Siirry sisältöön

Epäluuloja ja hyvinvointihuuhaata – mikä salaliittoteorioissa houkuttelee?

Teksti Niko Pyrhönen

Salaliittoteorioita koskevalla tieteellisellä tutkimuksella on pitkät juuret. Kiihtyvän kansalaiskeskustelun seuraajaa voi yllättää, että vertaisarvioitujen julkaisujen määrän perusteella huippuvuodet vaikuttavat itse asiassa sijoittuvan 2010-luvun puoleenväliin, juuri ennen Donald Trumpin presidenttikautta ja paljon ennen pandemiaa.

Tämä on erinomainen uutinen tietokirjallisuudelle. On nimittäin ehtinyt kertyä huomattava määrä popularisoitavaa tieteellistä ymmärtämystä, jonka avulla myös suuri yleisö voi paremmin hahmottaa, mistä viime vuosien mediasykliin vakiintuneessa ilmiössä on kyse ja mitä kaikkea sen taustalta löytyy.

Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä tarttuu haasteeseen analyyttisellä ja käsitteitä tarkasti erittelevällä otteella, jonka ansiosta voimme havaita, että salaliittoteoria ei ole pelkästään teoria salaliitosta. Räikän mukaan tapahtumien selittäminen salaliittoon viittaamalla on vain yksi salaliittoteorian kolmesta keskeisestä elementistä, eikä yksinomaan sen perusteella ole mahdollista erottaa salaliittoteoreettista sisältöä tieteellisesti pätevästä historiankirjoituksesta, jolla on paljastettu esimerkiksi CIA:n MK-Ultra-aivopesukoe tai Hitlerin salamurhaan tähdännyt Operaatio Valkyyria.

Salaliittoteorian tunnistamiseksi onkin olennaista ensinnäkin huomioida, että tarjottu selitys on jyrkässä ristiriidassa vallitsevien selitysten kanssa ja päätelmien näyttökynnys on huomattavasti matalampi kuin julkisessa keskustelussa, saati tieteessä.

Olennaisin ja huolestuttavin salaliittoväittämä koskeekin nimenomaisesti tiedollisten auktoriteettien korruptiota. Kun salaliittoteoreetikot esimerkiksi esittävät, että lääkeyhtiöt ovat tahallaan luoneet ja levittäneet koronaviruksen ansaitakseen valtavia omaisuuksia rokotteilla, pääviesti on joko, ettei journalistien ja tieteentekijöiden voida luottaa kykenevän paljastamaan tällaista vehkeilyä, tai että he hyötyvät todellisen tiedon salaamisesta ja pelaavat siksi eliitin pussiin.

Vaikka ihmisillä on monia erilaisia syitä päätyä salaliitto­teorioiden pariin, Räikkä huomauttaa, että suurinta osaa salaliittoteoreetikoista yhdistää sitkeä epäluottamus lähes kaikkia »virallisia tahoja» kohtaan.

Sen sijaan ei ole ilmeistä, että ihmiset uskovat nykyään salaliittoteorioihin sen enempää kuin aiemminkaan – toisin kuin viime vuosien uutisvirrasta voisi päätellä. Ilman syvähaastatteluja on vaikea eritellä varsinainen uskominen muista sosiaalisista, taloudellisista ja tiedollisista vaikuttimista salaliittoteorioiden kannatuksen taustalla. On esimerkiksi syytä uskoa, että salaliittoteoreetikoiden joukossa on paljonkin ihmisiä, jotka jakavat tiettyjä sisältöjä identiteettipoliittisista syistä tai mustamaalatakseen poliittisia vastustajiaan.

 

Kuten Räikkä osoittaa, viime kädessä suurimmat yhteiskunnalliset riskit eivät koske yksittäisten salaliittoteorioiden sisällöllisiä väittämiä vaan niiden parissa olevien ihmisten taipumusta hylätä paitsi kuviteltuja myös todellisia epäkohtia koskeva yhteiskuntakritiikki ja aitojen vaikutuskanavien etsiminen.

Vajoamalla yhä syvemmälle tukahduttavaan epäluuloon salaliittoteoreetikot tekevät itsestään houkuttelevan kohteen häikäilemättömille poliittisille liikkeille ja toimijoille, jotka esimerkiksi lupaavat ihmiskunnan kohtalonkysymysten ratkeavan kunhan »juutalaiskysymys» on ratkaistu tai ilmastopaneeli IPCC:n väitetty korruptio on paljastettu.

ietokirjailija, toimittaja ja tutkija Pasi Kivioja avaa salaliittoteoriayhteisöjen toimintaa yksittäisten ruohon­juuritason toimijoiden näkökulmasta. Vetävää tekstiä rytmittävät haastattelut, joissa hyvin erilaiset ihmiset kertovat, kuinka salaliittoteoriat ovat vaikuttaneet heidän työhönsä hyvinvointikouluttajina, ystävä­piirissä käytäviin keskusteluihin päivänpolitiikasta tai kiristäneet perheensisäisiä suhteita.

Vaikka Kivioja käsittelee myös ilmiön poliittista ja yhteiskunnallista ulottuvuutta, haastateltavien tarinoista suuri osa palautuu tavalla tai toisella holistista hyvinvointia korostavien yhteisöjen toimintaan. Näissä yhteisöissä on levitetty ahkerasti salaliittoteorioita kytkemällä esimerkiksi Qanon-salaliittoteoriaa uushenkisyyteen ja new age -liikkeeseen.

Tuloksena on syntynyt niin kutsuttu pastelli-Q, joka tavoittelee seuraajia ja kannattajia suodattamalla poliittista sanomaansa »kukkasten, sydämien ja välittämisen retoriikan läpi». Pastelli-Q:n pintaa raaputtamalla paljastuu, kuinka tehokkaasti esimerkiksi lasten suojeleminen pedofilialta on toiminut sisäänheittotuotteena erilaisille rokotesalaliittoa koskeville väittämille.

Toisaalta osa haastateltavista on todistanut läheltä salaliittoteorioiden rantautumista omiin hyvinvointipiireihin ja pyrkinyt esimerkillään, persoonallaan tai verkostoillaan estämään salaliittoteorioiden leviämistä. Pandemia-aika on entisestään kiihdyttänyt hyvinvointialan jakaantumista enemmistöön, joka pyrkii täydentämään tieteelliseen maailmankuvaan perustuvaa ymmärrystään kehosta ja mielestä esimerkiksi joogan avulla, ja vähemmistöön, johon esoteeris-poliittiset väittämät uppoavat.

Haastateltavien kuvaukset tästä kahtiajaosta alleviivaavat äänekästä ja aggressiivista kampanjointia, rekrytointia ja suoranaista käännytystyötä, jolla salaliittosiiven johtohahmot hakevat mainetta ja seuraajia ja myyvät niin harmittomia kuin haitallisiakin terveystuotteita.

Kirjoittaja on uskontotieteen yliopistotutkija Helsingin yliopistossa.

Juha Räikkä: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Gaudeamus 2021, 286 s.

Pasi Kivioja: Salaliittoteorioiden ihmemaassa. Tositarinoita ihmisistä kaninkolossa. Docendo 2022, 326 s.