Britannian ulkoministeri Liz Truss heitti huhtikuussa radikaalin ehdotuksen. Hän nakkaisi Venäjän ulos maailmankaupasta, perässä kenties Kiinankin. Venäjän kaltaisten maiden ei voida enää sallia rikastuttaa eliittejään vapaakaupalla.

»On aika viisastua. Maailmantalouteen osallistumisen ehtona täytyy pelata sääntöjen mukaan.»

Trussin sanat heijastelevat laajempaa pettymystä kaupan autuaaksi tekevään vaikutukseen. Pitkään vallalla on ollut uskomus, että kaupankäynnin kautta epädemokraattisia maita voidaan sitouttaa kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin. Kaupan tuoma vaurastuminen ajan myötä tuottaisi demokratian siemeniä: taloudellista vapautta, korkeampaa koulutustasoa, poliittista vakautta.

Kuluvan vuoden tapahtumien valossa idealismi näyttää aika lailla harhaiselta. Venäjän hyökättyä täydellä voimalla Ukrainaan ­Euroopan riippuvuus energiakaupasta osoittautui valtavaksi virheeksi. Kiinassakaan ei vuosikymmenten kauppasuhteista huolimatta ole nähty kehitystä kohti demokratiaa, vaan päinvastoin autoritaarinen kontrolli on kiristynyt.

Länsi on suhtautunut kauppaan varomattomasti, sanoo Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen Helsingin yliopistosta. Ukrainan sodan aikana hän on moittinut Euroopassa tehtyä energia­politiikkaa kovin sanoin.

»Energia on vallan väline. Taloudellisen ajattelun ylivalta on sumentanut tämän suhteessa Venäjään», Tynkkynen sanoo.

Tynkkysen mukaan Euroopassa on kuunneltu taloustieteilijöitä, kun olisi pitänyt kiinnittää huomiota myös geopolitiikan ja turvallisuuden asiantuntijoihin. Venäjän kehitys oli hyvin tiedossa, mutta sen ei haluttu sotkevan taloudellisesti kannattavia kauppasuhteita.

Eurooppa on muutenkin sitonut itsensä hirmuhallitsijoihin saadakseen halpaa energiaa. Tämä pätee Venäjän lisäksi länsimaiden suhteisiin esimerkiksi Lähi-idän öljyvaltioihin, Venezuelaan tai Iraniin.

Venäjän kohdalla silmien ummistamisella on kivuliaat seuraukset.

»Vielä helmikuussa olisi ollut vaikea löytää virkamiehiä sanomaan, että on maita joiden kanssa ei voi käydä kauppaa», toteaa kaupallinen neuvos Linda Piirto ulkoministeriön kestävän kaupan yksiköstä.

Venäjä on sotarikoksillaan ja kansainvälisen oikeuden loukkauksillaan tehnyt itsestään mahdottoman kumppanin Euroopalle.

»Mutta missä menee raja? Onko tulevaisuudessa jotain mittareita siitä, kenen kanssa käydään kauppaa ja kenen ei?»

Maailmalla riittää autoritaarisia maita ja kansalaisoikeuksia polkevia hallitsijoita. Kelpaako kauppakumppaniksi esimerkiksi taloudellisesti hyvinvoiva diktatuuri Singapore tai Etiopia, raakaa sisällissotaa käyvä demokratia? Entä entistä autoritaarisemmaksi vajoava Nato-maa Turkki, joka kaiken lisäksi auttaa Venäjää kiertämään pakotteita?

Ajatus keskinäisen kaupankäynnin rauhoittavasta ja sivistävästä vaikutuksesta juontuu ainakin 1700-luvun valistuksen ajalta. Immanuel Kantille vapaa kaupankäynti oli keskeinen valtioiden välisen »ikuisen rauhan» edellytys. Vallan kolmijako-opin isä Montesquieu katsoi vaurastumisen kaupan kautta lisäävän hyvätapaisuutta ja lähentävän kansakuntia.

Vastaavat ajatukset ovat syvällä Euroopan unionin perustuksissa. Toisen maailman­sodan kauhujen jälkeinen rauhan aika perustui alkujaan yhteisille teräs- ja hiilimarkkinoille. Kylmän sodan aikana Saksojen yhdistymistä pohjustanut idänpolitiikka, Ostpolitik, nojasi vuoropuheluun ja taloudelliseen yhteisyöhön lännen ja kommunistiblokin välillä.

1970-luvulla kansleri Willy Brandt kuvasi politiikkaa sanoilla Wandel durch Handel – muutosta kaupan kautta. Lähentymällä vastapuolta voimme vaikuttaa.

Tätä taustaa vasten Tukholman kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun teknologia­historian professori Per Högselius totesi maaliskuussa Svenska Dagbladet -lehdessä, että kaasukauppaa Venäjän kanssa pitäisi ehdottomasti jatkaa. Muutoin uhkana on konfliktin leviäminen Länsi-Eurooppaan.

Högselius on tarkastellut suurten infrastruktuuriprojektien vaikutusta valtioiden väliseen rauhaan. Euroopan ja Venäjän väliset kaasuputket ovat edistäneet rauhaa osapuolten välillä.

»Voidaan todeta, että tälläkään hetkellä ei ole sotaa Euroopan ja Venäjän välillä. Konflikti ei ole sotilaallinen. Sota on Ukrainan ja Venäjän välinen», Högselius sanoo puhelimessa.

Hän huomauttaa maakaasun merkityksestä Ukrainan ja Venäjän välisiin suhteisiin. Neuvosto­liiton aikaan kaasua myytiin Ukrainan läpi kulkevassa putkessa itäblokin liittolaisille. 1970-luvulla Saksa, osana idänpolitiikkaansa, sopi kaasun ostamisesta Neuvostoliitosta, ja putkia alettiin rakentaa Ukrainan halki Länsi-Eurooppaan.

1990-luvulta lähtien Venäjän ja Ukrainan kesken oli toistuvasti riitaa kaasutoimitusten laskutuksesta. Venäjä lopulta rakensi Nord Stream -putken voidakseen toimittaa kaasua länteen Ukrainan ohi. Näin kaasuputken ympärille rakentunut taloudellinen yhteistyösuhde Ukrainan ja Venäjän kesken alkoi menettää merkitystään, minkä voidaan tulkita pohjustaneen sotaa maiden välille.

»Tämä sopii Kantin teoriaan. Niin kauan kuin maiden välillä on vahva taloudellinen suhde, rauha vallitsee. Mutta kun yhteys heikkenee, avautuu ovi sodalle», Högselius sanoo.

Toisaalta osallistumalla Nord Stream -hankkeeseen Länsi-Eurooppa oli mukana avaamassa tuota ovea.

Ihmisoikeuslausekkeiden seuranta ja toteutuminen ovat retuperällä.

Veli-Pekka Tynkkynen puhui keväällä Helsingissä vierailleille Saksan liittopäivien edustajille ja sanoi, että Wandel durch Handel ei ole sinänsä huono ajatus. Se vain pitäisi toteuttaa käytännössä. Kauppasopimuksiin on merkittävä tarkat kriteerit ja standardit, joiden toteutumista myös valvotaan, Tynkkynen sanoo.

»On ajateltu markkinoiden näkymättömän käden hoitavan kaiken, että keskinäisriippuvuus takaa oikean suuntaisen kehityksen. Mutta ratkaisu ei ole sekään, että lopetetaan kaikki kauppa ja eristetään joku toimija.»

Venäjän eristäminen on tosin Tynkkysen mukaan juuri nyt tarpeen, jotta sen sodankäynnin edellytykset voidaan tyrehdyttää.

EU:ssa kauppa on pitkään puheiden tasolla kytketty maailman parantamiseen.

Yhteinen kauppapolitiikka kuuluu EU:n komissiolle, joka on pyrkinyt sen avulla levittämään eurooppalaisia arvoja ja normeja kumppanimaihin. Kauppasopimusten ehtoihin on lisätty mainintoja ympäristönsuojelusta työoloihin ja ihmisoikeuksiin.

Erityisenä onnistumisena komissio on mainostanut vuonna 2019 allekirjoitettua vapaakauppasopimusta Vietnamin kanssa. Siinä vaaditaan Vietnamia sitoutumaan maailman työjärjestö ILO:n sopimuksiin, kieltämään ­lapsityövoiman käytön, turvaamaan työntekijöiden oikeuden liittyä ammattiliittoihin ja suojelemaan luonnon monimuotoisuutta.

»Vaikka edistystäkin on tapahtunut, esimerkiksi pakkotyön riski on Vietnamissa edelleen korkea», sanoo eettistä kauppaa edistävän Eetti-yhdistyksen toiminnanjohtaja Kirsi Salonen. Vietnamissa myös EU-kauppa­sopimuksen seurantaryhmän järjestöedustajia on pidätetty ja vangittu, hän lisää.

Kansalaisjärjestöt ovat moittineet komission kauppapolitiikkaa lepsuksi: Viestinnässä korostetaan arvoja ja kestävää kehitystä, mutta sopimukset neuvotellaan salassa, ne ovat pirstaleisia eikä niihin aina sisälly sanktioita sääntöjen rikkomisesta.

»Ihmisoikeuslausekkeiden seuranta ja toteutuminen ovat retuperällä», Salonen sanoo.

Positiivista kehitystä EU:ssa edustaa Salosen mukaan tuleva yritysvastuulaki, joka velvoittaa yritykset tunnistamaan riskit niiden arvo­ketjuissa, lieventämään toimintansa negatiivisia vaikutuksia ja tarvittaessa korjaamaan niitä. Kauppaahan ei käydä maiden vaan yritysten välillä, Salonen muistuttaa.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan yritykset tekivät nopeasti oman johtopäätöksensä, kun toimintaympäristössä tapahtui ­muutoksia. Yale School of Managementin seurannan mukaan yli tuhat ulkomaalaista yritystä on lopettanut toimintansa Venäjällä helmikuun jälkeen. Moni länsimainen yritys silti jatkaa.

Yritysvastuuseen kuuluu huolehtia myös maahan jäävistä työntekijöistä ja paikallisesta ympäristöstä, Salonen huomauttaa. »Ei voida toimia niin, että ensimmäinen reaktio on repiä sopimukset ja panna tehtaat kiinni.»

Kesäkuussa EU-komissio antoi odotetun ilmoituksen uusista kauppapolitiikan lin­jauksista. Se keskittyy kauppaneuvotteluissa entistä enemmän Pariisin ilmastosopimuksen ja ILO:n keskeisten yleissopimusten vaatimusten toteuttamiseen, kertoo ulkoministeriön Linda Piirto.

Komissio esittää myös sanktioiden tuomista sopimuksiin, mikäli kestävän kehityksen sopimusvelvoitteita rikotaan. »Miten se toteutuu, jää nähtäväksi tulevissa neuvotteluissa», Piirto sanoo.

Tiedonannon mukaan sanktiot voidaan ulottaa jo neuvoteltuihin mutta ei vielä ratifioituihin vapaakauppasopimuksiin muun muassa Mercosur-alueen kanssa.

Komissio on lupaillut syksyksi myös laki­aloitetta pakkotyön torjumiseksi, mikä luultavasti määräisi maahantuojat vetämään tavarat myynnistä, ellei niiden tuotanto-­olosuhteita voida varmentaa. Yhdysvalloissa tuli jo kesäkuussa voimaan laki, joka kieltää Kiinan uiguurialueella Xinjiangissa pakkotyöllä valmistettujen tavaroiden maahantuonnin.

Salosen mukaan EU:n uusissa linjauksissa kiinnostavaa on valmius uhrata omaa taloudellista hyvinvointia arvojen edistämiseksi. Juuri sitä kansalaisjärjestöt ovat vuosikausia kauppapolitiikkaan ajaneet: ihmisten ja ympäristön oikeuksien korostamista ohi talouskasvun.

EU:n perinteinen idealismi kaupankäynnin hyödyllisistä sivuvaikutuksista kumppani­maiden yhteiskuntiin on vähintäänkin järkkynyt.

»Ei ole olemassa lineaarista kehitystä. Paljon riippuu esimerkiksi maan autoritaarisuuden asteesta, korruption tasosta ja monista muista tekijöistä», Linda Piirto sanoo.

Yhtälö on paljon tutkittu ja varsin monimutkainen.

Vaurastuminen on demokratian kannalta suotuisaa, mutta eliitti ei luovu vallasta ilman pakottavaa syytä.

Taloustieteilijä Ben Zissimos Exeterin yliopistosta on pohtinut kaupan suhdetta demokratiaan tilastojen tasolla. Hän puhuu kuin pitäisi luentoa ja siteeraa innostuneena historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä ja filosofeja eri aikakausilta.

Montesquieun ja Adam Smithin lisäksi hänen puheissaan seikkailevat muun muassa 1960-luvun amerikkalainen sosiologi Seymour Martin Lipset sekä poliittisen taloustieteen tähtitutkijat Daron Acemoglu ja James A. Robinson.

Keskeinen ajatus on, että vaurastuminen on demokratian kannalta suotuisaa, mutta autoritaarinen johtaja ei luovu vallasta ilman pakottavaa syytä. Demokratisoiva liike tarvitsee syntyäkseen negatiivisen šokin – taloudellisen romahduksen. Nälkäinen kansa on altista kapinoimaan, ja vasta vallankumouksen uhka saa eliitin jakamaan valtaa.

Mutta jos eliitti voi ratkaista šokin seuraukset, joko tukahduttamalla kansannousun tai tyydyttämällä kansan vaatimukset, demokratia ei etene.

Yksi tapa rauhoittaa ulkoisen šokin kurittamaa kansaa on luovuttaa sille valtaa ja resursseja, esimerkiksi tasaamalla tuloja verotuksen kautta. Näin eliitti voi pitää ainakin osan vauraudestaan – ja päänsä, joka vallankumouksen sattuessa voi päätyä pölkylle.

Tässä kauppa tulee mukaan kuvioihin. Zissimosin mukaan kaupan vapauttaminen voi toimia samalla tavalla eliitin pelastusrenkaana. Taustalla on havainto hänen kotimaansa Britannian historiasta.

Napoleonin sotien jälkeen brittiläinen valtaa pitävä aatelisto asetti tuontiviljalle tulleja, joilla estettiin halvan viljan tuonti Preussista. Tilukset omistava eliitti suojeli näin omia maataloustulojaan. Vallankumousten aalto Euroopassa sai siniveriset huolestumaan. He ymmärsivät, että köyhä kansa haluaa ennen kaikkea halpaa leipää. Jos rahvas olisi päässyt valtaan, se olisi ensimmäisenä kumonnut tuontitullit, joten ne päätettiin poistaa ennalta­ehkäisevästi, Zissimos sanoo.

»Päätös oli heille taloudellisesti haitallinen, mutta pienempi paha kuin omien tilusten ja vallan menettäminen vallankumouksessa.»

On siis tilanteita, joissa kaupan vapauttaminen auttaa eliittiä pysymään vallassa. Tätä teoriaa Zissimos on testannut yhdessä kollegansa Kishore Gawanden kanssa tosielämän datalla.

He tarkastelevat sääšokkeja – katovuosia, kuivuusjaksoja ja vastaavia. Niiden on suurissa, kymmeniä maita ja vuosikymmenten mittaisia aikasarjoja käsittävissä tilastollisissa tarkasteluissa todettu sysäävän jyrkkien tuloerojen maita kohti demokratiaa. Tutkijat kuitenkin toteavat, että vapauttamalla kauppaa eliitit voivat pehmentää säästä johtuvan šokin vaikutusta, jolloin vallankumouksen uhka väistyy. Kehitystä kohti demokratiaa ei tapahdu.

»Kauppapolitiikka sekä tuonnin ja viennin rajaaminen ja vapauttaminen ovat autoritaariselle hallinnolle halpoja keinoja ratkoa ongelmia», Zissimos sanoo. Etenkin köyhemmissä maissa, joissa tuloverotusta ei juurikaan ole, tullimaksut ja kaupan säätely ovat tärkeitä talouspolitiikan ja tulojen tasaamisen välineitä.

Vaikka kaupan vapauttaminen voi lyhyellä aikavälillä toimia demokratiapaineiden varoventtiilinä, Zissimos uskoo kuitenkin, että kauppa diktaattorien kanssa kannattaa.

Hän mainitsee vuoden 2011 arabikevään käynnistäneen Tunisian kansannousun, jonka taustalla vaikutti kuivuuden aiheuttama taloudellinen šokki – nälkä, taloudellinen kurjuus ja epävarmuuden lisääntyminen. Periaatteessa tällaisen ulkoisen šokin voisi luoda keino­tekoisesti talouspakotteiden avulla. Sitä länsi nyt yrittää Venäjän kohdalla.

»Uskon, että Putin tajusi pakotteilla olevan todellista vaikutusta. Hän on kuitenkin saanut tilanteen rauhoitettua väkivaltakoneiston ja propagandan avulla», Zissimos sanoo.

Šokkien vaikutusta heikentää sekin, että kaikki maat eivät ole valmiita lopettamaan kaupankäyntiä pahantekijän kanssa. Venäjän tapauksessa myös vahva ideologia, suurvaltamentaliteetti, auttaa sekä eliittiä että kansaa kärsimään taloudellista vahinkoa.

Kaikesta huolimatta Zissimos katsoo, että vuosikymmenten kaupankäynnin ansiosta Euroopan mailla on keinoja, joilla taloudellista šokkia voi pyrkiä luomaan.

»Pohjois-Korea on hyvä vastaesimerkki. Sen suhteen meillä ei ole keinoja, koska ei ole kauppaa tai suhteita ensinkään.»

Myös Kuubassa kommunistihallinto on yhä vallassa Yhdysvaltojen 60 vuotta jatkuneesta kauppasaarrosta huolimatta. Kuristusotteella on saatu aikaan lähinnä hitaasti etenevä humanitaarinen katastrofi: tutkimusten mukaan aliravitsemus, tartuntataudit ja väkivalta ovat lisääntyneet Kuubassa kauppasaarron kiristysten myötä.

Laatiessaan yhä tiukempia sääntöjä kauppa­kumppaneilleen EU:n ja rikkaiden maiden tulisikin varoa, etteivät ne sulje vähiten kehittyneitä maita ulkopuolelle. Suunniteltu EU:n yritysvastuulaki sisältää niin tiukkoja vaatimuksia esimerkiksi työntekijöiden sosiaaliturvalle, ettei kaikilla köyhien maiden työnantajilla ole varaa toteuttaa niitä.

»Emme voi vain pestä käsiämme ja sanoa, että joko toimitaan meidän säännöillämme tai ei ollenkaan», Linda Piirto sanoo.

Joidenkin köyhien maiden kohdalla tarvitaan tukea ja vuoropuhelua, ei yksin tiukkoja vaatimuksia.

»Tuskin ihmisoikeudet toteutuvat sillä, että jonkin maan yritykset suljetaan ulos kansain­välisestä kaupasta.»