Ulkopolitiikan päätoimittajana vuosina 1964–1966 toiminut Jaakko Iloniemi oli mukana perustamassa lehteä muutamia vuosia aiemmin. Lehden synty kerrataan Hannu Himasen kirjoittamassa Iloniemi-elämäkerrassa, ja vaikka paljon on jäänyt elämään, on lehti sivujuonne Iloniemen mittavalla uralla.
Iloniemen vaiheiden lisäksi kirja tarjoaa joitakin vastauksia ikuisuuskysymykseen, kuka pääsee vallanpitäjien lähelle. Puoli vuosisataa sitten se tarkoitti erinäistä seura- ja klubitoimintaa, jonne pääsi suhteilla, ystävien kautta. Verkostoitumisen ensiaskeleet otettiin luonnollisesti yliopistossa, joissa professorit L.A. Puntila ja Jan-Magnus Jansson tasoittivat opinnoissaan menestyneen ja vaikuttamishaluisen Iloniemen polkua.
25-vuotias Iloniemi sai kutsun Janssonin kerhoon eli Victorian piiriin. Hän istui ensikokouksessa professoreiden Kustaa Vilkunan ja Ilmari Hustichin välissä. Vilkkuna oli presidentti Urho Kekkosen neuvonantaja ja myöhemmin Paasikivi-Seuran perustaja. Seurasta tuli Himasen mukaan Iloniemelle avainkokemus, joka vaikutti hänen koko elämäänsä. Iloniemi pääsi lähelle eliittiä ja presidenttiä.
Töissäkin, esimerkiksi Suomalaisuuden Liiton pääsihteerinä 1950-luvulla, Iloniemi tapasi korkeita virkamiehiä, kansanedustajia ja professoreita. Lounasseuraksi ryhtyi nuori Mauno Koivisto. SDP:hen Iloniemi liittyi edistääkseen omaa uraansa ulkoministeriössä. Hän hyötyi varhain solmituista kontakteista, kuten Kalevi Sorsasta, joka alkoi ajaa Iloniemeä ulkoministeriön keskeisiin tehtäviin.
Iloniemi pyöri fabianistien keskustelukerhossa, Faros-Seurassa, Nuoren polven ulkopoliittisessa yhdistyksessä, Kesäyliopistossa ja Keskiviikkokerhossa, Tiistaikerhossa, Täysikuun kerhossa, Kauppakillan piirissä, tohtorikoplan tapaamisissa ja EU-ryhmässä. Hän seurasi O- ja Edistysryhmien toimintaa ja liittyi Yhteiskuntapoliittiseen sos.dem. yhdistykseen. Ja tietysti Paasikivi-Seuraan, jota Himanen kuvailee ukkoutuneeksi alusta lähtien. Iloniemen kaltaiset nuoret maisterit kutsuttiin mukaan imagoa pehmentämään.
1980-luvulla pankkiurallaan Iloniemi sai oman, niemeään kantavan Iloniemen klubin, vaikkakin leikkimielisesti. Se kokosi silti pankkien suljettujen ovien taakse parisenkymmentä yhteiskunnallista vaikuttajaa.
Naisia ei politiikan eikä diplomatian piireissä liikkunut. Seurat olivat »ammattiveljille». Tamminiemeenkin kutsuttiin »Kekkosen lastenkutsuille nelisenkymmentä nuorta miestä». Perheenjäseniä, puolisoita, ja joitakin politiikkoja lukuun ottamatta kirjassa mainitaan Iloniemen selvissä työkontakteissa neljä naista nimeltä: sosiaaliministeri Kyllikki Pohjala, YK-liiton puheenjohtaja Hilkka Pietilä, kansanedustaja Ulpu Iivari ja puolustusministeri Elisabeth Rehn. Tarja Halosesta kerrotaan vain, ettei Iloniemi häntä avustanut.
Naisia ei politiikan eikä diplomatian piireissä liikkunut. Seurat olivat »ammattiveljille».
1980-luvun lopulla Iloniemi halusi Hornet-hankintaa pohjustaneen neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Työnantaja epäröi, koska tehtävä ei liittynyt mitenkään Iloniemen toimeen Yhdyspankissa. Puolustusministeriön kansliapäällikkö, Iloniemen tuttu Paasikivi-Seurasta, käytti suhteita: pääministeri Harri Holkeri ylipuhui Iloniemen esimiehen, kurssikaverinsa RUK:sta vuosien takaa.
Olivatko suljetut klubit salaseuroja? Kirjassa vakuutellaan usein, etteivät olleet, mutta raja oli eittämättä häilyvä. Jos luottamuksellisessa ja suljetussa keskustelussa voitiin testata ideoita ja näkemyksiä ennen niin tuomista julkisuuteen, jää kysymys tehtiinkö niissä pitkälle meneviä johtopäätöksiä ilman vapaata, demokratiaan kuuluvaa julkista keskustelua.
Himasen mukaan esimerkiksi Iloniemen klubi oli yksi 1980–1990-luvun epävirallisista ryhmistä, joilla oli paljonkin merkitystä Suomen tehdessä isoja ratkaisuja kylmän sodan päättyessä.
Yhdistystoiminta on noista ajoista kuihtunut. Missä siis nykyään käydään syvälliset, pitkän aikavälin pohdinnat kansainvälisestä politiikasta ja Suomen paikasta siinä? Vai onko käynyt niin, että avoimet keskustelut käydään somessa ja suljetut pikaviestipalveluissa. Lopulta kaljakaverit ylennetään johtajiksi.
Hannu Himanen: Iloniemi — Eminenssi. Docendo 2022, 585 s.
Saksan Die Linke -puolueen johtaja Janine Wissler protestoi Berliinissä Bundeswehrille suunnattua 100 miljardin erityisrahastoa vastaan. Kuva: Shutterstock/All Over Press
Harvoin suomalaisessa politiikassa on nähty yhtä nopeaa ja kokonaisvaltaista takinkääntöä kuin viime keväänä.
Vasemmistoliitto piti hallituksessa olemisensa ehtona sitä, ettei Suomi hae sotilasliitto Naton jäseneksi. Toukokuussa sen puoluevaltuusto antoi eduskuntaryhmälle vapaat kädet päättää Nato-jäsenyydestä. Kuukautta myöhemmin puoluekokouksessa tehtiin jo reaalipolitiikkaa eli hyväksyttiin se, että jäsenyyshakemus on jätetty.
»Se on käsittämättömän suuri ulko- ja turvallisuuspoliittinen ja jopa identiteettipoliittinen käännös vasemmistolle», sanoo European left -kattopuolueen varapuheenjohtaja Anna Mikkola. Vasemmistoliitto on kuulunut eurooppalaiseen vasemmistopuolueeseen vuodesta 2009.
Mikkola ei kuitenkaan näe ideologista hyppäystä niin suurena kuin äkkiseltään voisi ajatella. Hän sanoo, että puolueen jäsenistö, varsinkin nuorempi jäsenkunta, oli kypsytellyt myönteistä kantaansa reaalipoliittisista lähtökohdista jo pidemmän aikaa.
Omaa suhtautumistaan hän kuvailee tekniseksi.
»Ennen Ukrainan sotaa ajattelin, ettei Nato-jäsenyys tarkoittaisi suurta muutosta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Olemme olleet Naton kumppani jo pitkään ja mukana esimerkiksi Afganistanissa ilman jäsenyyttä.»
Kesällä hän sanoo kuitenkin tulleensa nuivemmaksi Turkki-veivauksen ja edelleen Naton uskottavuuden vuoksi. »Olen myös miettinyt paljon, hyödyttääkö jäsenyys Euroopan tilannetta ja mitä Nato tekee Ukrainan hyödyksi.»
Puolueesta on eronnut joitain kymmeniä jäseniä Nato-päätöksen myötä, muun muassa maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki.
Natoa vastustaneiden joukko on ollut pieni mutta äänekäs. »Perinteistä rauhanpolitiikkaa edustavat ja Natoa vastustavat ehkä yllättyivät siitä, kuinka pienessä vähemmistössä ovat jäsenistössämme», Mikkola arvioi.
Eduskunnan äänestyksessä jäsenyyttä kannatti yhdeksän ja vastusti kuusi puolueen kansanedustajaa. Yksi jäsenyyden puolesta äänestäneistä oli eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo, joka puhui ennen päätöstä, että Suomesta voisi tulla ensi-iskun kohde Venäjän ja Naton välisissä sotatoimissa.
Saramolle päätös oli kivulias. Ruotsin myönteinen Nato-kanta oli hänelle viimeinen niitti kallistua jäsenyyden puolelle. Sitä ennen hän olisi mieluummin syventänyt kahdenvälistä puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa. Saramo toivoo, ettei pöly laskeudu hakemuksen jättämisen jälkeen.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on täynnä kansallisia ominaispiirteitä.
»Minusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on hyvä keskustella jatkossakin. Vielä ei ole puhuttu paljoa, millainen Nato-maa Suomi haluaa olla.»
Hän ennakoi puolueensa jatkavan Nato-kriittisenä, tarvittaessa myös Yhdysvaltoja kohtaan. »Emme esimerkiksi voi luottaa Yhdysvaltoihin, sillä seuraavien presidentinvaalien jälkeen ei välttämättä ole apua tulossa.»
Naton jäsenenä Suomen on Saramon mielestä tiivistettävä Pohjoismaista yhteistyötä, erityisesti Ruotsin ja Norjan kanssa, sillä intressit ovat pitkälti yhteisiä. Hän puhuu pohjoismaisesta Natosta, josta hän on keskustellut ruotsalaisten ja norjalaisten vasemmistolaisten kanssa.
»Pohjoismainen Nato ei uhkaa ketään. Pohjoismaat keskittyvät oman alueensa turvallisuuden maksimointiin ja pysyvät erossa joidenkin Nato-maiden alueellisista ja globaaleista valtapeleistä», Saramo toteaa.
Hän toivoo, ettei Suomi lähde Tanskan tavoin sotilasoperaatioihin ulkomaille, kuten Irakiin. Tosin vuonna 2003 Irakiin ei mennyt Naton vaan Yhdysvaltojen johtama »halukkaiden koalitio».
Vasemmistoliitto korostaa jatkossakin ihmisoikeuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, sanovat sekä Saramo että Anna Mikkola. »Turkin kanssa ei pidä käydä kauppaa kurdeilla», Mikkola toteaa ykskantaan.
Suomen vasemmiston suhtautuminen Natoon poikkeaa Mikkolan mukaan muista eurooppalaisista vasemmistopuolueista merkittävästi. Krimin valloituksesta 2014 lähtien Suomen vasemmisto on esimerkiksi ollut eri linjalla muiden kanssa siitä, millaisia kannanottoja pitäisi muodostaa.
Suomen vasemmisto pitää poliittisesti jakautunutta Yhdysvaltoja lähinnä riskinä Naton yhtenäisyydelle. Osa eurooppalaisista vasemmistopuolueista takertuu perinteiseen rauhanpolitiikkaan ja suurvaltakritiikkiin tai näkee Naton Yhdysvaltojen ulkopolitiikan jatkeena.
Esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa korostuu Naton merkitys suurvaltapoliittisena toimijana ja Yhdysvaltojen intressien edistäjänä. Maissa käydään debattia siitä, kuinka paljon Ukrainan sota on näiden – ei Venäjän – vika, Mikkola selittää. Hän kuitenkin tarkentaa, etteivät kannat ole mitenkään yhtenäisiä.
Ukrainalainen historioitsija, vasemmistolainen Taras Bilous moitti tuoreeltaan Venäjän hyökkäyksen alettua osaa lännen vasemmistolaisia »anti-imperialistisiksi idiooteiksi». Termillä on moitittu vasemmistolaisia ennenkin, mutta Bilous nosti esimerkiksi Yhdysvaltojen demokraattiset sosialistit. Nämä väittivät Venäjän toimia Yhdysvaltojen imperialismin ja Naton laajentumishalujen syyksi.
Vasemmistoliiton puoluekokouksessa kesäkuussa kävi myös kaksi ukrainalaista vasemmistolaista muistuttamassa konkreettisista solidaarisuuden keinoista ja ukrainalaisten kuuntelemisen tärkeydestä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on Mikkolan mukaan osin muuttanut eurooppalaisten vasemmistopuolueiden kantoja, mutta kaikilla ei ole selvää näkemystä sitä, mitä Ukrainan hyväksi pitäisi tehdä.
»Ei pystytä antamaan sisältöä omalle rauhanpolitiikalle, eli mitä ne konkreettiset toimet olisivat. Ukrainalaisilla voi olla kokemus, että on kirkasotsaista puhua rauhasta ilman konkreettisia ehdotuksia.»
Saramo on selitellyt eurooppalaisille kollegoilleen Suomen varautumista Venäjän uhkaan, joka ymmärretään paremmin idässä kuin lännessä. Hän on puhunut muun muassa saksalaisen Die Linke- ja kreikkalaisen Syriza-puolueiden edustajille Nato-ratifiointien yhteydessä.
Iso kysymys Euroopassa on Ostpolitik-tradition tulevaisuus. Onko dialogilla tulevaisuutta jollain aikavälillä? Miten kansainvälisiä suhteita Euroopassa hoidetaan jatkossa?
Die Linke äänesti Suomen ja Ruotsin jäsenyyksiä vastaan Turkin kanssa tehdyn yhteisymmärrysasiakirjan vuoksi.
»Keskustelut ja näkemykset ovat olleet erilaisia kuin Suomessa. Kreikassa kuitenkin sanottiin, että he tukevat Suomen ratkaisua mutta eivät halua heikkoa Suomea, joka heti heittäytyy Erdoğanin eteen», Saramo viittaa Turkin presidentin vaatimuksiin.
Kreikkalaiset eivät hänen mukaansa myöskään halua, että Suomi ryhtyy myymään Turkille aseita, jotka voidaan suunnata kreikkalaisia vastaan. »Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on täynnä kansallisia ominaispiirteitä.»
Ruotsissa kansallinen identiteetti on perustunut 200-vuotiseen puolueettomuuteen. Sen vaihtaminen sotilaalliseksi liittoutumiseksi kahdessa kuukaudessa oli tuskallinen sosiaalidemokraattiselle pääministeripuolueelle. Ruotsin vasemmistopuolue Vänsterpartiet vastustaa maansa Nato-jäsenyyttä.
Ruotsia seuraava poliittisen historian dosentti Mikko Majander pitää käännöstä helpompana kuin alun perin ajatteli.
»Siinä saattoi olla poliittis-taktista laskelmointia. Asia haluttiin pois päiväjärjestyksestä ennen vaaleja», Majander arvelee. Ruotsissa pidetään valtiopäivävaalit 11. syyskuuta, eikä Nato ole noussut vaaliteemaksi.
Ruotsin perinteisesti näkyvä rooli ihmisoikeuksien puolustajana hakee niin ikään paikkaansa, Majander huomauttaa. Kurdikysymyksellä on isompi painoarvo Ruotsissa kuin Suomessa, erityisesti vasemmistossa. Kurditaustainen kansanedustaja Amineh Kakabaveh (sit.) on eronnut vasemmistopuolueesta vuonna 2019. Hän on toiminut valtiopäivillä vuodesta 2008.
Suomen toisessa vasemmistopuolueessa SDP:ssa Nato-jäsenyyden puolesta äänestivät kaikki kansanedustajat. Majanderin mukaan puolueessa Natoon on suhtauduttu myönteisemmin kuin päällepäin on näkynyt, mutta siitä ei ole keskustelu, koska »ei ole tarvinnut».
Perinteinen turvallisuuspolitiikka on jäänyt puolueessa taka-alalle, näkyvien harrastajien varjoon tai niiden puutteessa. Suuruuden vuosinaan SDP:llä oli ulkoasioissa punaruusujen värisuora sekä politiikassa että ulkoasiainhallinnossa. Viime vuosina se on profiloitunut enemmän Eurooppa-politiikassa, Majander kuvaa.
»Ukrainan sota tai tehty Nato-päätös ei jaa puoluekenttää. Yleiseurooppalaisestikin turvallisuuspolitiikka ei erota nyt vasemmistoa ja oikeistoa.»
Sosiaalidemokraattisessa traditiossakin pasifistisia periaatteita ja aseriisuntaa on pidetty arvokkaana, mutta silloin kun kyse on kansallisesta olemassaolosta, aatteellisella solidaarisuudella ei ole merkitystä, Majander sanoo.
Toisaalta eurooppalaisista johtajista kenties eniten arvostelua on kohdistunut juuri Saksan sosiaalidemokraattiseen liittokansleriin Olaf Scholziin.
Idänsuhteita ja vuoropuhelua Venäjän kanssa vaaliva Ostpolitik-perinne näkyi myös kristillisdemokraattien pitkäaikaisen liittokanslerin Angela Merkelin politiikassa, mutta Majanderin mukaan sillä on nimenomaan »demariväritteinen perusvire». Politiikassa on tällä hetkellä liki mahdotonta puhua mistään vuoropuhelusta ilman että leimataan »putinistiksi».
»Iso kysymys Euroopassa on Ostpolitik-tradition tulevaisuus. Onko dialogilla tulevaisuutta jollain aikavälillä? Miten kansainvälisiä suhteita Euroopassa hoidetaan jatkossa?» Majander nostaa esiin.
Samalla rauhanaate on ahtaalla. »Asevarusteinen tai peloteperusteinen rauha on niskan päällä. Sitä on vaikea haastaa toisentyyppisellä rauhanajattelulla.»
Resurssikirous on monille öljymaille tuttu ilmiö. Öljytulojen myötä korruptio kasvaa, valtaapitävät takertuvat asemiinsa ja heillä on resursseja sekä lahjoa äänestäjiä että ahdistella toisinajattelijoita.
Nyt ajatushautomo Centre for Global Development on tehnyt tiettävästi ensimmäisen tutkimuksen siitä, mitä demokratialle tapahtuu, kun öljyntuotanto vähenee. Tutkimuksen mukaan demokratian tila paranee merkittävästi. Mitä suurempaa tuotanto on ollut, sitä dramaattisempi on kääntyminen kohti demokratiaa, tutkijat toteavat.
Valtiot haluavat yleensä paikata väheneviä öljytuloja korkeammilla veroilla, mikä saa kansalaiset vaatimaan päättäjiltä enemmän verojen vastineeksi. Samaan aikaan demokratiaa vaativia mielenosoituksia järjestetään enemmän ja vaaleista tulee tiukempia.
Tutkituissa valtioissa hallitukset eivät kuitenkaan ole ryhtyneet sortamaan kansalaisiaan. Kun öljytulot ovat vähentyneet kymmenisen vuotta, sortokoneistot tapaavat höllentää otetaan.
Otoksena tutkijoilla oli 36 valtiota, joissa öljytuotanto on vähentynyt vuosien 1960 ja 2019 välillä. Niistä 33:ssa demokratia oli selvästi parantunut, kun tuotanto oli vähentynyt 15 vuoden ajan. Suurimpia nousijoita olivat esimerkiksi Angola, Kongon demokraattinen tasavalta, Meksiko, Malesia, Oman ja Unkari.
Tutkijoiden mukaan näyttää siltä, että kun maailma siirtyy yhä enemmän uusiutuvaan energiaan, öljyvaltioista saattaa tulla demokraattisempia.
Lue myös UP 3/22 -lehdestä, kuinka bensan hinta saa ihmiset protestoimaan.
Kiinan läntisen Xinjiangin maakunnan uiguureihin ja muihin muslimivaltaisiin etnisiin vähemmistöihin kohdistuva väkivaltainen »uudelleenkoulutuskampanja» ja sen valtava mittakaava alkoi vähitellen paljastua vuonna 2017. Akateemista kirjallisuutta vainokampanjasta on alkanut ilmestyä parin viime vuoden aikana.
Yhdysvaltalaisen antropologi Sean R. Robertsin vuonna 2020 ilmestynyt The War on the Uyghurs on ensimmäinen aiheesta julkaistu etnografiseen tutkimukseen ja laajaan lähdekirjallisuuteen perustuva teos. Roberts keskittyy purkamaan Kiinan luomaa ja ylläpitämää kertomusta uiguurien aiheuttamasta terrorismiuhasta.
Hän kuvaa yksityiskohtaisesti, miten Kiina pian syyskuun 2001 New Yorkin iskujen jälkeen tarttui maailmanlaajuisen terrorisminvastaisen sodan tarjoamaan mahdollisuuteen määritellä uiguurien vastarinta terrorismiksi.
Afganistanissa ja Pakistanissa toimineesta pienestä ja merkityksettömästä separatistiliikkeestä paisuteltiin – kansainvälisten terrorismiasiantuntijoiden myötävaikutuksella – Kiinan kansallista turvallisuutta uhkaava terroristijärjestö, jolla on kansainvälisiä yhteyksiä.
Roberts kuvaa uiguurien väkivaltaisen vastarinnan kasvua vuosina 2013—2016 itsensä toteuttavana ennustuksena. Kiinan tehoiskut, uskonnon harjoittamisen rajoittaminen, uiguurin kielen ja kulttuurin nitistäminen sekä kolonisaation kiihtyminen johtivat lopulta poliittisen väkivallan lisääntymiseen, erityisesti Kiinan turvallisuuskoneistoa mutta satunnaisesti myös siviilejä vastaan.
Mahdollisesti tuhansia uiguureja lähti myös Turkin kautta taistelijoiksi Syyriaan, mikä antoi Kiinalle mahdollisuuden ylläpitää kertomusta uiguurien muodostamasta kansainvälisestä terroristiuhasta. Todellisuudessa mikään uiguurien ulkomailla toimivista vastarintaryhmistä ei Robertsin tutkimuksen mukaan ole kyennyt toteuttamaan iskuja Kiinassa tai Kiinan intressejä vastaan.
Kiinan tarve kontrolloida uiguureja ja muita Xinjiangin etnisiä vähemmistöjä liittyy Robertsin mukaan perinteiseen asutuskolonialismiin ja taloudellisiin tekijöihin, kuten uuden silkkitien kehittämiseen. Kuitenkin nimenomaan Xinjiangin muslimien leimaaminen potentiaalisiksi terroristeiksi on mahdollistanut syrjinnän ja alistamisen siinä mitassa, että hän kutsuu sitä kulttuuriseksi kansanmurhaksi.
Terrorismikehys on myös antanut Kiinaa taloudellisista ja poliittisista syistä tukeville maille tekosyyn ummistaa silmät.
Simon Fraser -yliopiston apulaisprofessori Darren Bylerin lokakuussa 2021 ilmestynyt kirja In the Camps kertoo, miten Kiina käytännössä muutti Xinjiangin valtavaksi digitaaliseksi vankilaksi. Byler kuvaa, kuinka viranomaiset rakensivat valvontakoneistoa yhdessä kiinalaisten teknologiayritysten kanssa. Hän tarkastelee myös Piilaakson digijättien osuutta kasvojentunnistusteknologian ja tekoälyn kehittämisessä.
Byler perää valvontateknologian kehittäjien ja siitä taloudellisesti hyötyvien vastuuta tuotteidensa avulla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Xinjiangissa toteutunutta dystopiaa ei pidä päästää valloilleen enää muualla.
Teos on suurelle yleisölle tarkoitettu mutta nojaa tukevasti akateemiseen tutkimukseen ja tutkimusmetodeihin. Suuri osa sisällöstä perustuu kirjoittajan tekemiin haastatteluihin, joiden kautta totaalisen valvonnan, viranomaisten mielivallan ja jatkuvan pelon vaikutukset ihmisten elämään kuvataan.
Byler antaa äänen Xinjiangin muslimivähemmistöihin kuuluville: niin satunnaisesti »uudelleenkoulutukseen» eli epäinhimillisille vankileireille joutuneille kuin niille, jotka valikoituivat koneiston osiksi, vartijoiksi tai opettajiksi leireille. Hätkähdyttävintä on haastateltavien tietoisuus siitä, miten häilyvä raja »luotettavien» ja »pidätettävien» välillä on.
Vangeiksi joutuvat eivät tiedä miksi heidät otetaan kiinni, heidät istutetaan kivuliaisiin asentoihin niin sanottuun tiikerituoliin, kahlitaan, nöyryytetään, pahoinpidellään. Leireillä tai valvontatehtävissä työskentelevät eivät voi lopettaa työtään, koska sitä pidettäisiin epäluotettavuuden osoituksena ja perusteena pidätykselle. Valvontakoneiston valtakunta on juuriaan myöten rasistinen ja toiseuttava.
Byler kuvaa paljon myös haastateltavien kehonkieltä ja tunnetiloja. Hän kiinnittää huomiota erityisesti »katkoksiin», inhimillisyyden pilkahduksiin, jotka aiheuttavat hetkellisiä murtumia valtakoneistoon.
Molemmilla kirjoittajilla on pitkä kokemus etnografisesta kenttätyöstä uiguuriyhteisöissä Xinjiangissa tai Kazakstanissa sekä muiden maiden uiguuridiasporan parissa. Metodologisia haasteita ei ole piiloteltu. Pääsy Xinjiangiin on ollut vaikeaa, ja tietojen saaminen alueelta lähteitä vaarantamatta on käytännössä mahdotonta. Haastatella voi siis vain ihmisiä, jotka ovat päässeet ulkomaille.
Tarkkaa kokonaiskuvaa Xinjiangin tilanteesta, esimerkiksi pakkotyöohjelmien laajuudesta, vainon sukupuolittuneista vaikutuksista, vanhemmistaan erotettujen lasten kohtalosta tai vankeustuomioista on vaikea saada.
Toivoa kirjoittajat näkevät uiguurien kulttuurin sitkeydessä ja diasporayhteisöjen aktivoitumisessa, vastarinnan mahdollisuuksia taas inhimillisessä myötätunnossa ja maailmanlaajuisessa ruohonjuuritason mobilisaatiossa Kiinan toimia vastaan.
Kirjoittaja on asiantuntija Amnesty Internationalin Suomen osastossa.
Sean R. Roberts: The War on Uyghurs. China’s Campaign against Xinjiang’s Muslims. Manchester University Press 2020, 329 s.
Darren Byler: In the Camps: China’s High-Tech Penal Colony. Columbia Global Reports 2021, 150 s.
Loma-asunnolleen matkustava mies istuu autoonsa. Vaimo istuu viereisellä penkillä.
Tienvarrelle pakettiautoon on asetettu tekoälyllä ja usealla kameralla varustettu 7.62 mm kevyt konekivääri. Satelliitin ja tietokoneruudun kautta kauko-ohjattu ase tulittaa ohiajavaa autoa. Mies kuolee ja vaimo jää henkiin. Tämän jälkeen ase räjähtää, tuhoten itsensä.
Tilanne ei ole tieteiselokuvasta vaan yksi Iranin viranomaisten teoria marraskuussa 2020 tapahtuneesta salamurhasta pääkaupunki Teheranin ulkopuolella.
Iskussa kuoli tunnettu fyysikko Mohsen Fakhrizadeh, jota pidettiin Iranin ydin- ja ohjusohjelman keskeisenä kehittäjänä. Tekijäksi epäiltiin heti Israelin tiedustelupalvelua Mossadia, joka on ollut vastuussa lukuisista salamurhista Iranissa viime vuosikymmenellä. Viime vuosina Iranissa on tapahtunut myös räjähdyksiä, tulipaloja ja iskuja erityisesti maan ydinrikastamoissa ja tehtaissa, joissa valmistetaan miehittämättömiä ilma-aluksia eli drooneja.
Israelin toiminnan taustalla on huoli asevarustelusta. Iranin ydinsopimusneuvottelut eivät ole hälventäneet naapurien pelkoja. Ydinaseen kehittämisen lisäksi Persianlahden maat ovat toistuvasti esittäneet huolensa Iranin ohjusohjelmasta, jonka on arvioitu olevan Lähi-idän laajin ja monipuolisin.
YK:n asettaman asevientikiellon raukeaminen vuonna 2020 on lisännyt pelkoja Iranin mahdollisuuksista myydä ja ostaa aseita.
Iranilla on arviolta 3 000 lyhyen ja keskipitkän kantaman ohjusta sekä lukuisia risteilyohjuksia, joiden lisäksi se on kehittänyt miehittämättömiä ilma-aluksia ja drooneja. Yhdysvaltojen asevoimien alueellisen komentokeskuksen päällikkö Kenneth McKenzie luonnehti niitä suurimmaksi taktiseksi uhaksi Lähi-idässä sitten omatekoisten räjähteiden kuten tienvarsi- tai autopommien yleistymisen.
Niukoista aineellisista resursseista ja pakotteista huolimatta Iran on onnistunut luomaan itsestään alueellisen uhan. Toisin kuin muut alueen toimijat, Iran ei ole hyötynyt kansainvälisestä asekaupasta. Rauhantutkimuslaitos Siprin tilastojen mukaan esimerkiksi Yhdysvaltojen liittolainen Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat vuosikausia olleet maailman suurimpia aseiden ostajia. Iranin tavanomaisten aseiden kyvyt ovat rajalliset ja puolustusmenot naapureita pienemmät.
Koska Iran ei voi saavuttaa yliotetta perinteisin menetelmin, on se etsinyt muita innovatiivisia keinoja tasata tilannetta. Se käyttää valtaansa ohjusiskuin tai kalliiden ilmapuolustusta välttävien drooni-iskujen avulla. Toisinaan sen tukemat ei-valtiolliset toimijat, niin kutsutut proxyryhmät, tekevät iskuja Iranin puolesta.
Näillä keinoilla Iran on onnistunut luomaan itsestään uhan, joka saattaa ajaa sen naapurimaita läheisempään puolustusyhteistyöhön.
Kokemus yksin jäämisestä nousee yhä esiin Iranin retoriikassa.
Iranin ja naapurimaiden jännitteet juontavat juurensa vuoden 1979 islamilaiseen vallankumoukseen.
Ennen vallankumousta Iran kehitti ohjusohjelmaansa yhteistyössä Israelin kanssa, osana šaahin valtavaa panostusta puolustukseen. Iran oli myös yksi Yhdysvaltain tärkeimmistä liittolaisista Lähi-idässä. Vallankumous lopetti kaiken yhteistyön: Iran katkaisi diplomaattiset suhteet Israelin kanssa ja kielsi siltä oikeuden olemassaoloon.
Yhdysvalloista tuli kansallista turvallisuutta uhkaava imperialistinen valta, joka tulee karkottaa Lähi-idästä. Iran myös kehotti kansannousuihin ja vallanvaihtoihin alueen arabimonarkioissa, joita se piti korruptoituneina lännen marionetteina.
Vallankumousta seurasi kahdeksan vuotta kestänyt tuhoisa sota Irakin ja Iranin välillä. Sen aikana Iran sai Saddam Husseinin Irakiin verrattuna erittäin vähän tukea muilta mailta. Kokemus yksin jäämisestä nousee yhä toistuvasti esiin valtion virallisessa retoriikassa ja ulkopolitiikassa.
Tuolloisessa »kaupunkien sodassa», jossa erityisesti Iranin kaupunkeihin iskettiin ohjuksilla ja tykistöillä, Iran koki yhtäältä oman haavoittuvuutensa ja toisaalta ohjusten mahdollisuudet. Samanaikaisesti kuvioon tulivat kemialliset aseet ja niiltä suojautuminen, joiden kehittämisessä Iran oli Irakia jäljessä. Iranin pyytämässä selvityksessä YK löysi Irakin tekemien iskujen kohteista sinappikaasua ja hermomyrkkyä. Iskuissa kuoli tai haavoittui Iranin mukaan peräti 60 000 sotilasta.
Iranin muita maita uhkaava vallankumouksellinen politiikka yhdistettynä tuhoisaan sotaan Irakia vastaan on johtanut kansainvälispoliittisesti eristäytymiseen. Valtiollisia liittolaisia sillä ei ole Syyrian lisäksi.
Iranin näkökulmasta eristyneisyys on yksi sen vahvuuksista, sillä se ei nojaa ulkopuolisiin toimijoihin kuten Saudi-Arabia Yhdysvaltoihin. Yksinäisyys on silti myös heikkous, koska pakotteet ja liittolaisten puute ovat kaventaan Iranin mahdollisuuksia ostaa aseita maailmanmarkkinoilta.
Iranin asevarustelu perustuu asymmetrisen pelotevaikutuksen ja sodankäynnin periaatteisiin.
Asymmetrisyydellä tarkoitetaan, että osapuolet käyvät sotaa eri tavoin ja niillä on käytettävissään hyvin erilaiset resurssit. Termi ei tyypillisesti viittaa kahden tavanomaisen armeijan vaan esimerkiksi valtion ja aseellisen ryhmän väliseen konfliktiin. Erityisesti Iranin vallankumouskaarti nojaa tähän periaatteeseen. Iran on kompensoinut esimerkiksi rajallista merivoimaansa pikaveneillä sekä miinoilla.
Keskeinen osa Iranin asymmetrista strategiaa ovat aseelliset ryhmät, jotka toimivat enemmän tai vähemmän Iranin jatkeena sen rajojen ulkopuolella. Näistä keskeisimpiä ovat Jemenin huthit, Libanonin Hizbollah, Irakin militiat sekä Gazassa ja Länsirannalla toimivat Hamas ja Palestiinan Islamilainen Jihad. Kaikki paitsi Hamas ja Palestiinan Islamilainen Jihad ovat šiialaisia ryhmiä, ja osa seuraa nimenomaan samaa šiialaisuuden suuntausta kuin Iran.
Iranin tuki šiialaisille ryhmille on johtanut siihen, että sunnalaisista hallinnoista koostuvat naapurimaat syyttävät Irania näiden hallinnonvastaisten protestien järjestämisestä. Esimerkiksi Bahrain on syyttänyt kaikkia vuoden 2011 arabikevään šiialaisia mielenosoittajia Iranin kätyreiksi, vaikka šiialaiset ovat aidosti tyytymättömiä oikeuksiinsa ja elinoloihinsa.
Iranin tuki proxyryhmille vaihtelee kouluttamisesta teknologiavaihtoon ja asevarusteluun. Aseistamalla tai auttamalla ryhmiä kehittämään omaa kykyään Iran laajentaa vaikutusvaltaansa. Niiden kautta se pystyy helpommin uhmaamaan alueen muita valtioita ja Yhdysvaltoja, jolla on arviolta 35 000 sotilasta ympäri Persianlahtea.
Samalla se nostaa kynnystä sille, että muut maat iskisivät Iraniin. Pitämällä naapurimaat vaikutuspiirissään aseellisten ryhmien avulla Iran luo itselleen puskurivyöhykkeen vihamieliseksi kokemassaan ympäristössä.
Iran on iskenyt Yhdysvaltoja ja sen kumppaneita vastaan epäsuorasti tukemiensa asejoukkojen avulla ja suoraan esimerkiksi Ain al-Assadin tukikohtaan Irakiin tammikuussa 2020. Lisäksi se on tehnyt lukuisia iskuja Bagdadin vihreälle vyöhykkeelle, jossa sijaitsevat suurlähetystöt ja ministeriöt.
Ohjuksilla, drooneilla ja proxyryhmillä Iran pystyy luomaan pelotevaikutusta halvalla ja vähällä vaivalla sen sijaan, että se tekisi perinteisiä sotilaallisia iskuja omalta maaperältään. Samalla se voi kokeilla omia aseitaan paljastamatta korttejaan. Iran tietää, että sen tekemiä iskuja analysoidaan tarkkaan.
Ryhmien avulla Iran voi myös häivyttää omaa vastuutaan. Kesän 2019 iskusta vastuun ottivat huthit, vaikka YK:n raportin mukaan iskut todennäköisemmin tulivat pohjoisesta, joko Irakista tai Iranista.
Harmaalla alueella toimiminen on keskeinen osa Iranin aluepolitiikkaa. Sen ansiosta Iran välttää suoraa konfliktia ja mahdollista eskalaatiota, jossa se olisi altavastaajana.
Koska luotettavaa tietoa Iranin sotilaallisesta kapasiteetista on vaikea löytää, läntiset toimijat rakentavat arvionsa muun muassa ohjusiskujen jäänteiden, takavarikoitujen aselähetysten ja satelliittikuvien perusteella.
Britannia takavarikoi tämän vuoden alussa Jemeniin matkalla olevan aselähetyksen, joka sisälsi ilmatorjuntaohjuksia ja rakettimoottoreita risteilyohjuksille. YK on tarkastellut vuoden 2020 jälkeen Saudi-Arabiaan ja Arabiemiraatteihin tehtyjen iskujen jäännöksiä ja todennut niiden todennäköisesti olevan Iranista.
Iran on saanut tietoa ja teknologiaa Kiinalta, Pohjois-Korealta ja Neuvostoliitolta, sittemmin Venäjältä, ja hyötynyt tutkijoidensa kouluttamisesta eri maissa. Iso osa Iranin sotilaskalustosta onkin päivitettyjä malleja muiden maiden versioista. Iran kehittää lisäksi avaruuskantoraketteja, myös yhteistyössä Venäjän kanssa.
Jos Iran onnistuisi ottamaan käyttöön mannertenvälisiä ohjuksia, siitä tulisi Euroopan näkökulmasta nykyistä keskeisempi uhka. Ohjukset voisi varustaa ydinkärjillä.
Iranin ohjusten osumatarkkuutta on pidetty välttävänä, muutamasta sadasta metristä puoleentoista kilometriin. Se tarkoittaa sädettä, jonka sisällä puolet ohjuksista osuvat kohteeseensa. Tällainen epätarkkuus voi toimia pelotteena kansalaisten terrorisoimiseksi kaupungeissa, mutta ei mahdollista tarkasti valikoitujen kohteiden tuhoamista.
Viime aikoina Iranin on arvioitu panostaneen yhä enemmän tarkkuuteen kantaman sijaan. Esimerkiksi Ain al-Assadiin tehty isku yllätti yhdysvaltalaiset asiantuntijat tarkkuudellaan. Joidenkin raporttien mukaan Iran hyödynsi Venäjän gps-vastinetta glonassia, mikä mahdollisti peräti kymmenen metrin osumatarkkuuden.
Iranin työkalupakista löytyy myös risteilyohjuksia, joiden lentorata on paljon matalampi kuin ballististen ohjusten.
Kesän 2019 Saudi-Arabian öljytuotantolaitoksiin osuneissa iskuissa käytettiin drooneja ja risteilyohjuksia. Iskujen ansiosta globaali öljytuotanto putosi viidellä prosentilla.
»Jemen on vahva ja vakaa», julistettiin alkuvuodesta Teheranin katukuvassa.
Risteilyohjukset ovat Iranille hyödyllisiä etenkin, koska ilma- ja ohjuspuolustusjärjestelmien ja tutkien on vaikeampi havaita niitä. Siinä missä ballistisia ohjusjärjestelmiä voi sijoittaa siiloihin, sukellusveneisiin, laivoihin ja tiellä tai raiteilla liikkuville laukaisualustoille, risteilyohjuksia voi ampua esimerkiksi kuorma-autoista tai drooneista. Siksi niiden laukaisupaikkaa ja tekijää on vaikeampi selvittää. Lisäksi lentoreittiä on mahdollista muuttaa lennon aikana.
Israel ja Yhdysvallat ovat profiloituneet miehittämättömien ilma-alusten eli droonien suurmaiksi, mutta Lähi-idän alueella nousevat myös Turkki ja Iran, joka on kehittänyt drooneja 1980-luvun Irakin–Iranin-sodasta lähtien. Iran antoi niitä Libanonissa toimivalle Hizbollahille jo vuonna 2005. Iranilaisia drooneja havaittiin myös vallankumouskaartin käytössä äärijärjestö Isisin vastaisessa sodassa.
Heinäkuussa Yhdysvaltojen hallinto väitti Iranin valmistelevan droonien myymistä Venäjälle käytettäväksi Ukrainan sodassa. Iran kiisti tiedon tuoreeltaan. Elokuun lopussa Yhdysvaltojen puolustusministeriö kertoi Iranin toimittaneen drooneja Venäjälle, mutta ne osoittautuivat viallisiksi.
Miehittämättömät ilma-alukset ovat erityisen hyödyllisiä, koska ne voivat läpäistä myös tehokkaan ilmapuolustuksen. Ne ovat myös edullisia ja valmistukseen tarvittavia osia on helposti saatavilla Irania kohtaan asetetuista kansainvälisistä pakotteista huolimatta. Tätä kuvastaa se, että myös Isis valjasti drooneja omaan käyttönsä.
Iranin naapurit pyrkivät vastaamaan epäsymmetristen keinojen aiheuttamaan uhkaan salamurhien ja iskujen lisäksi avoimin diplomaattisin keinoin.
Ydinsopuneuvotteluiden ohella esiin on noussut turvallisuusyhteistyö. Jordanian kuningas toisti kesäkuussa tukensa idealle »Lähi-idän omasta Natosta».
Myös Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden on tukenut Israelin sisällyttävää Lähi-idän ilmapuolustusliittoa.
Idea Lähi-idän Natosta ei ole uusi. Puolustusliiton mahdollisuutta on heitelty vuosien varrella tuloksetta: Maiden välinen kilpailu, vastakkainasettelut ja keskinäinen luottamuspula ovat estäneet sen. Israelin sisällyttäminen mihinkään yhteistyöhön on poliittisesti herkkä aihe, vaikka osalla alueen maista on suhteet Israeliin.
Tärkein syy keskustelulle Lähi-idän puolustusliitosta on arabimonarkioiden riippuvuus Yhdysvalloista niiden turvallisuuden takaajana.
Venäjän hyökkäyssodan aiheuttaman energian hinnannousun myötä Persianlahden öljymonarkioiden asema kuitenkin vahvistui. Asetelma on Yhdysvaltojenkin näkökulmasta hankala. Uusien suurvaltakilpailun tuomien prioriteettien valossa kevyempi panostus Lähi-itään vapauttaisi resursseja muualle. Samaan aikaan alueen liittolaisilla on Iranin tavoin intressejä – tosin eri syistä – liioitella Iranin uhkaa ja suorituskykyä pitääkseen Yhdysvallat sitoutuneena. Yhdysvaltain väljähtänyt kiinnostus alueeseen on puolestaan antanut Lähi-idän maille aihetta keskustella Venäjän tai Kiinan kanssa.
Paradoksaalisesti Iranin ja sen vastarintaryhmien tavoitteena on ajaa amerikkalaiset ulos Lähi-idästä, mutta tekemillään iskuilla ne sitouttavat Yhdysvaltoja jäämään.
Vaikka Yhdysvallat ja Iran pääsisivätkin yhteisymmärrykseen ydinsopuneuvotteluissa, muut alueelliset kitkakohdat Iranin kanssa eivät katoa.
Suurimpiin jännitteisiin alueen maat ovat pyrkineet vastaamaan alueellisella liennytyksellä, esimerkiksi Irakissa järjestetyn Bagdad-prosessin puitteissa. Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat järjestäneet kahdenvälisiä tapaamisia Iranin kanssa, mutta maltillisin tuloksin.
Investoinnit kalliisiin ilmatorjuntajärjestelmiin ja uusien menetelmien kehittäminen Iranin uhkaa vastaan jatkuvat, ja Iran pyrkii jatkossakin kiertämään niitä. Teknologian joutuminen vääriin käsiin – Iranille tai sen tukemille ryhmille – voi tarkoittaa, että sitä nähdään uudessa muodossa vuosia myöhemmin.
Siksi Mohsen Fakhrizadehin surmaskenaariossa aseen tuli räjähtää. Jotta sitä ei voisi mallintaa millään tavalla.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija. Tutkimusavustaja Mohammed Hadi osallistui taustamateriaalin keräämiseen.
Jutun alkuperäistä lehtiversiota on päivitetty ilmestymispäivänä 7.9.2022 tiedoilla Iranin Venäjälle toimittamista drooneista ja niiden vioista. Lehden mennessä painoon Iran oli kiistänyt toimittavansa drooneja Venäjälle.
Sami Kolamon suosikkijoukkueita ovat muun muassa Blackburn Rovers ja Liverpool. Kuva: Kimmo Jylhämö/Vastapaino
Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuista väitellyt Tampereen yliopiston mediakulttuurin dosentti Sami Kolamo ruotii uudessa teoksessaan Qatarin kisajärjestelyjen kulisseissa rehottavaa korruptiota ja ihmisoikeusrikkomuksia.
Kuinka Qatar hyötyy jalkapallon MM-kisaisännyydestä?
Jos kisat näyttäytyvät karnevaalihenkisenä tapahtumana, jonka aikana ei kuulla soraääniä, tämä luo positiivista maakuvaa ja on mediavoitto Qatarille. Jalkapallon MM-kisoja ei ole koskaan aiemmin järjestetty Qatarin kaltaisessa pienessä maassa, jossa ei ole lähtökohtaisesti ollut valmiita stadioneita tai infrastruktuuria suurelle kisayleisölle. Qatar haluaa näyttäytyä sijoittajille ja turisteille parempana kohteena kuin sen naapurit tai monet Aasian maat.
Miksi urheilukisojen isänniksi valitaan autoritäärisiä valtioita?
Jotkut Kansainvälisen jalkapalloliiton (Fifa) ja olympiakomitean aiemmista puheenjohtajista, osa jopa vallassa ollessaan, ovat sanoneet, että autoritäärisissä valtioissa ei esiinny kisojen aikana protesteja, jotka rikkoisivat hyvältä näyttävän tapahtuman idyllin. Fifan ja sen yhteistyökumppaneiden tuotteiden ja iskulauseiden tulee näkyä myönteisessä valossa. Qatarissa, Venäjällä tai Kiinassa negatiivista kuvastoa ei synny, koska kansalaisaktivismi on kitketty maan alle jo ennen tapahtumaa.
Millaisia ongelmia liittyy siihen, että Qatar on kisojen ajan kansainvälisen huomion keskipisteenä?
Mediatutkijan näkökulmasta tietyntyyppinen draaman rakenne on käsikirjoitettu etukäteen. Kyse on Fifan määrittelemästä tapahtumaformaatista, jonka vaatimusten toteuttaminen MM-kisoista toiseen voimistaa epätasa-arvoa. Kriittiset äänet on vaimennettu ja Qatarin ongelmat, kuten huono ihmisoikeustilanne ja siirtotyöläisten puutteelliset työolosuhteet, yritetään häivyttää näkymättömiin etenkin kisojen aikana.
Miten ongelmat heijastuvat suhteessa länteen?
Vaikka Qatarin tuottama myönteinen kuvasto kisoista ei olisi lopulta aivan halutun kaltainen, valtion investointiyhtiöllä on suhteita kaikissa maanosissa.
Qatarin vaikutusvalta on öljyn ja maakaasun vuoksi noussut Länsi-Euroopassa, kun maakaasua ei saada entiseen tapaan Venäjältä. Kauppasuhteisiin Qatarin kanssa liittyy samankaltaisia riskejä kuin nyt suhteessa Venäjään. Qatarin valtio on asemastaan myös tietoinen.
Kirjassasi Fifaa kuvataan mafiaorganisaatioksi. Onko Fifa korruptioltaan poikkeus urheiluliittojen joukossa?
Yhdysvalloissa liittovaltion poliisi FBI on tutkimuksissaan määritellyt Fifan mafiatyyppiseksi organisaatioksi. Qatar valittiin MM-kisaisännäksi vuonna 2010, jolloin Sepp Blatterin johtama vanha Fifa oli läpeensä korruptoitunut. Vaikka Fifaa on kritisoitu Qatarin valinnasta, ei Gianni Infantinon johtama uusi Fifa ole perunut päätöstä. Pikemminkin on nähty, että kyseessä on Lähi-idän mahdollisuus. Myös Kansainvälisessä olympiakomiteassa ja Kansainvälisessä yleisurheiluliitossa on korruptiota. Tutkimusten mukaan kuitenkin kaikkein radikaaleinta korruptiota on ilmennyt Fifassa.
Miten MM-kisojen varjolla vahvistetaan viranomaiskontrollia Qatarissa?
Suurtapahtumissa turvallisuus on tärkeää. Varsinkin stadionit ja niiden ympäristö ovat hyvin valvottuja. Qatarissa valvonta on muutenkin tarkkaa, mutta turvallisuuden ehdoilla voidaan hankkia yhä enemmän sellaista kaupunkitilaa, jossa valvontaa tehostetaan entisestään. Turvallisuuskoneistoa vahvistavat laitteet jäävät käyttöön kisojen jälkeen.
Miten ongelmia voisi ratkaista?
Rahan vallan merkitystä tulisi pienentää suhteessa ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksiin. Kisaisänniksi ei pitäisi valita valtioita, joilla on ongelmia ihmisoikeuksien kanssa. Pitäisi myös valita sellaisia kisapaikkoja, joihin joudutaan rakentamaan mahdollisimman vähän uutta infrastruktuuria, tai jakaa kisan järjestäminen useamman maan kanssa, jotta tarvittava infrastruktuuri olisi jo olemassa. Massaprotesteilla voi olla vaikutusta, mutta niihin liittyy melko paljon esteitä. Jalkapalloa pelataan kaikkialla. Jos kaikki Länsi-Euroopan maat boikotoisivat kisoja, liput myytäisiin siitä huolimatta loppuun joka ikiseen jalkapallon MM-kisatapahtumaan.
Miten Fifaa ja jalkapallon MM-kisoja ympäröivä korruptio on vaikuttanut omaan faniuteesi?
Tutkijat monesti sanovat, ettei kannata tutkia kriittisellä otteella aihetta, jota rakastaa. Silloin näkee sellaista mädännäisyyttä, joka esimerkiksi tässä tapauksessa voi tuhota kyvyn heittäytyä jalkapallopelin katsomisen pariin. Näen asian kuitenkin niin, että tuon epäkohtia esiin, otan kantaa ja vaadin muutoksia. Nämä ovat pieniä tekoja yhdeltä ihmiseltä, mutta helpottavat omaa fanittamistani ja tuovat siihen lisää syvyyttä. Qatarin kisoja tosin en aio seurata.
Sami Kolamo: Riistopallon MM-kisat Qatarissa. Vastapaino 2022. Ilmestyy 30.9.
Patologi tutki tuberkuloosinäytteitä Mumbaissa maaliskuussa. Viime vuonna Intiassa kuoli arviolta 504 000 ihmistä tuberkuloosiin.
Tuberkuloosiin sairastuu joka vuosi 10 miljoonaa ihmistä, joista puolitoista miljoonaa kuolee. Tauti voitaisiin uusien laskelmien mukaan kukistaa vuoteen 2030 mennessä, jos tuberkuloosin vastaisiin toimiin sijoitettaisiin noin 244 miljardia euroa.
Tärkeimmät toimet olisivat varhainen diagnostiikka ja hoito sekä uuden rokotteen kehittäminen ja jakelu. Lisäksi koronaepidemian, Ukrainan sodan ja muiden kriisien tuomat takapakit olisi selätettävä.
Tämä käy ilmi YK-järjestö UNOPS:n suojissa toimivan Stop TB Partnership -konsortion laskelmista. Liittouma kokoaa eri maiden järjestöjä, yrityksiä ja hankkeita.
Vuonna 2020 tuberkuloositutkimusta rahoitettiin noin 890 miljoonalla eurolla, kun tarve olisi noin nelinkertainen. Konsortion mukaan jokaista sijoitettua dollaria kohden saadaan neljä takaisin. Niin paljon kansantaloudet hyötyisivät siitä, että kansalaiset eivät kuolisi tuberkuloosiin.
Ongelma rahoituksen saamiselle on, että ihmishenkiä menetetään ennen kaikkea köyhissä ja keskituloisissa maissa. Valtaosa kuolemista tapahtuu Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa.
Koronaviruksen aiheuttamaan pandemiaan investointeja tehtiin eri tavalla, sillä uhka oli yhteinen. Korona kuitenkin opetti, että resurssien mobilisointi on mahdollista, jos poliittista tahtoa on, Stop TB Partnership sanoo. Pandemia söi tuberkuloosin ehkäisemiseen tarkoitettuja resursseja, ja paljon ihmisiä jäi ilman diagnoosia. Konsortio laskee, että korona toi 12 vuoden takapakin tuberkuloosin vastaisessa taistelussa.
Kreikkalainen Thukydides kirjoitti peloponnesolaissodista. Kuuluisassa katkelmassa voimakas Ateena pakottaa pienen Meloksen saaren tahtoonsa.
Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen piirissä harva henkilö herättää tällä hetkellä yhtä suurta kiihkoa kuin John Mearsheimer. Chicagon yliopiston professori on saanut lokaa niskaansa syytettyään länsimaita Ukrainan kriisin kärjistymisestä täysimittaiseksi sodaksi.
Mearsheimer tunnetaan poliittisen realismin koulukunnan edustajana, ja hänen mukaansa Venäjän hyökkäys on luontevaa seurausta Ukrainan lähestymisestä lännen kanssa, Nato-jäsenyyden havittelusta ja pyrkimyksistä irtautua Venäjän etupiiristä. Tästä seuraa, että tapa lopettaa sota ja estää sen leviäminen laajemmaksi Venäjän ja lännen väliseksi konfliktiksi on antaa Venäjälle, mitä se haluaa – siis palkita Vladimir Putinin sotarikoksia tehtaileva hallinto osilla Ukrainan maata.
Sota on käynnistänyt leimuavan debatin realismin koulukunnan ympärillä, ja Mearsheimer näkemyksineen on sen keskiössä.
Modernin realismin mukaan kansainvälinen järjestelmä on käytännössä anarkia, josta puuttuu oikeutta ja järjestystä ylläpitävä esivalta. Suuntauksen esi-isänä pidetyn kreikkalaishistorioitsija Thukydideen mukaan valtioiden kesken »vahvat tekevät mitä voivat, ja heikot kärsivät mitä täytyy».
Kurjalta kuulostaa Ukrainan kannalta.
Itä-Eurooppaan erikoistunut kirjailija Anne Applebaum syytti jo keväällä Mearsheimeria Putinin kätyriksi. Taloushistorioitsija Adam Tooze puolestaan tuomitsi New Statesman -julkaisussa koko koulukunnan tunkkaisen imperialismin jatkeeksi.
Käytännössä keskustelussa on kyse siitä, mitä muun maailman – lähinnä länsimaiden – pitäisi tehdä Venäjän hyökkäyksen lopettamiseksi. Onko oikein jättää Ukrainan kaltainen pieni, mutta yhtä lailla itsenäinen maa isomman Venäjän määräiltäväksi, ja missä määrin on hyväksyttyä kiihdyttää väkivaltaa sen puolustamiseksi?
Ensin mainittu kanta on jäänyt niin pahasti alakynteen, että realismin maine on kokenut pienoisen kolauksen, toteaa German Marshall Fund -tutkimuslaitoksen julkaisupäällikkö, tutkija Rachel Tausenfreund. Jopa pitkän pasifistisen perinteen leimaamassa Saksassa kansainvälisen politiikan asiantuntijoiden valtavirta on Ukrainan aseistamisen kannalla, hän sanoo.
»Kolauksen on kärsinyt myös pasifistinen näkemys, joka kannustaa rauhaan hinnalla millä hyvänsä. Ironista kyllä, sekä realistit että pasifistit ovat olleet huolissaan Venäjän ärsyttämisestä, mutta eri argumenttien perusteella.»
Ukrainan sota haastaa realistisen tulkinnan moraalisella mustavalkoisuudellaan. Verrattuna vaikkapa Syyrian sotaan, Ukraina on maantieteellisesti ja kulttuurisesti Eurooppaa lähellä, ja siinä on selvä vastakkainasettelu uhrin ja hyökkääjän kesken, Tausenfreund sanoo.
Syyriassa on »pahis», kansalaisiaan tapattava diktaattori Bašar al-Assad. Vastapuolella on kuitenkin sekalainen joukko erilaisia ryhmiä, muun muassa väkivaltaisia jihadisteja, mikä teki niiden tukemisesta hankalampaa. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa on helppo todeta, että toinen osapuoli loukkaa toisen oikeutta olla olemassa, vieläpä hätkähdyttävän julmalla tavalla. Uhrilla on kaiken lisäksi mahdollisuudet voittoon.
»Tietyistä realistien esittämistä näkemyksistä on tullut moraalisesti sietämättömiä», Tausenfreund toteaa.
Moraalipohdintojen soveltuminen kansainväliseen politiikkaan on klassinen kysymys kansainvälisten suhteiden teoriassa, sanoo käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä Turun yliopistosta.
Soveltuminen riippuu kontekstista, hän sanoo.
»Perinteiset etiikan teoriat, kuten hyve-etiikka, utilitarismi, Kantin oppi ja niin edelleen, pätevät aina tilanteen mukaan. Niitä voidaan käyttää toiminnan arvioinnin perusteena, mutta ei välttämättä aina ohjenuorana toiminnalle.»
Ironista kyllä, sekä realistit että pasifistit ovat olleet huolissaan Venäjän ärsyttämisestä, mutta eri argumenttien perusteella.
Esimerkiksi ammattietiikka suo oikeuksia ja velvollisuuksia, ja ulkopolitiikan hoitaminen on ammatti muiden joukossa. Sitä harjoittavat ihmiset virkamiehistä diplomaatteihin ja poliitikkoihin.
Eri ammatteihin kuuluu erilaisia moraalisia velvollisuuksia ja sääntöjä. Kirurgi saa työntää veitsen toisen mahaan, mutta toimittaja tai filosofian professori ei. Kuitenkin kirurgin toimintaa ohjaavat tietyt säännöt, Räikkä selittää.
Ulkopolitiikan alalla ei työnnetä puukkoja vatsaan, mutta tehtävän hyvään hoitamiseen liittyy olennaisesti pitkän aikavälin seurausten ajattelu. Monissa muissa työtehtävissä tekojen seuraukset ovat helpommin hahmotettavissa ja päätöksiä voidaan perustella nyrkkisäännöillä. Mutta kun vastuualue kasvaa merkittävästi – kuten kansainvälisten suhteiden hoitamisessa – kasvaa myös aikajänne ja seurauksista tulee kauaskantoisempia.
Esimerkiksi valehteleminen virkatehtävissä voi olla lähtökohtaisesti tuomittavaa mutta ulkopolitiikan yhteydessä perusteltua, kauaskantoisten seurausten valossa. Valehteleminen nyt voi auttaa ehkäisemään jonkin pahemman seurauksen myöhemmin.
Mitä tulee valtioiden keskinäiseen anarkiaan, Räikkä vertaa tilannetta nakkikioskin jonoon. Se on nimittäin vaarallinen paikka.
Viikonloppuisin aamuyöstä joku jonottajista saattaa alkaa käyttää oikeuttaan puhua tietyistä, tärkeistäkin asioista – ihmisoikeusloukkauksista, jonkin vähemmistön asemasta tai vastaavasta. Suurella todennäköisyydellä joku toinen jonossa kyllästyy puheeseen ja käyttää väkivaltaa.
Henkilö voi jälkikäteen sanoa, että hänellä oli oikeus puhua näin. Hän on siinä oikeassa, Räikkä toteaa. Joku toinen voi sanoa, että se oli ajattelematonta, koska järkevä ihminen tiedostaa mahdolliset seuraukset, jos päättää käyttää tätä oikeuttaan, hän jatkaa.
»Molemmat ovat oikeassa. He vain puhuvat eri asioista.»
Vastaavasti voidaan kysyä, onko pienillä valtioilla oikeus tehdä omia ratkaisujaan, liittoutua kenen kanssa haluavat ja valita itse johtajansa. Vastaus on tietenkin kyllä. Toisaalta on myös mahdollista todeta, että tämän oikeuden käyttäminen voi johtaa potentiaalisesti kaoottisiin seurauksiin.
»Tässä tilanteessa realistit eivät ole eri mieltä valtioiden oikeudesta suvereniteettiin, mutta he korostavat, että oikeutta ei välttämättä aina kannata käyttää.»
Esimerkiksi Tyynellämerellä Salomonsaaret pyrkii puolustusyhteistyöhön Kiinan kanssa, mihin Yhdysvallat on varoittanut puuttuvansa. Jos Salomonsaaret ei harrasta grillijonoulkopolitiikkaa, se ottaa varoituksista vaarin.
Realismia pidetään usein pikemminkin selittävänä kuin normatiivisena oppina. Sen ajatellaan kuvaavan ilmiötä, kansainvälisiä suhteita, sellaisena kuin se on, ottamatta kantaa siihen millainen maailman pitäisi olla.
Amerikkalainen poliittisen realismin kehittäjä Hans Morgenthau katsoi 1950-luvulla ihmisten olevan pohjimmiltaan itsekkäitä ja ajavan omaa etuaan, mistä voi johtaa myös valtioiden toimivan lähtökohtaisesti juuri näin. Myöhemmin uusrealismi on jättänyt pohdinnat ihmisluonnosta sikseen ja keskittynyt kuvaamaan järjestelmää, joka ajaa suurvallat kisaamaan keskenään vallasta ja suojelemaan itseään kilpailijoilta.
Räikän mukaan realismissa on kuitenkin myös normatiivinen ulottuvuus. Se kertoo, miten ulkopolitiikan hoitajien tulisi toimia.
Realismilla on taipumus johtaa konservatiiviseen ja kyyniseen politiikkaan.
Realismin yhtenä oppi-isänä pidetään renessanssin valtio-oppinutta Niccolo Machiavelliä. Hän opasti itsevaltiasta ajattelemaan kaikessa valtion etua, joka menee muiden moraalisten vaateiden edelle. Vastaavasti Morgenthau katsoi, että ulkopoliittisen johtajan suurin hyve on huolehtia maan edusta – jota ei välttämättä kannata kansalta kysellä.
»Hänen mukaansa pitää rohkeasti katsoa, mikä tuo etu on, eikä mennä esimerkiksi kansan mielipiteen ja pelkojen vietävänä», Räikkä kuvailee.
Varsinaisissa politiikkasuosituksissa realismi kannustaa ratkaisuihin, jotka toteutuvat suurella todennäköisyydellä. On oltava realistinen, että valittu linja toimii ja vältettävä turhien riskien ottamista.
Janan toisessa päässä häämöttää liberaali idealistinen maailmankuva, jossa tavoitteet ovat usein kunnianhimoisempia – ja myös riskit suurempia, Räikkä sanoo. Tehdään ulkopolitiikkaa esimerkiksi ihmisoikeuksien edistämiseksi silläkin uhalla, että suunnitelmat menevät mönkään.
»Tässä mielessä realismilla on taipumus johtaa konservatiiviseen, kyyniseen ja ihanteettomaan politiikkaan. Aina kun ihanteita ja moraalia on pelissä enemmän, yleensä onnistumisen todennäköisyys laskee», Räikkä sanoo.
Ukrainaa neuvottelupöytään painostavat eivät välttämättä koe Venäjän toimintaa millään muotoa hyväksyttäväksi. He kuitenkin katsovat, ettei Venäjä tule muuttumaan tai lopettamaan sotaansa, joten on etsittävä kompromissia.
»Kompromissit ovat aina likaisia ja niitä on vaikea perustella, koska syvällä sielussamme tiedämme, mikä on oikein ja väärin», Räikkä sanoo.
Realisti ei siis välttämättä ole idealistin kanssa eri mieltä politiikan päämääristä ja eettisistä perusteista. Hänestä vain ei kannata tehdä politiikkaa, jolla on suuri todennäköisyys epäonnistua.
Vastaava keskustelu koskee Räikän mukaan kaikkea yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta: onko siihen kohdistuvan tutkimuksen tavoitteena luoda ihanteita, joita tavoitella, vai potentiaalisesti toimintaa ohjaavia suosituksia, joista on hyötyä päättäjille ja äänestäjille?
Haetaanko parasta mahdollista maailmaa vai konkreettisia keinoja asioiden kehittämiseksi?
Asian voi esittää myös grillijonotermein. Maailma pitäisi epäilemättä muuttaa sellaiseksi, että kaikki saavat turvallisesti puhua suunsa puhtaaksi ilman pelkoa toisen ärsyyntymisestä väkivaltaiseksi. Kansainvälisissä suhteissa pitäisi vastaavasti pyrkiä toimimaan väkivallan riskien vähentämiseksi.
Esimerkiksi pyrkimykset integroida Venäjää Eurooppaan edustavat yhtä mahdollista tietä siihen, että Ukrainan kaltaiset maat saisivat rauhassa toteuttaa oikeuksiaan. Toisaalta Räikkä muistuttaa esimerkin voimasta. Kun yksi uskaltaa käyttää oikeuksiaan, muutkin saattavat rohkaistua. Lisäksi toiset asiakkaat voivat grillijonossa näyttää rähinöijälle, ettei väkivaltaa suvaita.
Tässä suhteessa suurimmat moraaliset virheet – hyökkäyssotaan ryhtyneen Venäjän lisäksi – tehtiin EU:ssa ja Natossa, toteaa Rachel Tausenfreund. Ne eivät ajoissa tukeneet Ukrainan oikeutta puhua suunsa puhtaaksi.
Ukrainan pyrkiessä irti Venäjän etupiiristä ja lähemmäs länttä EU antoi sille nimellisesti tukensa, mutta ei ollut valmis myöntämään sille jäsenyyttä tai varautunut seurauksiin. Nato puolestaan teki väärin, kun se avasi oven Ukrainalle mutta ei hyväksynyt sitä jäsenyysprosessiin jo 2008, kun asia oli esillä.
Realismin anti onkin Tausenfreundin mukaan tänä päivänä ennakoinnissa ja riskianalyysissa, ei välttämättä niinkään politiikkaa ohjaavana teoriana. Suurvaltakilpailu, jossa isot määräävät miten pienemmät voivat toimia, on yhä relevantti teoria politiikan mahdollisten seurausten arvioimiseen.
»Mutta se ei tarkoita, että hyväksyisimme sellaisen maailman.»
Valta ja moraali ovat abstraktilla tasolla erotettavissa toisistaan, mutta maailmanpolitiikan todellisuudessa ne usein kietoutuvat yhteen. Valta vaikuttaa moraaliseen linssiimme.
Esimerkiksi ihmisiä kohtaan kokemamme empatia vaimenee maantieteellisen ja kulttuurisen etäisyyden kasvaessa. Tämä on helppo havaita onnettomuus- ja konfliktiuutisoinnissa. Sama asia lähellä järkyttää ja johtaa toimintaan, kaukainen jää helposti näkymättömäksi ja uutisarvoltaan vähäiseksi. Samaistumme joihinkin poliittisiin yhteisöihin, toiset jäävät katveeseen.
Valtapolitiikka kaappaa helposti moraalisen agendan. Arvot saattavat jäädä toiseksi, kun kyseessä on strateginen intressi. Tässä lehdessä käsittelemme muun muassa demokratioiden suhdetta yksinvaltaisten maiden kanssa käytävään kauppaan. Rahallinen hyöty voi pukea esimerkiksi vientihankkeen korulauseisiin, vaikka suhde olisi hyvin epäilyttävä. Tätä tapahtuu asekaupoista aina koulutusvientiin.
Toisaalta moraaliset näkökulmat saattavat muodostua esteiksi epäilyttäville suhteille. Skandaaleja pelätään. Moraali ei siis itsessään välttämättä ohjaa toimintaa, vaan vaikuttaa ainoastaan epäsuorasti. Valtaapitävät pelkäävät vallan menettämistä, jos toimivat arveluttavasti.
Hätiköidyissä tilanteissa valta ja moraali ajautuvat helposti holtittomaan suhteeseen toisiinsa.
On myös tilanteita, joissa valta on pakotettu moraaliseen toimintaan, koska se nähdään ensisijaisen tärkeänä. Koituvista kustannuksista ei välitetä, koska yleinen tilanne vaatii hyvän tekemistä. Esimerkiksi humanitaaristen interventioiden logiikka saattaa kummuta aidosta halusta auttaa ja suojella kaukaisia ihmisiä. Suomen osallistuminen Afganistanin kriisinhallintaoperaatioon oikeutettiin osin aidolla halulla parantaa afgaanien elinolosuhteita. Oli ilmiselvää, että olosuhteet vaativat hyvän tekemistä.
Pitkällä aikavälillä kuitenkin asiat monimutkaistuivat. Seurausetiikka tuli yhä konkreettisemmaksi. Sen mukaan toiminnan arvoa ei määritä moraalinen absolutismi vaan se, mitä toiminnasta seuraa. Afganistanissa tuli hyvistä aikomuksista huolimatta sekasotku ja lopuksi nöyryytys, joka asettaa rajoja tulevaisuuden kriisinhallinnalle.
Vallan suhde moraaliin ei ole yksiselitteinen tai kategorinen. Vallalla voi olla humaanit kasvot, ja joskus väkivallan käyttö voi olla oikeutettua. Moraalipohjaisella toiminnalla voi olla huonot seurauksensa, jotka rikkovat »do no harm» -periaatetta.
Hätiköidyissä tilanteissa valta ja moraali ajautuvat helposti holtittomaan suhteeseen toisiinsa. Vaikkapa tuomitsemalla äkkiä kaikki venäläiset sotaan syyllisiksi tulemme samalla tukeneeksi Venäjän johdon yrityksiä osoittaa lännen vihamielisyys. Kiireessä saatamme rynnätä tekemään moraalista valtapolitiikkaa, joka myöhemmin osoittautuu haitalliseksi sekä vallan että moraalin näkökulmasta.
Demokraattisissa maissa käytetään paljon aikaa ja energiaa sen miettimiseen, miten reagoida Venäjän informaatiovaikuttamiseen. Lähtökohtana on ollut vaikuttamisen tehon minimoiminen faktoja tarkistamalla ja kansalaisten valmiuksia kasvattamalla.
Maailmalla ihaillaan ja kopioidaan Suomen kokonaisvaltaista, jo esikoulusta alkavaa tapaa torjua informaatiovaikuttamista. Kaikkein olennaisin vahvuus, jota valitettavasti ei voi meiltä kopioida, on yhteiskunnan sisäinen luottamus. Omalta osaltaan meitä suojaa myös harvinainen ja vaikea kielemme, joka ei liioin ole kopioitavissa.
Suomessa on jo pitkään kehitetty tapoja toimia vihamielistä informaatiovaikuttamista vastaan. Viime aikoina näille pyrkimyksille on muiden turvallisuutta lisäävien toimien tapaan löytynyt lisää resursseja. Valtiollisella toiminnalla on omat rajansa, ja alalle tarvitaan ehdottomasti myös vapaampia, esimerkiksi akateemiseen maailmaan kytkeytyviä toimijoita.
Pelkkä reagointi tai vahinkojen minimointi ei kuitenkaan enää riitä. Käsittelyyn on otettava kysymys siitä, pitäisikö demokraattisten valtioiden pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan venäläisiin ja sitä kautta Venäjään.
Kremlin näkökulmasta länsi on jo pitkään käynyt sotaa heitä vastaan taloudella, kulttuurilla, medialla, uskonnolla ja kaikilla muillakin välineillä. Venäläinen tulkinta on, että vähemmistöjen oikeuksia tai aitoa demokratiaa vaativat viestit ja toiminta ovat hyökkäyksiä Venäjää vastaan.
Tiedostusvälineiden hallinta ja kaiken järjestäytyneen oppositiotoiminnan kovakourainen hajottaminen on mahdollistanut Kremlin täydellisen otteen informaatiotilasta kotimaassa. Myös akateemiset yhteydet, kansalaisjärjestöjen kansainväliset kontaktit ja vastaava yhteydenpito ulkomaille on lähestulkoon katkaistu. Venäjän valvontapalvelu Roskomnadzor on estänyt pääsyn lukemattomille ulkomaalaisille, myös suomalaisille, uutissivustoille.
Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö venäläisten suuntaan voisi tehdä informaatiovaikuttamista. Demokraattisten maiden vain pitää tehdä se lakejaan ja arvojaan kunnioittaen, avoimesti ja totuudessa pysytellen.
Journalististen medioiden venäjänkieliseen tuotantoon kannattaa panostaa ja myös suoraa poliittista puhetta kannattaa suunnata venäläisille. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Jussi Halla-ahon (ps.) venäjänkieliset videot viime keväänä olivat tästä hyvä esimerkki.
Kremlin kuristusotteen myötä parhaiten voisivat olla tavoitettavissa Venäjän ulkopuolella asuvat venäläiset. Strategisella tasolla heidät voi perustellusti nähdä ennen kaikkea mahdollisuutena, ei uhkana.
Tuo mahdollisuus hukataan, jos sinällään ymmärrettävä viha Venäjän valtion sotarikoksia kohtaan kohdistuu heihin. Venäjän historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten nimenomaan diasporassa on kasvanut ja kehittynyt maan valtarakenteita haastava ja jopa vaihtava muutos.
Venäjän historiassa on esimerkkejä siitä, miten diasporassa on kasvanut maan valtarakenteita haastava muutos.
Prahassa kokoontui kesällä joukko Venäjän eri alueiden ja kansojen edustajia, jotka ajavat maansa pilkkomista pienempiin kansallisvaltioihin. Separatismi on Venäjällä laissa kiellettyä. Syksyllä puolestaan kokoontuu Vapaan Venäjän nimen ja sinivalkoisen lipun alla kulkeva kansanliike. Tämän liikehdinnän nimissä on järjestetty paitsi venäläisten rauhanmielenosoituksia Venäjän ulkopuolella, myös perustettu joukko-osasto taistelemaan Ukrainan puolesta. Tällaisia pyrintöjä ei ainakaan pidä haitata.
Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että virallisen Venäjän harjoittamalla maanmiespolitiikalla pyritään ylläpitämään venäläisten ylirajaista hallintaa. Venäjän määrätietoinen diasporapolitiikka on osa sen ulkopolitiikkaa, kuten Venäjä-tutkija Olga Davydova-Minguet on todennut.
Kun Venäjän järjestämät lapsikiistat olivat vuonna 2012 kuumimmillaan, järjestettiin Joensuussa tilaisuus, jossa kerrottiin venäjänkielisille heidän omalla kielellään ja heidän lähtökohdistaan suomalaisesta lastensuojelusta. Keskustelu hälvensi lietsottuja pelkoja ja tieto kantautui maahanmuuttajien verkostoissa eteenpäin. Nyt voisi harkita samantyyppisiä tilaisuuksia, joissa käytäisiin venäjäksi läpi tilannetta ja avattaisiin eri näkökulmia. Verkkotallenteet antaisivat kaikille halukkaille mahdollisuuden kuulla keskustelut, myös Venäjällä.
Konflikti Venäjän ja lännen demokraattisten maiden välillä voi päättyä kestävästi vain, jos jompikumpi osapuoli antaa periksi. Länsimaisessa demokratiassa näin voi tapahtua vaalien kautta, jos kansa äänestää valtaan Venäjälle periksi antavat päättäjät. Venäjä taas antaa pysyvästi periksi vain, jos siellä valtaan nousevat demokraattiset voimat.
Niiden nousulle ei ole laillisia väyliä, mutta se voi silti tapahtua. Meidän pitäisi – harkitusti ja demokraattisia arvoja kunnioittaen – miettiä, miten voisimme edistää tällaisen ajattelun kehittymistä.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja viestintäasiantuntija.
