paketti on määrä rahoittaa koko unionin yhteisillä velkakirjoilla, ja sopimuksessa on maininta mahdollisista ympäristöön liittyvistä EU-veroista. Esimerkiksi Saksan valtiovarainministeri Olaf Scholtz kehui paketin taustalla ollutta ehdotusta Euroopan »hamiltonilaiseksi» käänteeksi. Alexander Hamilton teki Yhdysvalloista talousliiton vuonna 1790 muuttamalla osavaltioiden velat liittovaltion velaksi.

Lopputulos on kertaluonteinen avustuspaketti. Makrotalouden kannalta siitä on hyötyä, mutta se ei riitä alkuunkaan, Bergsen sanoo.

»EU-maiden hallitusten pitää olla valmiita tukemaan taloutta pitkään tämän vuoden jälkeen. Jos ne pyrkivät sopeuttamaan talouttaan liian pian, Euroopan talous on pulassa.»

Keskuspankkien mandaatit venyvät

Globaalin finanssikriisin jälkeen keskuspankeilla on ollut käytössään yhä uusia keinoja talouden tukemiseen, ja yhä suurempi vastuu siitä.

Vuosikymmenen jatkunut kevyt rahapolitiikka on siivittänyt väittelyä keskuspankkien itsenäisyydestä ja raha- ja talouspolitiikan välisestä rajanvedosta.

Historiallisesti keskuspankit ovat olleet yhteydessä valtion toimintoihin, ja esimerkiksi maailmansotien aikaan ne rahoittivat monen maan sotimista. Sotien jälkeen niistä tuli julkisia virastoja, jotka huolehtivat muun muassa rahoitusmarkkinoiden vakaudesta, mutta myös talouskasvusta ja työllisyydestä.

Tavoitteena on ollut inflaation ja työllisyyden tasapaino. Työllisyyden parantuessa inflaatiolla on tapana kiihtyä, ja päinvastoin. Tämä yhteys kuitenkin katkesi 1970-luvulla, jota leimasivat samaan aikaan käsistä ryöstäytynyt inflaatio ja korkea työttömyys.
Viimeistään 1980-luvulta lähtien keskuspankkia on useimmissa maissa pidetty teknokraattisena virastona, joka ei ota kantaa talouspolitiikkaan vaan toimii itsenäisesti mandaattinsa rajoissa. Näin päättäjillä ei ole mahdollisuutta luoda rahaa mielin määrin. 1990-luvulla useimpien keskuspankkien mandaatti pelkistyi inflaation hallintaan.

Vuoden 2008 globaalin finanssikriisin jälkeen mandaattien rajat ovat kuitenkin venyneet. Olemattoman inflaation ja hitaan talouskasvun aikana keskuspankit ovat puuttuneet talouteen yhä uusilla rahapoliittisilla innovaatioilla, matalilla koroilla ja arvopaperien ostoilla.

Euroopan keskuspankin tehtävä on päätynyt jo tuomioistuimen tarkasteluun. EKP:n laissa määritelty tehtävä on huolehtia hintavakaudesta. Saksan perustuslakituomioistuin totesi keväällä Karlsruhessa, että euromaiden velkakirjojen ostot rikkovat tätä mandaattia ja EKP:n kieltoa rahoittaa jäsenmaita. EKP:n osto-ohjelman toteuttamisesta vastaavat kansalliset keskuspankit, ja oikeus määräsi Saksan keskuspankin lopettamaan ostot.
EKP ei ollut päätöksestä moksiskaan, vaan kasvatti ostojaan 600 miljardilla eurolla.

Yliopistotutkija Timo Miettisen mukaan EKP katsoo toimineensa mandaattinsa mukaisesti. Se on pyrkinyt vauhdittamaan inflaatiota, mutta joutunut käyttämään siihen poikkeuksellisia keinoja. Ongelma on, etteivät nuo keinot riitä. Valtavasta rahapoliittisesta elvytyksestä huolimatta inflaatio ja talouskasvu ovat pysyneet matalina.

»EKP on viestinyt, että narulla ei voi työntää. Löysä rahapolitiikka ei riitä elvyttämään, jos valtiot eivät halua investoida. Tästä näkökulmasta eurooppalainen elvytys on tervetullut aloite», Miettinen sanoo.

Poikkeustoimet aktivoivat populisteja

Populistipuolueet vasemmalla ja oikealla löytävät riepoteltavaa pandemian jälkipyykistä, sanoo tutkija.

Koronakriisin alkuvaiheessa vallanpitäjien kannatus nousi monessa maassa ja politiikassa vallitsi hetken jonkinlainen välirauha. Mutta kun valtiot lisäävät menojaan, velkaantuvat ja jatkavat poikkeustoimia, myös poliittiset vastustajat aktivoituvat.

Koronapandemian ja sitä seuraavan talouskriisin vaikutus Euroopan populisti­puolueiden suosioon ei ole yksiselitteinen asia, sanoo populismiin perehtynyt tutkija Giorgos Katsambekis brittiläisen Loughborough’n yliopiston kansainvälisen politiikan laitokselta.

»Ei voida puhua populistien rintamasta. Eri hallitusten erilaiset toimet saavat erilaisia reaktioita populistipuolueilta, eivätkä ne käyttäydy samalla tavalla», Katsambekis kertoo puhelimessa kotimaastaan Kreikasta.

Eräissä maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Brasiliassa, populistijohtajat ovat saaneet kylmää vettä niskaansa annettuaan koronaviruksen levitä asiantuntijoiden varoituksista huolimatta. Monissa Euroopan maissa populistipoliitikot eivät ole yhtä tiedevastaisia – ja toisaalta esimerkiksi Ruotsissa virheitä tehtiin asiantuntijoiden neuvosta, Katsambekis sanoo.

Hänen mukaansa populistien reaktiot pandemiaan vaihtelevat suuresti puolueiden taustalla vaikuttavan ideologian ja hallituksen harjoittaman politiikan mukaan. Kreikka on tästä hyvä esimerkki.

Pandemian alkuvaiheessa vasemmistopopulistinen Syriza-puolue tuki hallituksen ja asiantuntijoiden toimia viruksen leviämisen estämiseksi. Kun huomio kääntyi terveyskriisistä talouskriisin hoitoon, puheenparsi muuttui. Syriza on moittinut hallituksen unohtavan elvytystoimissaan tavalliset pienituloiset.

Sama näkyy EU:n tasolla. Syrizan kaltaiset vasemmistopuolueet vaativat unionilta laajempaa apupakettia ja syvempää solidaarisuutta EU-maiden kesken. Kansallismieliset populistipuolueet yrittävät tarttua tilaisuuteen korostaa kansallisten rajojen merkitystä ja vastustavat pyrkimyksiä jakaa katastrofin aiheuttamaa taakkaa.

»Eräät euroskeptiset populistit pitävät apupakettia liian avokätisenä, rahan jakamisena köyhälle etelälle. Niin sanotun ’niukan nelikon’ (Hollanti, Itävalta, Ruotsi, Tanska) maissa samanlaisia äänenpainoja kuulee myös valtavirran poliitikoilta», Katsambekis sanoo.
EU:lle kriisi on jälleen uusi peiliin katsomisen paikka: kulkeeko unioni kohti aiempaa syvempää integraatiota ja jäsenmaiden välistä yhtenäisyyttä vai kohti erillisten kansallisvaltioiden Eurooppaa, joka jakaa joitain resursseja mutta ei vaadi keskinäistä solidaarisuutta?

»Tällä hetkellä jäsenmaiden hallituksissa on työntöä kohti kansallisvaltioiden Eurooppaa. Tämä saattaa lietsoa kansallismielisyyttä ja ruokkia euroskeptisiä suuntauksia ja pettymystä maissa, jotka kokevat EU:n jättäneen ne pulaan», Katsambekis sanoo.