Siirry sisältöön

Ukrainan sota on käännekohta Suomen strategisessa kulttuurissa

Ukrainan sota on käännekohta Suomen strategisessa kulttuurissa

Suomi hakee uutta ankkuripistettä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaansa keskellä geopolitiikan mullistusta. Puhutaan strategisen kulttuurin muutoksesta. Mitä se tarkoittaa?

Teksti Antti Seppo

Kuvat Backgrid London LTD/All Over Press

Ei enää koskaan yksin.

Sodanuhan kokeminen ja yksinjäämisen pelko on tiukka yhdistelmä. Se vei perinteisesti Nato-jäsenyyttä vastustavalta kansalta jalat alta ja imi poliittisen hapen Nato-kielteisiltä kommenteilta ja asenteilta. Ei siis ihme, että juuri sotiemme oppiin kiteytyy koko kansallisen Nato-punnerruksen ydin.

Se, miten suhtaudumme ja varaudumme yhdessä Venäjän hyökkäykseen Ukrainassa ja sen epävakauttavaan vaikutukseen Euroopassa on yhtä lailla suomalaista strategista kulttuuria kuin se, miten tulkitsemme historiamme opetuksia. Strateginen kulttuuri liittyy niihin ajatuksiin, tapoihin ja käytäntöihin, joilla pyrimme tuottamaan turvallisuutta ja vähentämään turvallisuusympäristössä aina piilevää epävarmuutta.

Yhteiskunta- ja sotatieteissä strategisen kulttuurin tutkimus käsittelee muun muassa valtioiden suhtautumista sotilaalliseen voiman-
ja vallankäyttöön, sotaan ja rauhaan sekä turvallisuusympäristöön liittyviin uhkakuviin. Laajempaan tarkasteluun kuuluvat liittolaissuhteet, sotilaallisen toiminnan rooli yhteiskunnassa sekä turvallisuus- ja puolustus­politiikkaan liittyvät ambitiot.

Tähän voi Nato-jäsenyyden ohella liittyä esimerkiksi maanpuolustustahdon tila ja kehittyminen sekä pohdintaa siitä, millainen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimija Suomi haluaa olla tulevaisuudessa. Tarkastelun piiriin kuuluvat lisäksi kysymykset siitä, kuka käyttää valtaa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ja millaiseksi parlamentin rooli on muodostunut suhteessa muihin valtioelimiin sodan ja rauhan kysymyksissä.

Strateginen kulttuuri mielletään kollektiiviseksi ja vakiintuneeksi ajattelu- ja toimintatavaksi, jossa korostuu jatkuvuus. Se on siten myös turvallisuus- ja puolustuspoliittisen päätöksenteon taustalla oleva kehys.

 

Rautaesiripun laskeutuminen Eurooppaan ja Suomen sijainti idän ja lännen välissä määrittivät suomalaisten askelmerkit kylmän sodan aikana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kansakunnan poliittinen kohtalo liitettiin yhdistyvään Eurooppaan. Optimismia oli ilmassa.

Tämän vuoden helmikuussa Euroopan poliittiset johtajat havahtuivat viimeistään siihen tosiasiaan, että loputkin kylmän sodan jälkeiset rauhanosingot on nostettu. Suomi päätti yhdessä Ruotsin kanssa toukokuussa hakea sotilasliitto Naton jäsenyyttä kansalaisten suuren enemmistön tukemana.

Valtioneuvoston huhtikuussa julkaisema turvallisuuspoliittinen selonteko pohjusti hakemuksen jättämistä: Naton jäsenenäkin Suomi ylläpitäisi ja kehittäisi omaa puolustuskykyään ja päättäisi itse sotilaallisen maanpuolustuksen toteuttamisesta. Asevelvollisuus säilyisi, huoltovarmuus ja kriisivalmius parantuisivat. Jäsenyys ei myöskään merkittävästi vaikuttaisi siihen, miten tai kuinka laajasti Suomi osallistuisi Naton kriisinhallinta­operaatioihin. Lisäksi jäsenyys ei velvoittaisi Suomea ottamaan alueelleen ydinaseita, Naton pysyviä tukikohtia tai joukkoja.

Konsensus­hakuisuus varmistaa, että poliittisia irtiottoja tuskin nähdään.

Nato-jäsenyys näyttäytyy julkisessa keskustelussa pääosin jatkumona Suomen tähänastiselle turvallisuus- ja puolustuspoliittiselle linjalle. Muutos tulkitaan niin, että jäsenyys ikään kuin poistaa Suomen harmaalta alueelta idän ja lännen välistä ja selkeyttää Suomen strategista asemaa.

Tätä heijastelivat muun muassa kesän ­Kultaranta-keskustelut, joista päällimmäisenä näkyi tässä maassa edelleen korkeassa kurssissa oleva konsensushakuisuus turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa ajattelussa. Kun turvallisuustilanne muuttui, myös kansalaisten selkeä enemmistö kääntyi nopeasti kannattamaan Nato-jäsenyyden hakemista.

Politiikan muutokset voidaan jäsennellä niin, että Nato-jäsenyys vahvistaa sekä kansainvälistä yhteistyötä että uskottavaa puolustuskykyä. Sen sijaan on lähes mahdoton vaalia hyviä suhteita Venäjään, mistään erityissuhteesta puhumattakaan. Samalla Venäjä romuttaa aktiivisesti kansainvälistä sopimuksiin perustuvaa järjestelmää, jonka tarkoitus on myös taata pienten valtioiden oikeudet.

 

Suomalaisen strategisen kulttuurin näkökulmasta voisi ajatella, että jäsenyysprosessi on eräänlainen jatkumo J. K. Paasikiven pienvaltiorealismille: muuttuneissa oloissa on löydettävä uusi menettely ongelmien ratkaisemiseksi, jos halutaan pysyä todellisuuden pohjalla ja päästä »elämän huhmaresta» ehjänä ulos, kuten Paasikivi asian ilmaisi radiopuheessaan YYA-sopimuksen allekirjoituksen jälkeen huhtikuussa 1948. Pitää kuitenkin muistaa, missä historiallisessa kontekstissa ja poliittisessa tilanteessa nämä tulkinnat tehtiin.

Suomen päätös hakea Naton jäseneksi on ennen kaikkea osoitus kansakunnan strategisesta kypsymisestä ja siitä, että pienvaltio­realismia voi soveltaa useammalla kuin yhdellä tavalla.

Kun Britannian pääministeri Boris Johnson vieraili Helsingissä muutama päivä ennen hakemuksen jättämistä, presidentti Sauli Niinistö kiinnitti lehdistötilaisuudessa huomiota Venäjän antamiin signaaleihin siitä, ettei Suomi voisi tehdä puhtaan autonomisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ilman vakavia seurauksia. Niinistö kehotti Vladimir Putinia katsomaan peiliin, mikäli Suomen Nato-päätöksestä on jotain nokan koputtamista.

Kun puhutaan strategisen kulttuurin muutoksesta, on helppo astua polkuriippuvuuden ansaan. Tällä voidaan tarkoittaa sitä, että Suomen Nato-jäsenyys olisi jollain lailla vääjäämätön pääteasema Suomen kylmän sodan aikana aloittamalla matkalla kohti läntisiä poliittisia rakenteita ja arvomaailmaa. Silloin unohtuu helposti se, että suomalaisessa politiikassa on Natolla jahkattu edestakaisin viimeisen parinkymmenen vuoden ajan.

Suomalaisten tuki EU:n yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle on kasvanut tuntuvasti samaan aikaan, kun Nato-jäsenyyden kannatus on pysynyt suhteellisen matalana. Esimerkiksi Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan vuosittaisesta kyselystä kävi vuonna 2021 ilmi, että yli neljä viidestä suomalaisesta suhtautui sotilaalliseen yhteistyöhön EU:ssa erittäin myönteisesti, Naton kanssa noin kaksi kolmesta. Kyselyn mukaan enemmistö suomalaisista katsoo, että EU ja YK vaikuttavat myönteisimmin Suomen turvallisuuteen, kun taas Naton myönteiseen vaikutukseen uskoi alle joka kolmas vastanneista.

Nopea kansan mielen muutos ja jäsenyysprosessin pikainen käynnistäminen hieman sumentavat sitä, mistä poliittisesta lähtöruudusta lähdettiin liikkeelle ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Paalupaikalla emme olleet. Nykytilanne on siis hyvällä syyllä historiallinen, mutta mikään vääjäämätön loppu­tulema se ei ole.

 

Vertailukohtia strategisen kulttuurin muutokseen vaikuttavista tekijöistä voidaan hakea muualta Euroopasta.

Saksan strategisen kulttuurin muutos on ollut kylmän sodan jälkeen suhteellisen hidasta. Kylmän sodan aikana se perustui paitsi Saksan sitomiseen läntisiin poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin rakenteisiin myös muutamaan keskeiseen toisen maailman­sodan opetukseen: ei koskaan enää sotaa, ei koskaan enää saksalaista erityistietä (Sonderweg).

Tämä niin sanottu nie wieder -ajattelu kehysti Saksan turvallisuus- ja puolustus­politiikkaa aina Berliinin muurin murtumiseen saakka ja osin jälkeenkin.

Saksan itseymmärrys omasta turvallisuuspoliittisesta roolistaan siviilivaltana oli vahvaa vielä 1990-luvun alkupuoliskolla. Saksassa ei tuohon aikaan keskusteltu turvallisuuden tuottamisesta sotilaallisen voima- tai valtapolitiikan keinoin. Rooli sopi kantilaiseen ajatukseen matkasta kohti ikuista rauhaa, jonka Kant itse ymmärsi konkreettisesti toteutettavissa olevana yhteiskunnallisena tehtävänä eikä idealistisena illuusiona.

Saksan strategisessa kulttuurissa suurin kysymys on aina liittynyt sotilaallisen voiman käyttöön. Kun Persianlahden sota syttyi 1991, Saksan hallitus kieltäytyi lähettämästä alueelle sotilaita, mutta rahoitti ja tuki Yhdysvaltain ja sen liittolaisten operaatiota logistisesti.

Paine Saksan turvallisuuspoliittisen profiilin kohottamiseksi kansainvälisessä kriisinhallinnassa kasvoi Jugoslavian hajoamissotien seurauksena. Maan perustuslakituomioistuin teki vuonna 1994 tärkeän periaatepäätöksen, joka salli saksalaisten osallistua sotilaalliseen kriisinhallintaan osana kansainvälisen turvallisuuden instituutioita, kuten YK:ta ja Natoa.

Strategisen kulttuurin muutoksen kannalta käänteentekevää oli kansanmurha Srebrenicassa kesällä 1995. Serbit teloittivat tuolloin Bosnian muslimeja, mikä liitettiin mieli­kuvissa holokaustiin ja Auschwitziin.

Tämä aiheutti muutoksen nimenomaan vihreiden ja sosiaalidemokraattien ajattelussa: eettiseen pasifismiin ja antimilitarismiin perustuvat tulkinnat siitä, mikä Saksan roolin ja vastuun pitäisi olla, eivät tuntuneet siinä hetkessä enää uskottavilta. Historiantulkinnoissa käännyttiin vahvasti kannattamaan ajatusta, ettei uutta kansan­murhaa Euroopassa saisi enää tapahtua.

Kaikki tämä siivitti Saksan osallistumista Naton pommituksiin Jugoslaviassa vuonna 1999. Niillä ei ollut YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Muutoksen ilmapiiriä korosti se, että päätöksen osallistumisesta teki sosiaali­demokraattien ja vihreiden yhteishallitus (mikä oli myös tähän kaatua).

Belgradin pommituksia verrattiin Dresdenin infernoon.

Saksan osallistuminen Kosovon sotaan vaikutti aikanaan tavallisen saksalaisen silmissä järisyttävältä, ja Belgradin pommituksia verrattiin Dresdenin infernoon. Saksan strategisessa kulttuurissa tapahtuneet muutokset eivät kuitenkaan muodostaneet selvää linjaa suhtautumisessa sotilaalliseen voimankäyttöön, vaikka tietyt tabut Kosovon myötä murtuivatkin.

Suomessa kyse on pikemmin ajattelu- ja toimintatapojen muutoksesta kuin tabujen katoamisesta. Suomalainen politiikka on asteittain irtautunut Paasikiven–Kekkosen linjan henkisestä perinnöstä. Nato-jäsenyyden hakeminen kansan vahvan tuen pohjalta kertoo turvallisuuteen ja puolustukseen liittyvien asenteiden muutoksesta. Myös Suomen vasemmiston enemmistö kannatti Nato-jäsenyyttä.

Yhtäältä voidaan ajatella, että suomalainen konsensushakuisuus pikemmin jarruttaa kuin kiihdyttää strategisen kulttuurin muutosta. Toisaalta muutoksen tapahtuessa yhtenäisyys saattaa antaa ratkaisevan sysäyksen.

Vaikka emme varmuudella tiedä, millaista politiikkaa Suomi harjoittaa Natossa, konsensus­hakuisuus varmistaa, että sooloiluja tai poliittisia irtiottoja tuskin nähdään. Suomen strateginen kulttuuri eroaakin hyvin paljon siitä, miten Saksassa turvallisuuspolitiikkaa tehdään niin Naton piirissä kuin sen ulkopuolella.

Saksan koko 2000-luvun sotilaallista kriisin­hallintaa on käytännössä toteutettu enemmän tai vähemmän ilman minkäänlaista selkeää turvallisuus- ja puolustuspoliittista linjaa.
Taustalla vaikuttavat edelleen ristipainetta luovat ja erilaisia poliittisia vaihtoehtoja tarjoavat tulkinnat Saksan historiallisesta vastuusta ja sen merkityksestä kulloisessakin tilanteessa. Saksa ei ole myöskään määritellyt omia strategisia kansallisia intressejään kirkkaasti. Nyt maassa on ryhdytty aiempaa ­avoimempaan debattiin ja laaditaan ensimmäistä kansallista turvallisuusstrategiaa.

 

Saksan kylmän sodan jälkeisen muutoksen lähempi tarkastelu osoittaa, että strategisen kulttuurin muutos käynnistyy useimmiten jonkin kriisin tai sodan ja näihin liittyvän kansallisen kokemuksen seurauksena. Kokemuksia katsotaan historiallisten opetusten linssien läpi ja tehdään ehkä uusia tulkintoja, jotka vaikuttavat strategiseen toimintaan.

Srebrenican verilöyly toimi aikanaan vahvana katalyyttina Saksassa. Siksi on perusteltua ajatella, että käytännössä jatkuva ja lähes viiveetön uutisointi Ukrainan sodasta ja sodan kokeminen reaaliajassa toimivat vahvana muutosvoimana suomalaisten mielissä sodan alun šokkivaikutuksen ohella.

Saksan ja Suomen vertailu strategisen kulttuurin näkökulmasta auttaa ymmärtämään myös sitä, että jaetussa turvallisuusympäristössä tapahtuviin muutoksiin ja uhkiin reagoidaan ensi sijassa omista kansallisista lähtökohdista ja turvallisuuspoliittisista kipupisteistä.

Yksi perustavanlaatuinen muutos voi pitkällä aikavälillä tapahtua siinä, miten EU:ssa pyritään rakentamaan yhteistä strategista kulttuuria. Näkemykset esimerkiksi sotilaallisen voiman käytöstä ja siihen liittyvistä ambitioista ovat perinteisesti jakaneet EU-maita useaan leiriin. Tätä on pidetty yhtenä suurimmista esteistä EU:n strategisen toimijuuden kehittymiselle.

Vaikka eroja ja vaikeasti yhteensovitettavia intressejä tulee jatkossakin, on Ukrainan sota tiivistänyt Eurooppaa. Tämä käy ilmi EU:n maaliskuussa hyväksymästä strategisesta kompassista, joka on ensimmäinen arviointi- ja ohjausprosessi turvallisuus- ja puolustus­yhteistyön alalla.

Onnistunut yhteistyö edellyttää kartan ja kompassin ohella ennen kaikkea halukkaita suunnistajia. Suomella on tässä hyvä näytön paikka – osaamme tarvittaessa toimia yhtenäisesti ja näyttää pragmaattista esimerkkiä muille.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Maanpuolustuskorkeakoulussa.