Vuosi sitten Ranskan politiikkaan ilmaantui voimaperäinen käsite, islamo-gauchisme. Ensin sen poimivat käyttöönsä sisäministeri Gérald Darmanin ja opetusministeri Jean-Michel Blanquer, jonka mukaan »vasemmistolainen islamismi» on levinnyt yliopistoissa ja vasemmistopuolueen piirissä.

Helmikuussa korkeakouluista vastaava ministeri Frédérique Vidal määräsi selvittämään, mitkä tutkimusalat ovat yhteydessä ilmiöön. Ministerin mukaan yliopistoissa tulisi erottaa tieteellinen tutkimus mielipiteistä ja aktivismista. Vidal osoitti tehtävän CNRS:lle, hallinnollisesti ministeriönsä alaisuudessa olevalle suurelle kansalliselle tutkimusorganisaatiolle.

CNRS vastasi tiedotteella, jonka mukaan ministereiden käyttämä sanapari on epämääräinen eikä vastaa tiedeyhteisön todellisuutta. Tiedotteen jälkeen yli 600 tutkijaa vaati ministerin eroa Le Monden julkaisemassa kirjeessä. Heidän joukossaan oli useita nimekkäitä professoreita, kuten taloustieteilijä Thomas Piketty.

Tutkijat syyttivät Vidalia vastakkainasettelun ruokkimisesta julkisessa keskustelussa ja varoittivat Ranskaa seuraamasta Unkarin, Puolan ja Brasilian tiellä. Heidän mukaansa Ranskan hallituksen ei tulisi ottaa näiden tavoin silmätikuikseen jälkikolonialismin, sukupuolentutkimuksen ja intersektionaalisen analyysin kaltaisia tutkimussuuntauksia, jotka painottavat vähemmistöjen näkökulmaa.

Ministerit saivat kuitenkin taakseen joitakin puolustajia myös yliopistomaailmasta. Toukokuussa sosiologi Nathalie Heinich varoitti, että yliopistot politisoituvat nyt samoin kuin toisen maailmansodan jälkeisen marxilaisuuden vaikutuksesta tai vuoden 1968 mielenosoituksia seuranneessa maolaisuuden aallossa. Heinichin julkaiseman pamfletin mukaan »vasemmistolainen islamismi» valtaa tilaa uutta luovalta tutkimukselta.

Heinich perustelee väitettään sillä, että aktivismiin langenneet tutkijat ja opiskelijat toistelevat julkaisuissaan itsestäänselvyyksiä, kuten sukupuolten tai etnisten ryhmien välistä yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Pamflettia kommentoineet yhteiskuntatieteilijät ovat arvostelleet sitä kovin sanakääntein. AOC-verkkolehdessä julkaistun artikkelin mukaan Heinichilla ei ole esittää juuri mitään näyttöä kuvailemastaan vasemmistolaisesta islamismista.

»Käsite on tieteellisesti heikolla pohjalla», sanoo myös poliittisiin ääriliikkeisiin erikoistunut IRIS-tutkimuslaitoksen tutkija Jean-Yves Camus videoyhteydellä Pariisista.

»Ranskassa on sekä islamisteja että äärivasemmistolaisia, mutta en ole nähnyt yhtään esimerkkiä tutkijasta, joka edustaisi molempia suuntauksia yhtä aikaa.»

Hämmentävän sanaparin alkuperä on jo painunut hämärään, mutta ainakin aatehistorioitsija Pierre-André Taguieff käytti sitä antisemitismiä käsittelevässä teoksessaan vuonna 2002. Taguieff viittasi termillä tuolloin palestiinalaisten kamppailua sympatisoiviin vasemmistolaisiin globalisaation vastustajiin, jotka yhteisen asian tähden löysivät itsensä samasta rintamasta islamistien kanssa.

Sen jälkeen »vasemmistolainen islamismi» on alkanut elää politiikassa omaa elämäänsä.

Jean-Yves Camus tunnistaa sinänsä jälkikolonialistisen tutkimussuuntauksen, jolla on kytköksiä yhdysvaltalaisiin ja brittiläisiin yliopistoihin – ja myös poliittiseen vasemmistoon. »Osa vasemmistosta haluaisi kirjoittaa historian uudelleen siirtomaavallan sortamien vähemmistöjen ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien näkökulmasta.»

Tähän keskusteluun viittaa myös Natalie Heinich. Hän kytkee tutkimuksen politisoitumisen Yhdysvalloista rantautuneeseen woke-kulttuuriin. Käsite tarkoittaa »hereillä pysymistä» ja on näkynyt viime vuosina erityisesti afroamerikkalaisten oikeuksia puolustavan Black Lives Matter -liikkeen ympärillä. Poliisiväkivalta ja rasismi ovat herättäneet liikehdintää ja keskustelua myös Ranskassa.

Poliittista taistelua käyvät tutkijat edustavat kuitenkin pientä vähemmistöä, eikä akateemisen vapauden rajoittaminen kuulu hallituksen tehtäviin, Camus korostaa. Tutkijayhteisö kykenee erottelemaan itse paremmin aktivismin ja tutkimuksen toisistaan vertaisarvioinnin avulla.

Camus katsoo, että puheillaan vasemmistolaisesta islamismista ministerit peittelevät sitä, ettei heillä ole ehdottaa mitään ratkaisuja maahanmuuttajien integraatiosta käytävään keskusteluun. Retoriikallaan he myös lyövät kiilaa vasemmiston keskelle.

»Se on heille poliittinen ase, jonka tarkoitus on uskotella, että koko vasemmisto seuraa siirtomaavallan arvostelijoiden ja alkuperäisasukkaiden näkökulmaa korostavien tutkijoiden linjaa.»

Strategia saattaa olla harkittu, sillä Ranskan vasemmisto on jakautunut kahteen huonosti yhteensopivaan ryhmittymään.

Arvet näkyvät edelleen. Miljoona Alge­rias­sa elänyttä eurooppalaistaustaista joutui jättämään Algerian vasten tahtoaan sen itsenäistyttyä.

»Vain osa käyttää vähemmistöjen oikeuksia poliittisen taistelun keihäänkärkenä. Se vasemmisto, jota itse tuen, asettaa etusijalle sosiaalisen kehityksen ja maahanmuuttajien integraation», Camus sanoo.

Tutkijantyönsä ohella Camus on toiminut pitkään poliittisen radikalismin asiantuntijana Jean-Jaurès-säätiössä, joka on lähellä sosialisti­puoluetta.

Poliittista kamppailua on käyty Ranskassa ennenkin islamin ympärillä. Ranskan kansallisen rintaman pitkäaikainen johtaja Jean-Marie Le Pen nosti puolueensa valtakunnan politiikkaan 1980-luvun alkupuolella maahanmuuton ja islamin vastaisilla teemoilla. Le Pen varoitteli työttömyyden, turvattomuuden ja rikollisuuden noususta ja liitti uhkakuvat erityisesti pohjoisafrikkalaisten maahanmuuttoon.

Vuosikymmenen loppuun mennessä Kansallisen rintaman rummuttama kertomus vieraan kulttuurin valtaamasta Ranskasta levisi myös konservatiivisen oikeiston käyttöön. Esimerkiksi Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard-d’Estaing kirjoitti vuonna 1991 Figaro Magazinessa, että »maahanmuutto on muuttumassa invaasioksi».

Vuoden 2002 presidentinvaaleissa Jean-Marie Le Pen onnistui nousemaan toiselle kierrokselle ja keräsi puolueelleen 16,9 prosenttia äänistä. Perinteisen oikeiston maahanmuuttopolitiikka koveni Kansallisen rintaman menestyksen vanavedessä. Vuonna 2007 presidentiksi noussut Nicolas Sarkozy perusti ensi töikseen maahanmuuton ja kansallisen identiteetin ministeriön.

Historiantutkija Valérie Igounet on todennut, että ministeriön nimi lainattiin laitaoikeiston retoriikasta. Ministeriön nimellä Sarkozy viestitti, että maahanmuutto on uhka ranskalaisten kansalliselle identiteetille.

Nyt aiheen politisoituminen liittyy entistä selkeämmin islamismiin, josta on tullut turvallisuusuhka. Ranskassa on kuollut vuoden 2015 jälkeen yli 260 ihmistä terrori-iskuissa, joista useimmat kytkeytyvät ääri-islamismiin. Ranskan hallitus on vastannut iskuihin palkkaamalla tuhansia uusia poliiseja ja korottamalla sisäisen turvallisuuden budjettia yli miljardilla eurolla.

Samalla poliittinen retoriikka on koventunut. Sisäministeri Darmanin kertoi viime vuonna, että toimenpiteiden tarkoitus on estää »ensauvagement», yhteiskunnan villiintyminen ja vajoaminen alkukantaiseen raakalaisuuteen.

Presidentti Emmanuel Macron on pysynyt sivussa yliopistokiistasta, mutta hänkin on käyttänyt jyrkempiä sanamuotoja esitellessään hallituksen islamismin vastaista toimintasuunnitelmaa. Syksyllä 2020 Macron sanoi islamin olevan »maailmanlaajuisessa kriisisissä». Puhe nostatti vastalauseita ja mielenosoituksia muslimimaissa.

Islaminvastaisuus sai viime lokakuussa Ranskassa lisää vettä myllyyn, kun 18-vuotias tšetšeenitaustainen maahanmuuttaja surmasi erityisen raa’alla tavalla historian ja yhteiskuntatiedon opettaja Samuel Patyn. Tämä oli näyttänyt yläasteikäisille oppilailleen Charlie Hebdo -satiirilehdessä julkaistuja pilakuvia profeetta Muhammedista osana sananvapautta käsittelevää opetusta.

Vaikka ääri-islamistit ovat perustelleet iskujaan Ranskassa tavan takaa maan osallistumisella Isisin vastaiseen rintamaan Irakissa, konflikti on monisyisempi. Sen juuret ulottuvat 1800-luvulle, jolloin Ranska valtasi laajoja siirtomaita Afrikassa, painottaa Lähi-idän tutkimuksen professori Jean-Pierre Filiu Pariisin Science Po -yliopistosta.

»Myös monet ranskalaiset ovat tietämättömiä siitä, kuinka kauas heidän yhteinen historiansa islamin kanssa kulkeutuu», Filiu kirjoittaa Newlines Magazine -verkkolehdessä.

Erityisesti Algerian hallinta muodostui Ranskalle vaikeaksi. Ranska kävi Algeriassa vuodesta 1830 alkaen miehityssotaa, jonka seurauksena kolmen miljoonan hengen alkuperäisväestö laski arviolta kolmanneksella 1870-luvun puoliväliin mennessä.

Muista siirtomaista poiketen Algeria liitettiin osaksi Ranskan tasavaltaa. Algerialaiset pysyivät kuitenkin toisen tai kolmannen luokan kansalaisina. Heillä oli samat velvollisuudet kuin emämaan kansalaisilla, kuten asevelvollisuus, mutta rajoitetut kansalaisoikeudet.

Syrjintä kohdistui muslimeihin. Siinä missä siirtomaan juutalaiselle väestölle myönnettiin Ranskan kansalaisuus jo vuonna 1870, vielä vuoden 1947 laki erotteli väestön Ranskan kansalaisiin ja »ranskalaisiin muslimeihin».

Valta säilyi Algerian eurooppalaissyntyisellä vähemmistöllä.

Tämä varmistettiin jakamalla siirtomaan väestö kahteen äänestäjäkuntaan paikallisista asioista päättävän Algerian kansalliskokouksen vaaleissa. Alueella asuvien Ranskan kansalaisten äänet painoivat vaaleissa kahdeksan kertaa enemmän kuin muslimiväestön äänet.

Laki oli ristiriidassa Ranskan vuonna 1905 omaksuman sekularismin periaatteen (laïcité) kanssa, Jean-Pierre Filiu toteaa. Vuoden 1905 lain mukaan valtio takaa uskonnon vapauden, eikä aseta mitään uskontoa muiden edelle.

Sekulaarisuusperiaate on hyvin ranskalainen malli, joka asettaa yhdenmukaisuuden monimuotoisuuden edelle.

Algerissa toimiva ranskalainen tuomio­istuin oli kuitenkin jo kahta vuotta aiemmin päättänyt, että paikallishallinnolla oli oikeus luokitella alueen asukkaita muslimeiksi riippumatta siitä, harjoittivatko he uskontoa vai eivät.

Algeriasta luopuminen oli Ranskalle vaikeaa. Siinä missä esimerkiksi Marokko ja Tunisia itsenäistyivät vuonna 1956 pääosin rauhallisesti, Ranska kävi Algeriassa vuosina 1954–1962 julman sodan itsenäisyysliikettä vastaan. Siihen osallistui lähes kaksi miljoonaa asevelvollista ranskalaista. Lisäksi konflikti levisi Ranskan emämaan alueelle, kun Algerian itsenäistymistä vastustanut terroristijärjestö Ranskan salainen armeijakunta (OAS) yritti vuonna 1961 vallankaappausta ja syyllistyi useisiin presidentti Charles de Gaullen salamurhayrityksiin.

»Arvet näkyvät edelleen. Miljoona Alge­rias­sa elänyttä eurooppalaistaustaista joutui jättämään Algerian vasten tahtoaan sen itsenäistyttyä», Jean-Yves Camus sanoo.

Kahdeksan vuotta kestänyttä siirtomaasotaa ei Ranskassa pitkään edes kutsuttu sodaksi vaan »järjestyksen ylläpito-operaatioksi», kuten virallinen nimitys kuului. Tapahtumat yritettiin työntää pois kollektiivisesta muistista, Camus sanoo. Historioitsijoiden työ on päässyt kunnolla vauhtiin vasta viime vuosina, kun uusia arkistoja on avattu.

Lisäksi Ranskassa on siirtomaahistorian ja toisen maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden peruina huomattava muslimivähemmistö. Sen tarkka koko ei ole tiedossa, koska valtio ei pidä kirjaa kansalaisten uskonnollisesta vakaumuksesta. Ranskassa on eri tutkimuslaitosten arvioiden mukaan 5–6 miljoonaa muslimia, joskaan kaikki eivät harjoita uskontoaan aktiivisesti.

Hallitseva puolue sai vaalien toisella kierroksella alle kymmenen prosenttia äänistä, kun konservatiivinen oikeisto vahvisti asemiaan. Myös sosiaalidemokraattiset ehdokkaat saivat kohtuullisia tuloksia. Pitkään politiikan julkisivua hallinnut vastakkainasettelu Macronin eurooppalaisen linjan ja Marine Le Penin kansallismielisen politiikan välillä näytti murenevan.

Toisaalta aluevaalien äänestysaktiivisuus jäi ennätyksellisen matalalle tasolle, kun vain vajaa kolmannes äänestäjistä vaivautui uurnille. Siksi vaaleista voi olla liian varhaista vetää johtopäätöksiä ensi kevään presidentinvaaleja ja kansalliskokouksen vaaleja silmällä pitäen. Toistaiseksi Macron jatkaa mielipidetiedustelujen kärjessä niukasti presidentinvaalien suosikkina ennen Le Peniä.

Vuonna 2018 nimensä Kansalliseksi liittoumaksi muuttaneen puolueen pulmana on erottautua riittävästi muista puolueista luisumatta kuitenkaan takavuosien äärioikeistolaisiin äänenpainoihin.

»Marine Le Pen on pyrkinyt kaikin tavoin luomaan kuvaa tavallisesta puolueesta. Nyt Kansallisen liittouman sisällä on monia, jotka ajattelevat, että puolue näyttäytyy äänestäjille vain yhtenä osana nykyistä poliittista järjestelmää eikä enää sen vaihtoehtona», Camus toteaa.

Presidentti Macron on puolestaan ryydittänyt talousliberaalia linjaansa konservatiivisemmilla äänenpainoilla ja esiintynyt tasavaltalaisen järjestyksen takuumiehenä. Kunnianhimoiset talousuudistukset, kuten eläkeiän nosto 62 vuodesta 64 vuoteen, ovat siirtyneet tuonnemmaksi. Ensin esteenä olivat keltaliivien mielenosoitukset, sitten koronapandemia. Macronin kannatus on heikentynyt etenkin työväestön keskuudessa.

Painetta presidentille luo myös perinteisen oikeiston järjestäytyminen. Vuonna 2012 päättyneen Sarkozyn kauden jälkeen konservatiiveilla on ollut vaikeuksia menestyä valtakunnallisissa vaaleissa. Nyt mielipidetiedusteluissa on kuitenkin liikehdintää Macronin ja Le Penin takana. Oikeiston monista ehdokkaista kannatustaan on toistaiseksi vahvistanut eniten terveys- ja työministerinä Sarkozyn kaudella työskennellyt Xavier Bertrand, 56.

Kampanja-avauksessaan keväällä hän nosti esiin lakiin ja järjestykseen nojaavia teemoja. Bertrandin mukaan Ranskan uudistamiseksi on »palautettava auktoriteetti» maahan. Aiemmin hän on peräänkuuluttanut »tasavaltalaista offensiivia» islamismin kitkemiseksi pois Ranskasta.

Samaan aikaan korkeakouluista vastaavan ministerin Frédérique Vidalin alkuvuodesta vaatima selvitys vasemmistolaisesta islamismista näyttää hautautuneen vähin äänin. Keväällä kuusi tutkijaa haastoi ministerin korkeimpaan hallinto-oikeuteen vallan väärinkäytöstä ja vaati tätä luopumaan julkisesti selvityksestä.

Kova poliittinen kielenkäyttö on kuitenkin ehtinyt jättää jälkensä yliopistomaailmaan. Le Monde haastatteli kesäkuussa nuoria tutkijoita useissa eri yliopistoissa. Heidän mukaansa maahanmuuttotaustaisten tutkijoiden kynnys käsitellä kolonialismiin liittyviä kysymyksiä on noussut. Samoin itsesensuuri oli saanut jalansijaa esimerkiksi intersektionaalista tutkimusta käsittelevissä videokonferensseissa.  

Kirjoittaja on toimittaja ja poliittisen historian tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa.