Valtiot toimivat kuin nakkikioskin jono – sota Ukrainassa käynnisti moraalikeskustelun kansainvälisessä politiikassa
Kreikkalainen Thukydides kirjoitti peloponnesolaissodista. Kuuluisassa katkelmassa voimakas Ateena pakottaa pienen Meloksen saaren tahtoonsa.
Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen piirissä harva henkilö herättää tällä hetkellä yhtä suurta kiihkoa kuin John Mearsheimer. Chicagon yliopiston professori on saanut lokaa niskaansa syytettyään länsimaita Ukrainan kriisin kärjistymisestä täysimittaiseksi sodaksi.
Mearsheimer tunnetaan poliittisen realismin koulukunnan edustajana, ja hänen mukaansa Venäjän hyökkäys on luontevaa seurausta Ukrainan lähestymisestä lännen kanssa, Nato-jäsenyyden havittelusta ja pyrkimyksistä irtautua Venäjän etupiiristä. Tästä seuraa, että tapa lopettaa sota ja estää sen leviäminen laajemmaksi Venäjän ja lännen väliseksi konfliktiksi on antaa Venäjälle, mitä se haluaa – siis palkita Vladimir Putinin sotarikoksia tehtaileva hallinto osilla Ukrainan maata.
Sota on käynnistänyt leimuavan debatin realismin koulukunnan ympärillä, ja Mearsheimer näkemyksineen on sen keskiössä.
Modernin realismin mukaan kansainvälinen järjestelmä on käytännössä anarkia, josta puuttuu oikeutta ja järjestystä ylläpitävä esivalta. Suuntauksen esi-isänä pidetyn kreikkalaishistorioitsija Thukydideen mukaan valtioiden kesken »vahvat tekevät mitä voivat, ja heikot kärsivät mitä täytyy».
Kurjalta kuulostaa Ukrainan kannalta.
Itä-Eurooppaan erikoistunut kirjailija Anne Applebaum syytti jo keväällä Mearsheimeria Putinin kätyriksi. Taloushistorioitsija Adam Tooze puolestaan tuomitsi New Statesman -julkaisussa koko koulukunnan tunkkaisen imperialismin jatkeeksi.
Käytännössä keskustelussa on kyse siitä, mitä muun maailman – lähinnä länsimaiden – pitäisi tehdä Venäjän hyökkäyksen lopettamiseksi. Onko oikein jättää Ukrainan kaltainen pieni, mutta yhtä lailla itsenäinen maa isomman Venäjän määräiltäväksi, ja missä määrin on hyväksyttyä kiihdyttää väkivaltaa sen puolustamiseksi?
Ensin mainittu kanta on jäänyt niin pahasti alakynteen, että realismin maine on kokenut pienoisen kolauksen, toteaa German Marshall Fund -tutkimuslaitoksen julkaisupäällikkö, tutkija Rachel Tausenfreund. Jopa pitkän pasifistisen perinteen leimaamassa Saksassa kansainvälisen politiikan asiantuntijoiden valtavirta on Ukrainan aseistamisen kannalla, hän sanoo.
»Kolauksen on kärsinyt myös pasifistinen näkemys, joka kannustaa rauhaan hinnalla millä hyvänsä. Ironista kyllä, sekä realistit että pasifistit ovat olleet huolissaan Venäjän ärsyttämisestä, mutta eri argumenttien perusteella.»
Ukrainan sota haastaa realistisen tulkinnan moraalisella mustavalkoisuudellaan. Verrattuna vaikkapa Syyrian sotaan, Ukraina on maantieteellisesti ja kulttuurisesti Eurooppaa lähellä, ja siinä on selvä vastakkainasettelu uhrin ja hyökkääjän kesken, Tausenfreund sanoo.
Syyriassa on »pahis», kansalaisiaan tapattava diktaattori Bašar al-Assad. Vastapuolella on kuitenkin sekalainen joukko erilaisia ryhmiä, muun muassa väkivaltaisia jihadisteja, mikä teki niiden tukemisesta hankalampaa. Ukrainan ja Venäjän tapauksessa on helppo todeta, että toinen osapuoli loukkaa toisen oikeutta olla olemassa, vieläpä hätkähdyttävän julmalla tavalla. Uhrilla on kaiken lisäksi mahdollisuudet voittoon.
»Tietyistä realistien esittämistä näkemyksistä on tullut moraalisesti sietämättömiä», Tausenfreund toteaa.
Moraalipohdintojen soveltuminen kansainväliseen politiikkaan on klassinen kysymys kansainvälisten suhteiden teoriassa, sanoo käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä Turun yliopistosta.
Soveltuminen riippuu kontekstista, hän sanoo.
»Perinteiset etiikan teoriat, kuten hyve-etiikka, utilitarismi, Kantin oppi ja niin edelleen, pätevät aina tilanteen mukaan. Niitä voidaan käyttää toiminnan arvioinnin perusteena, mutta ei välttämättä aina ohjenuorana toiminnalle.»
Ironista kyllä, sekä realistit että pasifistit ovat olleet huolissaan Venäjän ärsyttämisestä, mutta eri argumenttien perusteella.
Esimerkiksi ammattietiikka suo oikeuksia ja velvollisuuksia, ja ulkopolitiikan hoitaminen on ammatti muiden joukossa. Sitä harjoittavat ihmiset virkamiehistä diplomaatteihin ja poliitikkoihin.
Eri ammatteihin kuuluu erilaisia moraalisia velvollisuuksia ja sääntöjä. Kirurgi saa työntää veitsen toisen mahaan, mutta toimittaja tai filosofian professori ei. Kuitenkin kirurgin toimintaa ohjaavat tietyt säännöt, Räikkä selittää.
Ulkopolitiikan alalla ei työnnetä puukkoja vatsaan, mutta tehtävän hyvään hoitamiseen liittyy olennaisesti pitkän aikavälin seurausten ajattelu. Monissa muissa työtehtävissä tekojen seuraukset ovat helpommin hahmotettavissa ja päätöksiä voidaan perustella nyrkkisäännöillä. Mutta kun vastuualue kasvaa merkittävästi – kuten kansainvälisten suhteiden hoitamisessa – kasvaa myös aikajänne ja seurauksista tulee kauaskantoisempia.
Esimerkiksi valehteleminen virkatehtävissä voi olla lähtökohtaisesti tuomittavaa mutta ulkopolitiikan yhteydessä perusteltua, kauaskantoisten seurausten valossa. Valehteleminen nyt voi auttaa ehkäisemään jonkin pahemman seurauksen myöhemmin.
Mitä tulee valtioiden keskinäiseen anarkiaan, Räikkä vertaa tilannetta nakkikioskin jonoon. Se on nimittäin vaarallinen paikka.
Viikonloppuisin aamuyöstä joku jonottajista saattaa alkaa käyttää oikeuttaan puhua tietyistä, tärkeistäkin asioista – ihmisoikeusloukkauksista, jonkin vähemmistön asemasta tai vastaavasta. Suurella todennäköisyydellä joku toinen jonossa kyllästyy puheeseen ja käyttää väkivaltaa.
Henkilö voi jälkikäteen sanoa, että hänellä oli oikeus puhua näin. Hän on siinä oikeassa, Räikkä toteaa. Joku toinen voi sanoa, että se oli ajattelematonta, koska järkevä ihminen tiedostaa mahdolliset seuraukset, jos päättää käyttää tätä oikeuttaan, hän jatkaa.
»Molemmat ovat oikeassa. He vain puhuvat eri asioista.»
Vastaavasti voidaan kysyä, onko pienillä valtioilla oikeus tehdä omia ratkaisujaan, liittoutua kenen kanssa haluavat ja valita itse johtajansa. Vastaus on tietenkin kyllä. Toisaalta on myös mahdollista todeta, että tämän oikeuden käyttäminen voi johtaa potentiaalisesti kaoottisiin seurauksiin.
»Tässä tilanteessa realistit eivät ole eri mieltä valtioiden oikeudesta suvereniteettiin, mutta he korostavat, että oikeutta ei välttämättä aina kannata käyttää.»
Esimerkiksi Tyynellämerellä Salomonsaaret pyrkii puolustusyhteistyöhön Kiinan kanssa, mihin Yhdysvallat on varoittanut puuttuvansa. Jos Salomonsaaret ei harrasta grillijonoulkopolitiikkaa, se ottaa varoituksista vaarin.
Realismia pidetään usein pikemminkin selittävänä kuin normatiivisena oppina. Sen ajatellaan kuvaavan ilmiötä, kansainvälisiä suhteita, sellaisena kuin se on, ottamatta kantaa siihen millainen maailman pitäisi olla.
Amerikkalainen poliittisen realismin kehittäjä Hans Morgenthau katsoi 1950-luvulla ihmisten olevan pohjimmiltaan itsekkäitä ja ajavan omaa etuaan, mistä voi johtaa myös valtioiden toimivan lähtökohtaisesti juuri näin. Myöhemmin uusrealismi on jättänyt pohdinnat ihmisluonnosta sikseen ja keskittynyt kuvaamaan järjestelmää, joka ajaa suurvallat kisaamaan keskenään vallasta ja suojelemaan itseään kilpailijoilta.
Räikän mukaan realismissa on kuitenkin myös normatiivinen ulottuvuus. Se kertoo, miten ulkopolitiikan hoitajien tulisi toimia.
Realismilla on taipumus johtaa konservatiiviseen ja kyyniseen politiikkaan.
Realismin yhtenä oppi-isänä pidetään renessanssin valtio-oppinutta Niccolo Machiavelliä. Hän opasti itsevaltiasta ajattelemaan kaikessa valtion etua, joka menee muiden moraalisten vaateiden edelle. Vastaavasti Morgenthau katsoi, että ulkopoliittisen johtajan suurin hyve on huolehtia maan edusta – jota ei välttämättä kannata kansalta kysellä.
»Hänen mukaansa pitää rohkeasti katsoa, mikä tuo etu on, eikä mennä esimerkiksi kansan mielipiteen ja pelkojen vietävänä», Räikkä kuvailee.
Varsinaisissa politiikkasuosituksissa realismi kannustaa ratkaisuihin, jotka toteutuvat suurella todennäköisyydellä. On oltava realistinen, että valittu linja toimii ja vältettävä turhien riskien ottamista.
Janan toisessa päässä häämöttää liberaali idealistinen maailmankuva, jossa tavoitteet ovat usein kunnianhimoisempia – ja myös riskit suurempia, Räikkä sanoo. Tehdään ulkopolitiikkaa esimerkiksi ihmisoikeuksien edistämiseksi silläkin uhalla, että suunnitelmat menevät mönkään.
»Tässä mielessä realismilla on taipumus johtaa konservatiiviseen, kyyniseen ja ihanteettomaan politiikkaan. Aina kun ihanteita ja moraalia on pelissä enemmän, yleensä onnistumisen todennäköisyys laskee», Räikkä sanoo.
Ukrainaa neuvottelupöytään painostavat eivät välttämättä koe Venäjän toimintaa millään muotoa hyväksyttäväksi. He kuitenkin katsovat, ettei Venäjä tule muuttumaan tai lopettamaan sotaansa, joten on etsittävä kompromissia.
»Kompromissit ovat aina likaisia ja niitä on vaikea perustella, koska syvällä sielussamme tiedämme, mikä on oikein ja väärin», Räikkä sanoo.
Realisti ei siis välttämättä ole idealistin kanssa eri mieltä politiikan päämääristä ja eettisistä perusteista. Hänestä vain ei kannata tehdä politiikkaa, jolla on suuri todennäköisyys epäonnistua.
Vastaava keskustelu koskee Räikän mukaan kaikkea yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta: onko siihen kohdistuvan tutkimuksen tavoitteena luoda ihanteita, joita tavoitella, vai potentiaalisesti toimintaa ohjaavia suosituksia, joista on hyötyä päättäjille ja äänestäjille?
Haetaanko parasta mahdollista maailmaa vai konkreettisia keinoja asioiden kehittämiseksi?
Asian voi esittää myös grillijonotermein. Maailma pitäisi epäilemättä muuttaa sellaiseksi, että kaikki saavat turvallisesti puhua suunsa puhtaaksi ilman pelkoa toisen ärsyyntymisestä väkivaltaiseksi. Kansainvälisissä suhteissa pitäisi vastaavasti pyrkiä toimimaan väkivallan riskien vähentämiseksi.
Esimerkiksi pyrkimykset integroida Venäjää Eurooppaan edustavat yhtä mahdollista tietä siihen, että Ukrainan kaltaiset maat saisivat rauhassa toteuttaa oikeuksiaan. Toisaalta Räikkä muistuttaa esimerkin voimasta. Kun yksi uskaltaa käyttää oikeuksiaan, muutkin saattavat rohkaistua. Lisäksi toiset asiakkaat voivat grillijonossa näyttää rähinöijälle, ettei väkivaltaa suvaita.
Tässä suhteessa suurimmat moraaliset virheet – hyökkäyssotaan ryhtyneen Venäjän lisäksi – tehtiin EU:ssa ja Natossa, toteaa Rachel Tausenfreund. Ne eivät ajoissa tukeneet Ukrainan oikeutta puhua suunsa puhtaaksi.
Ukrainan pyrkiessä irti Venäjän etupiiristä ja lähemmäs länttä EU antoi sille nimellisesti tukensa, mutta ei ollut valmis myöntämään sille jäsenyyttä tai varautunut seurauksiin. Nato puolestaan teki väärin, kun se avasi oven Ukrainalle mutta ei hyväksynyt sitä jäsenyysprosessiin jo 2008, kun asia oli esillä.
Realismin anti onkin Tausenfreundin mukaan tänä päivänä ennakoinnissa ja riskianalyysissa, ei välttämättä niinkään politiikkaa ohjaavana teoriana. Suurvaltakilpailu, jossa isot määräävät miten pienemmät voivat toimia, on yhä relevantti teoria politiikan mahdollisten seurausten arvioimiseen.
»Mutta se ei tarkoita, että hyväksyisimme sellaisen maailman.»