Skip to main content

Menneisyys politiikan armoilla

Menneisyys politiikan armoilla

Historian tulkinta, tutkimus ja opetus muuttuvat ajan poliittisten vaatimusten mukana. Kylmän sodan aikaiset kilpailevat historianarratiivit hävisivät. Nyt monessa maassa vallalla on nostalginen kansallismielisyys.

Teksti Sirkka Ahonen

Kuvat Vyacheslav Prokofyev/TASS/All Over Press

George Floydin kohtalo poliisiväkivallan uhrina Minneapolisissa Yhdysvalloissa kesällä 2020 muuttui nopeasti historiapolitiikaksi.

Vihastuneet kansalaiset niin Yhdysvaltojen etelävaltioissa, Britanniassa, Ranskassa, Karibian saarilla kuin Etelä-Afrikassa kaatoivat satoja kolonialistien muistomerkkejä. Yhdet pitivät kuvainkaatamista historiattomuutena, toiset vastuullisena historiapolitiikkana.

Historiapolitiikkaa harjoitti Floydin tapauksessa kansalaisyhteiskunta. Valtiovalta harjoittaa historiapolitiikkaa vallanvaihdosten ja kiperien poliittisten päätösten yhteydessä. Vallan vaihduttua uudet vallanpitäjät tarvitsevat uuden historian ja isot päätökset historiallisen ennakkotapauksen.

Historiallisten analogioiden retorinen käyttö ei ole varsinaista historiapolitiikkaa. Kun Tony Blair vuonna 2003 perusteli britti­parlamentille maansa hyökkäystä Saddam Husseinin johtamaan Irakiin sanomalla, ettei halunnut jäädä historiaan diktaattoria raukkamaisesti myötäilevänä uutena Neville Chamberlainina, hän käytti historiaa vain retoriikan tehokeinona.

Kun sen sijaan Turkin hallitus kieltää historiankirjoittajia kutsumasta vuoden 1915 armenialaisten väkivaltaista väestönsiirtoa kansanmurhaksi, se harjoittaa historiapolitiikkaa. Turkin valtio vaikuttaa historiallisen tiedon tuottamiseen ja välittämiseen.

Historia yhteiskunnallisena ilmiönä sisältää historian tutkimuksen, historiakulttuurin monumenteista muisteluriitteihin ja ­yhteisöjen­ muistelukerronnan. Vallanpitäjät vaikuttavat kaikkiin näihin historian alueisiin.

Historiapolitiikka muuttuu yleisen politiikan suhdanteiden mukaan. Ulkopolitiikka-lehden alkuvaiheen kylmän sodan tunnelmista on päädytty tällä vuosituhannella retronationalismin kauteen.

 

Kylmä sota alkoi toisen maailmansodan jälki­tilanteesta. Tuskin valtioiden johtajat olivat ehtineet ryhtyä tukemaan rauhaa historiapolitiikalla, kun suurvaltakilpailu jo toi heille uusia historiapoliittisia paineita.

Saksan liittotasavallan ensimmäinen presidentti Theodor Heuss kehotti toistuvasti kansalaisiaan harjoittamaan menneisyydenhallintaa, Vergangenheitsbewältigung. Vähitellen saksalaiset vaikenemisen ja torjunnan sijasta nostivat vaikean menneisyytensä avoimesti pöydälle ja käsittelivät siihen liittyvää historiallista syyllisyyttä. Historioitsijat kysyivät kuitenkin 1980-luvulla Historikerstreit –keskustelussa, voiko menneisyyttä »hallita» vai ennemminkin vain »työstää» keskustelun avulla.

2010-luvulla on ilmennyt, että retronationalismi on tullut politiikkaan jäädäkseen.

Sodassa hävinneet Keski-Euroopan valtiot työstivät 1940-luvulla vaikeaa lähimenneisyyttä niin tutkimuksessa, historiakulttuurissa kuin kouluopetuksessa. Saksa, Puola ja Tšekkoslovakia museoivat keskitysleirit ja puhdistivat oppikirjat. Uusissa neuvostotasavalloissa Moskovasta johdettu historiapolitiikka edellytti historian esitysten sopeuttamista marxilais-­leniniläiseen historiateoriaan. Esimerkiksi Viron historiankirjojen oli pakko esittää, että Virossa oli esihistoriallisena aikana vallinnut dialektisen historiakaavan edellyttämä orjayhteiskunta.

Kylmän sodan kiihtyessä vallanpitäjät odottivat tutkijoiden ja historiakulttuurin tuottajien kehystävän kapitalistisen »lännen» ja kommunistisen »idän» vastakkaisuuden osaksi historiaa. Vastakkaisuutta saattoi lähestyä sekä valtioiden valtataisteluna että kahden erilaisen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän kilpailuna. Lännen historiakulttuurissa agenttijännärit välittivät venäläiskammoa ja oppikirjat demonisoivat neuvostojohtajia.

Itäblokin maissa valtio edellytti historioitsijoiden käyttävän marxilaista dialektiikkaa niin itää kuin länttä tutkiessaan. Neuvostoliiton tiedeakatemian tutkijakollektiivit jäsensivät Venäjän-Neuvostoliiton historian vääjäämättömien vallankumousten portaikoksi. Kansandemokratioissa ja neuvostotasavalloissa koulujen odotettiin todistavan lapsille sosialistisen vallankumouksen vääjäämättömyyttä. Virossa neuvostoarmeijan voitto vuonna 1944 merkitsi siten kesken jääneen vallankumouksen pelastamista.

Kun Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto hajosi, koitti revision aika.

 

Lännen näkökulmasta voi tulkita, että toinen maailmasota päättyi Euroopassa vasta Berliinin muurin kaatumiseen ja Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun taitteessa. Uudet vallanpitäjät odottivat historioitsijoiden kirjoittavan tapahtuneen käänteen historian kontekstiin pitkiä kehityslinjoja avaamalla.

Yhdysvaltalainen Francis Fukuyama esitti vuonna 1992, että lännen liberaali valtio- ja yhteiskuntajärjestys oli osoittautunut ylivoimaiseksi keskitettyyn vallankäyttöön verrattuna. Brittiläinen historioitsija Niall Ferguson puolestaan katsoi vuonna 2003 lännen menestyksen johtuneen omaisuuden ja osallistumisen vapauden perinteestä.

Neuvostoliitossa historian uudelleen kirjoittaminen alkoi 1980-luvun glasnostin aikana ja osaltaan valmisti imperiumin poliittista romahdusta. Historioitsijat kyseenalaistivat sosialistisen vallankumouksen historiallisen välttämättömyyden ja kutsuivat lokakuun suurta vallankumousta – samoin kuin Ranskan vuoden 1789 vallankumousta – pelkäksi vallanhaluisten johtajien vallankaappaukseksi. Neuvostoliiton lopullisesti hajottua vallankumousmyytti hävisi julkisesta historiakulttuurista.

Käänne ajoi Venäjän historiasotaan entisten neuvostotasavaltojen ja kansandemokratioiden kanssa. Uusien valtioiden johtajat halusivat historiankirjoittajien tekevän neuvosto- ja kommunistikaudesta pelkän parenteesin ja esittävän kansallisvaltiokehityksen jatkuvan elimellisesti 1990-luvulla. Syntyneen historia­sodan uhriksi joutui muun muassa Virossa vuonna 2007 Tallinnan keskustan pronssi­soturi, joka kaupungin venäläiselle vähemmistölle kuvasi vuoden 1944 vapautusta ja etnisille virolaisille miehitystä.

Retronationalistinen uho kohosi huippuunsa 1990-luvun alun Balkanilla, jossa sosialistinen Jugoslavian liittovaltio hajosi kroaattien, muslimien ja serbien etnis-uskonnollisin tunnuksin käytyyn sotaan. Johtajien historiapolitiikka oli sodassa estotonta.

2010-luvulla on ilmennyt, että retronationalismi on tullut politiikkaan jäädäkseen.

Kuningas Leopold II:n patsas Brysselissä sai muiden kolonialismin symbolien tapaan tuta Black Lives Matter -mielenosoittajien vimman kesällä 2020. Kuva: Olivier Hoslet/EPA/All Over Press

Kuningas Leopold II:n patsas Brysselissä sai muiden kolonialismin symbolien tapaan tuta Black Lives Matter -mielenosoittajien vimman kesällä 2020. Kuva: Olivier Hoslet/EPA/All Over Press

 

1930-lukuun viittaavasta retronationalismista on tullut Itä- ja Keski-Euroopan autoritaaristen johtajien työkalu. Venäjän johtaja Vladimir Putin aloitti jo vuonna 2006 historiapoliittisen kampanjan, jonka kohteena ovat niin historiantutkijat, historiakulttuurin tuottajat kuin historianopettajat. Putin vaatii, ettei kukaan saa enää kohdistaa Venäjään historiallisia syytöksiä. Venäjän tiedeakatemian tuella hän on rakentanut kaanonin, jonka mukaan Venäjä on kautta aikojen ollut suuri ja vahvat johtajat aina olleet kansalle hyväksi.

Historiakulttuurissa Putin vaatii näkyvästi esille sotapäälliköitä, jotka olivat torjuneet lännestä tulevan uhan. Novgorodin ruhtinas Aleksanterille, joka 1200-luvulla voitti Neva-joella joukon ruotsalaisia ritareita, on pystytetty monumentteja maan eri kolkkiin. Vahvistaakseen venäläisten lännenvastaisia tuntoja duuma on säätänyt muistilain, jonka mukaan on rikos kiistää Neuvostoliiton voitto toisessa maailmansodassa.

Lännen historiapoliittisena vastauksena Putinille Euroopan unioni antoi vuonna 2009 julkilausuman, jonka mukaan Saksa ja Neuvostoliitto olivat yhtäläisesti syyllisiä toisen maailmansodan syntyyn. Nykyisissä EU-maissa Puolassa ja Unkarissa kansallisen muistin tutkimuslaitokset kasaavat kommunistihallintojen harteille historiallisen syyllisyyden taakkaa. Puolan ja Venäjän johtajat pystyivät kymmenen vuotta sitten vain vaivoin yhdessä muistamaan Katynin joukkomurhaa. Natsien ja kommunistien historiallisia rikoksia tutkiva Puolan kansallisen muiston instituutti käy historiasotaa sekä Venäjää että Ukrainaa vastaan toisen maailmansodan aikaisista siviiliväestöön kohdistuneista julmuuksista.

Myös Euroopan ulkopuolella retronationalismi on autoritaaristen johtajien historiapoliittinen työkalu.

Turkin itsetietoinen presidentti käy kansainvälistä yhteisöä vastaan historiasotaa siitä, koituiko Turkin ensimmäisessä maailmansodassa käyttämä strategia armenialaisten kansanmurhaksi. Intiassa Narendra Modi käyttää hindunationalismia valtansa tueksi. Häivyttääkseen mogulikauden jäljet maan historiakulttuurista Modin kannattajat tuhoavat moskeijoita verukkeenaan uskomukset niiden paikalla ammoin sijainneista hindutemppeleistä.

Kiinan johtaja Xi Jinping harjoittaa historiapolitiikkaa kommunistisen puolueen ja valtion yhtenäisyyden nimissä. Vuoden 1989 Tiananmenin joukkomurhan muistaminen on Kiinassa kielletty. Xi ylläpitää Kiinan ja Japanin välistä historiasotaa toisen maailmansodan aikaisen Nanjingin verilöylyn muiston avulla.

Kiina, Ranska, Espanja, Venäjä, Puola ja Unkari ovat säätäneet muistilakeja, jotka suojelevat maita historiallisilta syytöksiltä. Arvostelijat kysyvät kuitenkin, eivätkö muistilait estä yhteisöjä työstämästä historiaansa ja keventämästä kollektiivisen syyllisyyden taakkaansa.

Vaikenemisen ja denialismin vastapainoa edustavat 1990-luvulta lähtien yleistyneet valtioiden johtajien julkiset historiaa koskevat anteeksipyynnöt. Vuonna 2021 Saksa pyysi anteeksi Namibialta 1900-luvun alussa tapahtuneita etnisiä puhdistuksia ja Ranska Ruandalta välillistä osuuttaan tutsien kansanmurhaan vuonna 1994.

 

Historiapolitiikalla on sekä pystytetty yhteisöjen välisiä vastakkainasetteluja että otettu moraalista vastuuta menneisyyden pahoista teoista. Historiapolitiikan toimijoina ovat olleet enimmäkseen vallanpitäjät mutta myös liikkeiksi järjestäytyneet kansalaisyhteiskunnat.

Historiapolitiikalla ruokitaan konflikteja mutta myös sovitellaan niitä.

Valtiovallan myötämielen kannustamina Japanin ja Etelä-Korean historioitsijat kirjoittavat parhaillaan yhteistä oppikirjaa, joka auttaisi sovittelemaan toisen maailmansodan julmuuksia koskevaa historiasotaa. Kun Israel ja Palestiina viimeksi yrittivät samaa, sekä Israelin että Palestiinan opetusministeriöt sabotoivat hankkeen kieltämällä valmistuneen kirjan käytön kouluissa. Pohjois-Irlannissa vastaava hanke onnistui, ja koulut käyttävät oppikirjoja, jotka järjestelmällisesti lähestyvät menneisyyttä kahdesta näkökulmasta.

Avoin moninäkökulmainen historia torjuu whataboutismin eli jonkin politiikan puolustautumisen verukkeella »tekiväthän toisetkin niin».

Koska historian käyttö on valitettavan usein sen väärinkäyttöä, historioitsijat ovat nousseet puolustamaan historiaa niin tutkimuksena kuin historiakulttuurina ja historianopetuksena. Työmaa odottaa lisää tekijöitä.

Kirjoittaja on historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita ja Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen jäsen.