Skip to main content

Yhä löyhempi vai yhä tiiviimpi unioni?

Teksti Tuomas Koponen

Euroopan unionin kehitystä on ohjannut ajatus syvenevästä integraatiosta, joka hyödyttäisi kaikkia jäsenmaita. Ensimmäisen kerran ajatus kirjattiin vuoden 1957 Rooman sopimukseen.

Millaista Euroopan integraatio sitten on ollut? Tätä käsittelevät ETH Zürichin Eurooppa-politiikan professori Frank Schimmelfennig sekä Essexin yliopiston tutkija Thomas Winzen kirjassaan Ever Looser Union? He tarkastelevat integraatiota jäsenmaiden sitoutumisena yhteisiin sääntöihin: integraatio on eriytynyttä silloin, kun jokin unionin perussopimusten tai lainsäädännön osa-alue ei sido ​​kaikkia jäsenvaltioita, ja yhdenmukaista silloin, kun EU:n sääntöjä sovelletaan kaikkiin jäsenvaltioihin.

Valtaosa eriytyvästä integraatiosta on väliaikaista. Uusien jäsenien väliaikaisella eriytymisellä on tavoiteltu asteittaista sopeutumista yhteismarkkinoiden sääntöihin pitkällä aikavälillä.

Väliaikainen eriytyminen näytti pitkään mahdollistavan yhä tiiviimmän unionin. 1990-luvulla integraatio alkoi kuitenkin eriytyä pysyvämmin, ja esimerkiksi perussopimus­uudistusten yhteydessä osa jäsenmaista jäi euro- ja Scheng­en-alueiden ulkopuolelle. Vuoden 2004 itälaajentuminen toi unioniin kymmenen uutta jäsentä, mutta euro- ja Schengen-alueiden ohella väliaikaista eriytymistä nähtiin etenkin valtiontukia, ympäristönsuojelua ja maataloustuotteita koskevilla sääntelyn aloilla.

Myöhemmin 2000-luvulla eriytyvä integraatio on vakiintunut osaksi unionia. Vuonna 2007 Puola ja Tšekki jäivät EU:n perusoikeuskirjan oikeudellisen sitovuuden ulkopuolelle.

2010-luvulla eriytymistä tapahtui etenkin rahapolitiikassa, kun euroalueen ulkopuoliset maat jäivät muun muassa vuonna 2012 perustetun Euroopan vakausmekanismin ja syvenevän pankkiunioniyhteistyön ulkopuolelle. Näin eriytyminen ulottui myös sisämarkkinoille, sillä pääomien sääntely ei ole yhtäläistä kaikissa jäsenmaissa.

Yhdenmukaisen integraation kehitys on hidastunut, ja jäsenmaat jakautuvat maaryhmiin. Tämä hankaloittaa perussopimusuudistuksia ja voi ohjata unionin kehitystä hallitustenvälisen sopimisen suuntaan. Kirjoittajat katsovat Britannian EU-eron voivan yhtenäistää unionia, sillä eritahtisen integraation tärkein puolestapuhuja on poissa.

Johtuuko eriytyvä integraatio sotien jälkeisestä turvallisuuspoliittisesta vakaudesta? Usein juuri kriisit ovat tiivistäneet yhteistyötä. Iso osa koko integraatioprosessin käynnistymistä oli Länsi-Euroopan tarve reagoida kylmän sodan kaksinapaiseen asetelmaan.

Integraation syventyminen voi saada sytykkeensä myös tulevaisuudessa Euroopan ulkopuolelta, esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Kiinan välisistä jännitteistä. Kriisien voimaa kuvaa esimerkiksi EU-maiden löytämä sopu euroalueen vakausmekanismista tai viimeisimpänä korona­elvytyspaketista yhteisen uhan edessä.

Keskeistä integraation jatkon kannalta on, pystyykö EU tarjoamaan kaikkia osapuolia hyödyttäviä ratkaisuja. Kirjoittajien mukaan kiihtyvä suurvaltakilpailu voi lähitulevaisuudessa syventää EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, mutta esimerkiksi rahapolitiikka voi jäädä pysyvästi eriytyneeksi.

Frank Schimmelfennig & Thomas Winzen: Ever Looser Union? Differentiated European Integration. Oxford University Press, 2020, 256 s.