Kuvataiteilija Yanko Tsvetkovin vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessa Atlas of Prejudice ennustettiin Euroopan tila vuodelle 2022. Ensi vuonna pohjoisessa olisi »Toinen Kalmarin unioni», lännessä »Merkelreich» ja entisen itäisen Euroopan tilalla EU. Nykyisellä unionin alueella olisi jokunen mitätön saareke, kuten »Unkarin imperiumi».

Tsvetkov julkaisi myös kartan »Eurooppa Unkarin mukaan». Karttateksteissä Slovakia »kuuluu meille», Kroatia on »Rivieramme» ja Adrianmeri »Suur-Balaton».

Ajatus imperiumista elää yhä, muuallakin kuin kielipuolien brittituristien edesottamuksissa entisissä siirtomaissaan. Unkarissa kysymys historiasta ja sen tulkinnasta määrittelee politiikkaa edelleen. On hyvin mahdollista, että nykyisen etnisen heimoutumisen tai samanmielisten liittoutumisen jatkuessa  voi vahvistua, jos ei rajojen siirto, ainakin imperiaalisen ajattelun yleistyminen.

Imperiaalisella ajattelulla tarkoitetaan ennen kaikkea yhden kansallisvaltion rajat ylittävää poliittista ajattelua. Imperialismiin liittyy muiden kansojen alistaminen esimerkiksi taloudellisesti. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Lenin piti sitä laajenemaan pyrkivän kapitalismin korkeimpana muotona. Vajaa sata vuotta myöhemmin poliittisen filosofian tutkijat Michael Hardt ja Antonio Negri nimesivät hajautettuun monikeskeisyyteen tukeutuvan uuden maailmanjärjestyksen imperiumiksi.

Hardtin ja Negrin imperiumi on kasvoton ja rajaton. Nykykielessä imperiumi voi viitata paitsi ylikansalliseen valtakuntaan myös yritysryppääseen. Politiikassa imperiumin ja imperialistin käsitteitä on käytetty myös lyömäaseina. Kun käsitettä oikein venytetään, myös EU:n toiminta varsinkin lähialueilla voidaan kokea imperialistisena. Samoin kuin Kiinan, jonka kieltä moni on jo opetellut imperiumin raja-alueilla aina EU:ta myöten.

Imperiumi ja sen johdannaiset liittyvät myös valtaan. Jo Ateenasta sanottiin tulleen imperiumi, kun se pakotti liittolaisensa omaksumaan oman järjestelmänsä eli demokratian. Imperiumin ja vallan käsitteet luovat kiinnostavan tarkastelupisteen myös hegemonialle. Voiko edes olla niin, että hegemoni tyytyisi vain johtamaan, kun imperialisti alistaa?

Politiikan tutkija Samuel P. Huntington oletti tulevien konfliktien toteutuvan eri kulttuuripiirien raja-alueilla. Huntingtonin mukaan kahdeksan eri kulttuuripiiriä ryhmittyisivät jonkinlaisten johtajavaltioidensa ympärille. Näin teoriaan on helposti kytkettävissä myös nationalismin elementtejä. Toisaalta imperiumin reuna-alueilla voitaisiin elää kuin konsanaan rajaseudulla, kun keskusvallan kontrolli on satunnaista.

Unkaria ei ole totuttu pitämään imperiumina saati imperialistina. Unkarilaiset eivät myöskään itse miellä historiaansa imperialistiseksi.

Nykyisin sisäpoliittista kiistaa aiheuttaa se, mistä lähtien maa on ollut unkarilainen (magyar). Pääministeri Viktor Orbán on nimittäin luvannut säilyttää Unkarin maan (Magyarország) unkarilaisena maana (magyar ország).

Viimeksi kiista nousi pintaan kesällä, kun kapellimestari Ádam Fischer antoi itävaltalaislehdelle haastattelun, jossa hän löysi syitä historiallisen Unkarin hajoamiseen myös unkarilaisista itsestään ja heidän legendoistaan. Fischerin historiallinen Unkari ennen vuotta 1920 oli monien kansallisuuksien ja kulttuurien maa. Näkemys sai hallituksen päälehden konservatiivisen kirjoittajan tunteikkaaseen vuodatukseen unkarilaisen kulttuurin vuosisataisesta kukoistuksesta ja ihmishenkien uhraamisesta Unkarin puolesta.

Siinä missä vapaamieliselle taitelijalle historia on saattanut olla umpikuja, konservatiivi ja populisti pelkää, että nykymaailma vie häneltä historian. Imperiaalinen ajattelu ei ole kadonnut minnekään, kuten eivät ole imperiumien uhrien, vaikkapa slovakkien, romanialaisten tai Kaukasuksen georgialaisten, omat sortokertomukset.

Toinen kysymys on se, missä määrin nostalgialla yleensä voi tehdä politiikkaa. Kun sanotaan, ettei munakasta voi tehdä rikkomatta munia, vielä vaikeampaa on kokkelin palauttaminen kananmunaksi.

Unkarin nationalismiin sopii hyvin, että imperiumissa oli johtava kansakunta, unkarilaiset. Heitä viimeisessä monarkian väestönlaskennassa oli vain hieman yli puolet. Imperiumin reuna-alueiden asema vaihteli, kun Kroatialla oli välillä Unkarin alaisuudessa autonomia – toisin kuin Slovakialla, tuolloisella Ylä-Unkarilla. Bosnian liittäminen 1908 oli jo selvä miehitys.

Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia ja Unkarin imperiumi hajosivat suorastaan teorian mukaisesti, kun reuna-alueiden johtajat eivät katsoneet enää hyötyvänsä niistä. Tätä vauhditti jo ensimmäinen maailmansota eivätkä vain sen jälkeen tehdyt rauhansopimukset, kuten moni nykyunkarilainen haluaisi ajatella.

Nykyisin tällä »lännen petoksella» oikeutetaan myös EU-vastaisia asenteita. Unkarin onnettomuudeksi edes liitto Hitlerin kanssa toisessa maailmansodassa ei tuonut sekään pysyvyyttä sodan aattona palautetuille alueille.

Viime vuonna ensimmäisen maailmansodan päättäneestä rauhansopimuksesta, unkarilaisittain Trianonin diktatumista eli sanelurauhasta, tuli kuluneeksi sata vuotta. Parlamentin lähelle paljastetussa muistomerkissä ovat ikuistettuna kaikki monarkian paikannimet – harhaanjohtavasti pelkästään unkariksi. Unkarin romahdus rinnastuu suorastaan Vladimir Putinin vertauksiin Neuvostoliiton hajoamisesta. Maa-alue kutistui kerralla kolmannekseen, väestö kahteen viidesosaan ja kolme miljoonaa etnistä unkarilaista jäi uusien rajojen taakse.

Imperiaalinen ajattelutapa ei nosta päätään vain Orbánin Unkarissa. Venäläisessä ajattelussa Venäjän federaatio on usein suvereeni demokratia ja imperiumi, jota ei anneta hallita maan rajojen ulkopuolelta. Sen tavoitteena on kohota erääksi maailmanpolitiikan keskukseksi, joskin suoraviivaiset tulkinnat Euraasian talousalueesta Neuvostoliiton palauttamisena ovat liioiteltuja.

Venäjä, Turkki ja Itävalta-Unkari olivat kaikki myös ensimmäisen maailmansodan häviäjiä, joiden imperiaalisilta haaveilta leikattiin siivet.

Nyky-Turkki on myös selvästi osoittanut imperiumin piirteitä vahvistamalla suhteita sekä Kaukasukselle että Keski-Aasiaan. Esimerkiksi vuonna 2009 perustettu Turkkilaisten maiden neuvosto, johon nyt myös Unkari on suomalaisugristien tyrmistykseksi liittynyt, on vahvistunut.

Venäjä, Turkki ja Itävalta-Unkari olivat kaikki myös ensimmäisen maailmansodan häviäjiä, joiden imperiaalisilta haaveilta leikattiin siivet.

Lännessä imperiumit romahtivat vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun britit ja ranskalaiset menettivät siirtomaansa. Jäljelle jäi vain Yhdysvallat, jonka Coca-Cola-imperiumi ehti Suomeenkin 1952 olympialaisiin.

Unkarin ikävää perintöä on viime vuosina yritetty ratkaista neljällä tavalla.

Ensinnäkin, osana EU-jäsenyysprosessia Unkari, kuten myös Puola, allekirjoitti 1990-luvulla sopimukset Hyvästä naapuruudesta ja vahvisti nykyiset rajansa. Erityisesti Romaniaa ja Ukrainaa koskevat sopimukset kuitenkin nostivat Unkarin oikeistossa vastalauseita vähemmistöjen aseman heikentämisestä.

Toiseksi, Unkari ja erityisesti sen oikeistopiirit ovat tukeneet naapurimaissa asuvien unkarilaisten autonomiavaatimuksia. Kolmanneksi, jos viranomaiset eivät ole Romanian ja Venäjän tavoin suorastaan jakaneet passeja, niin passia muistuttavia unkarilaisuustodistuksia, jotka tarjoavat rajantakaisille vähemmistöille etuja emämaassa.

Neljänneksi, nykyhallitus on viljellyt näkemyksiään vähemmistöpolitiikan sijaan jopa Venäjän maamiespolitiikkaan vertautuvan kansakuntapolitiikan käsitteen varjossa. Käsitteellä tarkoitetaan maan rajojen ulkopuolella asuvia etnisiä vähemmistöjä koskevaa politiikkaa. Alue »heimoutuu», kun Unkari – näkökulmasta riippuen – tukee rajantakaisia vähemmistöjä tai puuttuu naapurimaiden sisäisiin asioihin.

Osana prosessia Orbánin hallitus myönsi naapurimaiden unkarilaisvähemmistöille ensin kaksoiskansalaisuuden ja sitten vaalioikeuden ilman asumisvelvoitetta Unkarissa. Tämäkään ei tarkemmassa syynissä ole ainutlaatuista, sillä vanhat imperialistit Portugali, Ranska ja Italia ovat myöntäneet vastaavia ja jopa jakaneet koko maailman omiin vaalipiireihinsä. Esimerkiksi italialaisten 12 ulkoedustajaa valitaan neljästä vaalipiiristä: Eurooppa, Etelä-Amerikka, Keski- ja Pohjois-Amerikka sekä muut maanosat.

Unkarin erikoisuutena eivät ole kuitenkaan merentakaiskiintiöt, vaan se, että rajantakainen äänestys vaikuttaa koko vaalitulokseen. Voi jopa väittää, että Orbán on vahvistanut perustuslakimuutoksiin tarvittavan hiuksenhienon kahden kolmasosan superenemmistönsä juuri naapurimaiden etnisten unkarilaisten äänillä. Tulevaisuudessa kysymys on se, missä määrin äänestysaktiivisuus perustuu entistä enemmän etnisiin »heimoihin» ja missä määrin pyrkimykseen oikeasti vaikuttaa elinympäristön asioihin.

Tavallaan rajapolitiikassa kyse on ollut revisiosta ilman rajarevisiota: unkarilaisten yhdistämisestä rajojen yli. Unkarin poliitikot ovat todenneet tämän hienovaraisemmin sanomalla, että kansakunnan yhdistäminen on viety päätökseen.

Epäilemättä imperiaalinen ajattelu on jo näkynyt esimerkiksi EU-vaaleissa. Myös ensi kevään parlamenttivaaleissa jännitetään, vahvistaako Orbán mahdollisen enemmistönsä juuri naapurimaiden etnisten unkarilaisten äänillä.

Koska etniset unkarilaiset ovat vaaleissa tärkeässä roolissa, »äitimaan» on otettava huomioon myös naapurimaiden valtaväestön kanta. Jos Unkari yhä provosoi, se voi menettää EU:ssa kipeästi tarvitsemiaan alueellisia liittolaisia sekä itäisessä Keski-Euroopassa että Balkanilla.

Unkari pyrkii ulottamaan poliittisen otteensa myös valtionsa rajojen ulkopuolelle. Keski-Euroopan vahvistamisen nimissä se on tukenut Puolaa maan rakentaessa kaikessa hiljaisuudessa aiempaa itsenäisempää ulkopolitiikkaa.

Kolmen meren aloitteen (Three Seas Initiative) tavoitteena on lisätä globaalia kanssakäyntiä kaupan, energian ja turvallisuuden alalla. Meret ovat Itämeri, Mustameri ja Adria, mistä lyhenne BABS (Baltic, Adriatic & Black Seas). Mukana on Itävalta sekä 11 EU:n entistä sosialistista maata.

Puolan presidentti Andrzej Duda nosti aloitteen esiin virkaanastujaisissaan vuonna 2015, ja sillä on historiallisia kaikuja. Reunavaltiopolitiikkana Suomessa tunnettu Mustaltamereltä Itämerelle ulottuva yhteistyöliitto Intermarium, Miedzymorze, perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Erityisesti Puola ja Unkari ovat viime vuosina ilmaisseet tyytymättömyytensä EU:n nykymenoon. Virallinen Puola ja Unkari katsovat, ettei niitä ole tärkeinä historiallisina valtioina kohdeltu tarpeeksi arvokkaasti EU:ssa. Realismin koulukunnan mukaan kyse on arvovallasta.

Epäilemättä nostalgialla on oma roolinsa erityisesti konservatiivisessa politiikassa. Itsekäs voi olla, mutta arvovaltaa ei voi vaatia, se saavutetaan. Puolan ja erityisesti Unkarin viime vuosien toiminta jättää epäilyn, pystyykö menneen suuruuden haikailu lisäämään arvovaltaa – vai onko muiden EU-maiden näkökulmasta käynyt suorastaan päinvastoin.  

Kirjoittaja on valtio-opin lehtori Turun yliopistossa.