”Häpeän Euroopan puolesta” totesin Armenian pääministerille Nikol Pašinjanille, kun tapasin hänet marraskuun alussa Jerevanissa.
Eurooppa käytännössä vaikeni, kun Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahin armenialaisalueelle 19. syyskuuta. Kuudessa päivässä sen yli satatuhatta asukasta pakkosiirrettiin Armeniaan.
Kaksituhatta venäläistä rauhanturvaajaa, joiden tehtävänä oli ollut vuoden 2020 Azerbaidžanin hyökkäyksen jälkeen suojata Vuoristo-Karabahin väestöä, eivät muuhun pystyneet kuin auttamaan pakkosiirron toteuttamista. Yhtä voimattomia venäläiset sotilaat olivat, kun azerit saarsivat koko alueen joulukuussa 2022 ja sulkivat Vuoristo-Karabahin ainoan ulospääsytien, Laçinin käytävän. Toistasataatuhatta ihmistä joutui elämään kymmenen kuukautta piirityksessä ilman ruoka-, lääke- ja polttoainekuljetuksia. Eikä Eurooppa tehnyt mitään.
Armeniassa on humanitaarinen kriisi. Pieni ja köyhä maa joutuu ponnistamaan äärimmilleen taatakseen elämän perusedellytykset pakkosiirretyille. Armenia on samassa tilanteessa kuin Suomi talvisodan jälkeen asuttaessaan Viipurin läänistä evakkoon ajetut.
Vaikeneeko Eurooppa yhä? On vähintään kaksi syytä, miksi ei pitäisi. Kysymys on vakavasta inhimillisestä hädästä ja humanitaarisella avulla on kiire. Kysymys on myös geopolitiikasta, ja senkin vuoksi humanitaarisella avulla on kiire.
Kreml on oppinut sodastaan Ukrainassa. Pakkomielteinen pyrkimys palauttaa entinen imperiumi on parempi toteuttaa sisältäpäin kuin hyökkäämällä ulkoapäin. Etelä-Kaukasuksella Georgian nykyhallitus on saatettu venäläismieliseksi. Putinin ja Turkin Erdoğanin epäpyhä liitto siunasi Azerbaidžanin presidentti Alievin tahdon heittää armenialaiset ulos Vuoristo-Karabahista, jota he olivat asuttaneet vuosituhannen.
Pakkosiirtoja seuranneissa massiivisissa mielenosoituksissa Jerevanissa pääministeri Pašinjania kutsuttiin maanpetturiksi ja vaadittiin tämän päätä vadille. Venäläiset tahot provosoivat levottomuuksia. Etelä-Kaukasian ainoa demokratia ja korruptioon puuttunut hallitus haluttiin nurin.
Jos humanitaarista kriisiä ei saada nopeasti helpotettua, Pašinjanin hallinto ajautuu vaikeuksiin. Juuri nyt tilanne ei kuitenkaan ole poliittisesti kriittinen. Armenialaiset ovat ikiajat hakeneet Moskovasta suojaa naapuriaan Turkkia vastaan, mutta Vuoristo-Karabahin nöyryytyksen jälkeen Venäjään ei ensimmäistä kertaa luoteta. Pettymys on syvä ja se näkyy kansalaisten mielipiteissä.
Nato-jäsenyyden haikailu ei ole Armenialle realistinen vaihtoehto. Entä EU?
Pääministeri Pašinjan on ottanut rohkeita askelia. Armenia on ratifioinut ICC:n, kansainvälisen rikostuomioistuimen perussopimuksen. Putinia uhkaa pidätys, jos hän tulisi maahan. Armenia on ottanut etäisyyttä Venäjän vetämästä Kollektiivisesta turvallisuusjärjestöstä CSTO:sta. Sen sotaharjoituksia ei enää järjestetä maassa eikä Pašinjan ole osallistunut järjestön huippukokouksiin.
Armenian hallitus on valmis rauhanratkaisuun Azerbaidžanin kanssa. Ratkaisun on kuitenkin perustuttava kummankin maan alueelliseen koskemattomuuteen. Tilanteen pysyvä rauhoittuminen antaisi Armenialle liikkumatilaa, mitä Aliev ei halua, ja Putin vielä vähemmän.
Historiallisesti Venäjän reuna-alueiden konfliktit ovat enemmän tai vähemmän palvelleet Kremlin intressejä. On syy puuttua tilanteisiin ja vahvistaa venäläisten läsnäoloa alueilla.
Mitä turvallisuuspoliittista liikkumatilaa Armenialla voisi olla? Nato-jäsenyyden haikailu ei ole sille realistinen vaihtoehto. Entä EU?
Pääministeri Pašinjanin vastaus on selkeä. Hänen mukaansa naapurimaan Georgian ehdokkuus EU:n jäseneksi on muuttamassa asetelman. Armenia on saamassa EU:n vastaisen rajan.
Vakavaksi vaihtoehdoksi saattaisi tulla myös Armenian jäsenyysehdokkuus EU:ssa. Mutta onko Eurooppa tähän valmis? Soisin, että olisi.
Yhdysvaltojen vaalitaisto voimistuu, mutta piskuisen Nato-maan pääministeriä vaalit eivät jännitä – vielä.
»Hallituksessa sanon aina, että murehditaan ongelmia siinä järjestyksessä, kun ne tulevat eteen», kertoo Viron pääministeri Kaja Kallas.
Akuutteja huolenaiheita piisaa.
Kotimaassa talous sukeltaa ja elinkustannukset nousevat. Etelä-Eurooppaan rantautuu kasvavissa määrin siirtolaisia, jotka keikuttavat Euroopan poliittista venettä. Puolitoista vuotta Ukrainan sotaa on uuvuttanut eurooppalaisia, ja samaan aikaan Venäjä varautuu pitkään sotaan kiihdyttämällä aseteollisuuttaan ja valmistautumalla uuteen mobilisaatioon.
Siinä Kallaksen listaa, joka lienee täydentynyt vielä haastattelun jälkeen Hamasin terrorihyökkäyksellä Israelissa sekä Suomen ja Viron välisen Baltic Connector -kaasuputken sabotaasiepäilyllä.
Yhdysvalloissa sentään presidentti Joe Biden on toistaiseksi ollut etulinjassa antamassa aseapua Ukrainalle, Kallas sanoo.
»Olen puhunut useiden demokraattien kuin republikaanienkin kanssa, ja aseavulla on laaja kannatus. Kaikki ei ole yhden ihmisen varassa.»
Tuo yksi ihminen voi kuitenkin olla ratkaisevassa asemassa, etenkin jos kyseessä on presidentiksi jälleen haluava Donald Trump. Jos hänet valitaan, ei Yhdysvaltojen tuen jatkumisesta ole mitään takeita.
Vaalit ovat myrskyistä aikaa, ja Venäjä tietää tämän hyvin, Kallas sanoo. Hän kuitenkin muistuttaa, että Viro tekee joka tapauksessa yhteistyötä kaikkien liittolaistensa johtajien kanssa. Kunkin maan kansalaiset äänestävät omat johtajansa.
Kallas on päässyt tutustumaan Suomen uuteen valtionjohtoon. Hän on saapunut paikalle suoraan Ulkopoliittisen instituutin järjestämästä Helsinki Security Forum -konferenssista, jossa hän esiintyi lavalla yhdessä ulkoministeri Elina Valtosen kanssa.
Kallas on saanut jatkuvasti vastata kysymykseen, mitä Viro uudelta liittolaiseltaan nyt odottaa? Eipä oikeastaan mitään ihmeellistä.
Suomen – ja toivon mukaan pian myös Ruotsin – liittyminen Natoon vahvistaa koko Itämeren alueen turvallisuutta, mutta Viro on hoitanut tonttinsa jo pitkään ennen kuin Suomi tuli mukaan, Kallas sanoo.
»Kaikki eivät ehkä tiedä, mutta kokoomme nähden meillä on yhtä suuri armeija kuin Suomella. Olemme pitkään käyttäneet kaksi prosenttia bruttokansantuotteestamme puolustukseen. Meillä on reserviarmeija ja asevelvollisuus. Ei kukaan kuvittele, että nyt Suomi tulee ja tekee jotain ihmeitä», Kallas toteaa Viron suurlähetystössä Kaivopuistossa.
Kallas korostaa, ettei Naton itäisen kyljen turvaaminen ole yksin minkään maan harteilla. Kun uhka joka tapauksessa tulee idästä, ei sillä ei ole merkitystä, onko suomalaisia joukkoja sijoitettuna vaikkapa Baltiaan. Aluetta puolustetaan yhdessä.
Suomen ja Viron välinen matka on 70 kilometriä, Kallas huomauttaa.
»Kun hävittäjänne nousevat ilmaan, ne ovat jo Virossa. Ne ovat joka tapauksessa jo Baltian alueella, vaikka asemapaikka olisikin Suomessa.»
Mitäs me sanoimme? Tällaiseen lällättelyyn Kallas ei ole sortunut – isoäiti opetti, ettei sellainen ole kohteliasta, Kallas kertoi Washington Postille kesällä 2022. Hän kuitenkin vaati EU:ta asettamaan pakotteita Venäjälle jo ennen verisen hyökkäyssodan alkamista. Sittemmin Kallas on kuuluttanut periksiantamattomuutta Venäjää kohtaan ja vankkumatonta tukea Ukrainalle.
UP-lehti kertoi ennen sotaa vuonna 2021, kuinka moni Euroopan maa vähätteli Baltiasta kantautuvia varoituksia Venäjän vaarallisuudesta. Nyt niitä kuunnellaan, ainakin toistaiseksi.
Kallas myöntää, että sodan pitkittyessä viestin vahvistaminen muuttuu yhä raskaammaksi. »Tiesimme alun alkaen, että edessä on pitkä tie.»
Länsirintaman maiden sisäiset ongelmat alkavat painaa. Euroopan talous on ongelmissa ja inflaatio laukkaa. Ukraina saattaa näyttää kaukaiselta ongelmalta.
»Venäjä haluaa nähdä lännen rintaman rakoilevan – tätä ei pidä sille suoda. He odottavat, että me väsyisimme ensin», Kallas.
Toistaiseksi rintama on hänen mukaansa vaikeuksista huolimatta pysynyt yhtenäisenä.
Ongelmia lisää se, että kovinta ääntä pitäneet itäiset Euroopan maat ovat viime aikoina vähentäneet tukeaan. Puola on ilmoittanut keskittyvänsä oman puolustuksensa petraamiseen ja ammusvarastojensa täydentämiseen – tosin näitä puheita värittää vaalien lähestyminen, Kallas huomauttaa.
Virollakin on lehtitietojen mukaan entistä vähemmän lähetettävää. Yhtä lailla sen on tuettava Ukrainaa ja samaan aikaan täydennettävä omia varastojaan lisäämällä puolustustarvikkeiden tuotantoa ja hankintoja.
»Asiassa on kaksi puolta. Kun kysyy puolustusalan yrityksiltä, mikseivät ne tuplaa tuotantoaan, vastaus kuuluu, ettei ole tilauksia. Kaikki maat puhuvat puolustushankinnoista, mutta tilaukset puuttuvat.»
Kallas on saanut itsekin tuta osansa demokratiaan kuuluvasta turbulenssista. Päivää ennen haastattelua julkaistun kyselyn mukaan kaksi kolmannesta virolaisista vastaajista toivoo pääministerin eroavan. Taustalla on Kallaksen miehen liiketoimiin Venäjällä liittyvä kohu.
Kallas on pysynyt lujana syytösten edessä ja vedonnut liiketoimien laillisuuteen ja omaan tietämättömyyteensä. Kallaksen puoliso Arvo Hallik on sittemmin myynyt osuutensa vientiyrityksestä, jonka Venäjän-toimintojen hidas alasajo on herättänyt arvostelua.
Oppositio se vain tekee työtään, Kallas sanoo erovaatimuksista.
»Oma kantani ei ole muuttunut. Tietysti olen surullinen ja järkyttynyt, että tällaisia väitteitä ylipäätään on noussut esiin, mutta se on politiikkaa.»
Kohun keskellä Kallas on pyrkinyt pitämään esillä vientirajoitusten valvonnan haasteita. Viron hallitus esitti jo keväällä Euroopan unionille Venäjän asettamista täyteen kauppasaartoon, hän muistuttaa. Helsingin-vierailullaan Kallas keskusteli asiasta virkaveljensä Petteri Orpon kanssa.
»Ainoa keino varmistaa, ettei vientirajoituksen alaisia tuotteita päädy Venäjälle, on täysi kauppasaarto tie- ja raideliikenteessä. Mutta se toimii vain, jos kaikki rajavaltiot ovat mukana», Kallas sanoo.
Ei kukaan kuvittele, että nyt Suomi tulee ja tekee jotain ihmeitä.
Oman vyyhtensä muodostavat myös rajan tuntumassa asuvat Venäjän kansalaiset. Heitä on niin Suomessa kuin Virossa. Venäjä voi mahdollisesti käyttää tätä väestöä hybridivaikuttamisen keinona. Samaan tapaan Venäjä käytti Itä-Ukrainan venäläistä vähemmistöä keppihevosena aloittaessaan sodan vuonna 2014.
Suomessa on pohdittu kaksoiskansalaisuuden rajoittamista. Virossa se ei ole ylipäätään laillista. Ongelmaksi on muodostunut, että Venäjä tekee kansalaisuudesta luopumisen käytännössä mahdottomaksi. Virossa on siis ihmisiä, jotka eivät voi saada Viron kansalaisuutta, koska eivät pääse eroon Venäjän passista ei pääse eroon.
»Se on hyvin vaikea aihe. Olemme keskustelleet asiasta, mutta meillä ei ole hyviä ratkaisuja. Emme tarvitse kaksoiskansalaisia, varsinkaan hyökkääjävaltion kanssa», Kallas sanoo.
Pitäisi siis keksiä keino todentaa, että henkilö on luopunut kansalaisuudestaan, vaikka Venäjä ei sitä virallisesti sallisikaan. Kallaksen mielestä ihmiset, jotka ovat opiskelleet kielen ja pitävät Viroa kotimaanaan ovat tällaisen mahdollisuuden ansainneet. Toisaalta maahan ei kaivata neuvostoaikaisia asenteita, jotka pönkittävät venäjänkielisten asemaa isäntäväkenä eestin puhujiin nähden.
»On kuitenkin pakko sanoa, että valtaosa venäjänkielisestä vähemmistöstämme on meidän puolellamme. Naton kannatus tämän väestön keskuudessa on kaksinkertaistunut sodan alettua», Kallas sanoo.
»He ymmärtävät, että kun Venäjä alkaa ’vapauttaa’ alueita, heidän kotinsa ovat ensimmäisenä tulilinjalla. Ihan kuin Itä-Ukrainassa.»
Jos Kallas haluaa sulkea rajat Venäjän suuntaan, Ukrainalle ne pitäisi hänen mukaansa avata. Viro on kantanut soihtua Ukrainan Nato- ja EU-jäsenyyden puolesta. Viron oma kokemus on osoitus siitä, millainen positiivinen vaikutus jäsenyydellä voidaan saada aikaan – kunhan ehdot täyttyvät.
»Meille EU-jäsenyys merkitsi vaikeita uudistuksia. Oikeusvaltioperiaatteen ja markkinatalouden vahvistaminen ei ollut vain EU:n etu, vaan hyödytti Viroa ja vaurastutti meitä», Kallas sanoo.
Hän nostaa esimerkiksi keskipalkkojen nousun Virossa. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana palkat ovat nousseet noin 50-kertaisiksi. Eläkkeet ovat nyt yli 70 kertaa suurempia kuin heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Kun Viro itsenäistyi jälleen vuonna 1991, oli koko kansakunnan ajattelun muututtava, Kallas sanoo. Neuvostoliitossa valtio oli miehittäjä, joten oli hyväksyttävää varastaa valtiolta. Asetelma normalisoi korruptiota. Itsenäisyyden myötä veronmaksajien varojen vieminen ei enää käynyt päinsä, ja korruptio oli kitkettävä. Ukraina ei tuolloin kyennyt samaan, mutta nyt heillä on uusi mahdollisuus, Kallas toteaa
»Ukrainaisille sanon, teidän on täytettävä jäsenyyden ehdot. Alennuksia ei tipu, ja se on teidänkin etunne.»
Vaikeista ajoista huolimatta Kallas on optimisti. Hän uskoo, että EU:ssa Ukrainasta voisi tulla samankaltainen taloudellinen menestystarina kuin Virosta. Uudistukset eivät kuitenkaan ole helppoja, eikä mikään ole taattua.
Toivoa antaa sekin, että Eurooppa ja Yhdysvallat on pysyneet näinkin pitkään yhtenäisinä. Maita on koetellut liuta kriisejä pandemiasta energiapulaan ja sotaan, »mutta niistä on selvitty yhdessä», Kallas sanoo.
28.6.2024: Jutun otsikko ja ingressi vaihdettu perustuen päätöksiin EU:n johtajanimityksistä.
Lue myös reportaasi Baltiasta UP-lehdestä 3/2023: Liettua tekee kaikkensa Ukrainan Nato-jäsenyyden eteen.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan keväällä 2022 alkoi kotomaassani suomettumiskirves heilua ja minäkin sain iskuja päähäni. Olenhan kirjoittanut useita kirjoja, joissa päähenkilöinä ovat venäläiset, ja romaanin Hytti nro 6, jonka tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Neuvostoliittoon. Kirjoissani venäläiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin Homo Sapiens -lajin edustajat tällä planeetalla.
Suomalaisten suhtautuminen venäläisiin on pääsääntöisesti ollut hyvin kirjavaa. Käsityksiämme ovat muokanneet media, koululaitos, kirkko, armeija sekä ihmisten omat kokemukset reissuillaan Neuvostoliitossa tai Venäjällä.
Lapsuudenkodissani suhtautuminen venäläisiin oli moninaista. Kummisetäni, jolla ei ollut henkilökohtaista kokemusta venäläisistä, rakensi näkemyksensä venäläisistä 1920-luvun valtamedian pääsääntöisesti negatiivisten stereotypioiden pohjalta. Hän näki venäläiset barbaarisina toisina, joita määrittää orjallinen alamaisuus, raakalaismainen julmuus, epäluotettavuus, kevytmielisyys ja juoppous. »Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi», oli kummisetäni useasti toistama lause.
Isäni, joka piti itseään läntiseen ja germaaniseen kulttuuriin kuuluvana ja vastusti sosialistisia aatteita, suhtautui venäläisiin pragmaattisesti ja korrektisti. Hyvät suhteet itään, myös pakon edessä solmitut, hyödyttivät hänen näkemyksensä mukaan suomalaisia. Hän kannatti sillanrakentamista Suomen ja Neuvostoliiton välille, sillä se takaisi rauhan.
Perheeseemme kuului myös naimaton tätini, joka luki venäläistä kirjallisuutta, opetteli venäjää ja kävi lomamatkalla Leningradissa. Vierailtuaan Iisakinkirkossa hän innostui ortodoksiasta ja sen itäisistä, bysanttilaisista juurista. Eittämättä tätinikin vaikutti osaltaan siihen, että aloitin lukiossa venäjän kielen opinnot ja myöhemmin matkat eri puolille Neuvostoliittoa.
Ystäväni, joka tähän asti on puhunut aina venäläisistä, on alkanut käyttämään sanaa ryssä.
Kun lukioaikana keskustelin baarissa koulukavereitteni kanssa Suomen autonomian ajasta, esiin nousi ainakin kolme erilaista näkemystä. Laten mielestä koko autonomian ajan Suomi oli uhri, jota suuri Venäjä kiusasi ja sorti. Jaska, joka oli meitä muita vanhempi, kantoi päässään snellmanilaista hattua ja totesi, että myöntyväisyyslinjan kannattajilla oli hyvät perustelut toimilleen. Anna, jonka äiti oli siivooja, yritti puolestaan selittää, mitä kaikkea hyvää tsaarit Aleksanteri I ja II saivat Suomessa aikaan.
Helsingin yliopiston kuppilassa puitiin ahkerasti myös sisällissotaa ja sen jälkiseurauksia. Näissä kiistelyissä välillemme aukeni syvä railo. Yhden mielestä sisällissotaa ei koskaan ollut käyty, vaan suomalaiset ajoivat urhollisesti ryssät pois maasta. Toisen näkemyksen mukaan pohjalaiset lähtivät taistelemaan venäläisiä vastaan ja etelässä lähdettiin sisällissotaan. Minä olin hiljaa.
Toisen maailmansodan jälkeisen Suomen ulkopoliittisen linjan perusta on mahtunut kolmeen sanaan: hyvät suhteet naapurimaihin. Tämä yleisesti ottaen hyväksi koettu doktriini haudattiin helmikuisena yönä 2022. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomen armeija, valtamedia ja sen myötä valtiojohto näkivät Nato-jäsenyyden hakemisen ajankohtaiseksi.
Suomi oli ollut jo vuodesta 1994 mukana Naton rauhankumppanuusohjemassa, 1995 Puolustusvoimia alettiin virittää Nato-yhteensopivaksi, 1999 Nato-yhteistyö kirjattiin ensimmäistä kertaa osaksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja 2007 kirjattiin hallitusohjelmaan Nato-optio eli mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä. Suomen päätös hankkia Yhdysvalloista F-35 hävittäjät oli iso harppaus kohti Natoa. Tätä hävittäjää nimittäin käyttävät useat Nato-maat.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muuttui radikaalisti. Suomi katkaisi miltei kaikki suhteet Venäjään ja liittyi jyrkissä Venäjä-kannoissaan Baltian maiden joukkoon. Yleinen ilmapiiri kapeni nopeasti vanhojen historiasta kumpuavien teemojen ympärille. Venäjä-historiamme monimuotoisuus jäi keskusteluista pois. Venäjä nähdään yksinomaan pahana, barbaarisena toisena, vaikka siellä asuu edelleen kansaa, joka ei halua sotaa vaan demokratiaa. Ystäväni, joka tähän asti on puhunut aina venäläisistä, on alkanut käyttämään sanaa ryssä.
Olemme palanneet nollapisteeseen.
Menneisyys kertoo, että tulevaisuudessa – ellei ydinsota syty – aloitamme saman kierroksen uudelleen. Suomen ja itäisen naapurimme välistä siltaa aletaan rakentaa, koska maantieteellemme emme voi mitään. Siihen työhön tulee menemään vuosikymmeniä. Tähän ei voi vaikuttaa Natokaan, vaikka onkin maailman suurin sotilasmahti.
Ulkomaalaisen silmään Caio Giulio Cesare Mussolinin nimeä kantavat vaalijulisteet Rooman keskustassa näyttävät ehkä vitsiltä. Italian diktaattorin pojanpoika tosiaan oli äärioikeistopuolue Italian veljien ehdokkaana vuoden 2019 eurovaaleissa. Häntä ei valittu, ja puolue sai vain kuusi prosenttia äänistä, mutta Italian veljien nousu oli vasta alussa. Puolue voitti syyskuun 2022 parlamenttivaalit 26 prosentin ääniosuudella.
Historioitsija David Broderin Mussolini’s Grandchildren syventyy Italian äärioikeiston historiaan.
Pääministeri Giorgia Melonin johtama puolue on suoraa jatkoa Italian sosiaaliselle liikkeelle (MSI), jonka Mussolinin kannattajat perustivat vuonna 1946. Broder selittää, miten MSI kylmän sodan aikana korosti kommunisminvastaisuuttaan löytääkseen liittolaisia muista laita- ja keskustaoikeistolaisista liikkeistä. Se ei kuitenkaan mennyt hallituksiin ja piti kiinni fasistisesta luonteestaan.
Puolueen onni kääntyi 1990-luvun alussa, kun korruptioskandaali kaatoi kristillisdemokraattien ja sosialistien hallituksen. Puolivillaisena yrityksenä siirtyä fasismista kohti eurooppalaista konservatiivipuoluetta MSI vaihtoi nimekseen Kansallinen liitto (AN). Vuonna 1994 AN muodosti hallituksen mediamoguli Silvio Berlusconin uuden Forza Italia -puolueen ja muukalais- ja EU-vastaisen Lega Nordin kanssa. Broder toteaa, ettei AN:n polku hallitukseen avautunut fasismin hylkäämisen myötä, pikemminkin tietä raivasi vanhan poliittisen järjestyksen romahtaminen.
Lopulta Kansallisen liiton muutos »normaaliksi» nykyaikaiseksi oikeistopuolueeksi epäonnistui. Vuonna 2009 se yhdistyi Forza Italian kanssa.
Vastavetona puolueen äärioikeistoainekset irtautuivat ja perustivat vuonna 2012 Italian veljet. Melonin johtajuus ja kyky yhdistää oppositioäänestäjät olivat tärkeimmät syyt puolueen voittoon vuonna 2022, samoin kuin kilpailevien oikeistojohtajien Matteo Salvinin ja Berlusconin suosion hiipuminen.
Broderin mukaan Italian veljet on muokannut keskustelua historiasta, muun muassa korostamalla italialaisiin kohdistuneita rikoksia toisen maailmansodan lopussa Italian omien hyökkäys- ja miehityssotien kustannuksella. Vaikka julkisuudessa puolue sanoo jättäneensä fasismin taakseen, sen johto mielellään puolustelee fasistien tekosia.
Italian äärioikeiston hiljattainen nousu ei ole yksittäistapaus. Broderin mukaan suuntaus näkyy muissa läntisissä demokratioissa: jatkuva talouskriisin ja kansallisen rappion tunnelma, luokkaperustaisten poliittisten puolueiden romahdus ja kansallispopulistien nousu. Heidän politiikassaan yhdistyvät kansallismielisyys, maahanmuuttajien ja seksuaalivähemmistöjen vastainen retoriikka, perhe- ja kansallisuuskäsitysten rajaaminen, historian vääristely ja ilmastonmuutoksen kieltäminen.
EU:n ja etenkin Naton yleinen kannattaminen tekee heistä kuitenkin siedettäviä kumppaneita keskustaoikeistolle ja Yhdysvalloille. Italian tapauksessa äärioikeisto on saanut maan poliittiset instituutiot hallintaansa päihittämällä aikaisemmat maltilliset kumppaninsa.
Kirjoittaja on johtava tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
David Broder: Mussolini’s Grandchildren. Fascism in Contemporary Italy. Pluto Press 2023, 222 s.
Kansanedustajien tunteet kuumenivat, kun hallitus esitteli heinäkuussa toimia jännitteiden lieventämiseksi Kosovon pohjoisosassa.
Toukokuussa pidettyjen Kosovon paikallisvaalien jälkeen maan serbialueilla syttyi kahakoita serbialaisten mielenosoittajien ja KFOR-rauhanturvaoperaation sotilaiden välille.
Kosovon serbit boikotoivat vaaleja, minkä vuoksi serbienemmistöisissä kunnissa johtoon nousivat albaanit. Serbit pyrkivät estämään edustajien pääsyn hallintorakennuksiin, ja lopulta Kosovon poliisi hajotti väkivaltaisesti serbien mielenosoituksen. Nyt Kosovo selvittää mahdollisuutta järjestää uudet vaalit näissä kunnissa.
Kosovoa halkovat yhä etniset jakolinjat, eikä maan pohjoisosien serbivähemmistö hyväksy koko Kosovon valtiota. Serbejä on väestöstä arviolta kahdeksan prosenttia, mutta tarkkaa lukemaa ei ole tiedossa. Serbit kun boikotoivat edellistä väestönlaskua.
Viime vuonna Kosovon hallinto pyrki pakottamaan serbiautoilijat käyttämään Kosovon rekisterikilpiä. Asia ratkesi EU:n sovittelun ansiosta.
Kosovolla on Serbialle valtava symbolinen merkitys, joka rakentuu historiallisten, jopa satoja vuosia vanhojen myyttien varaan. Erityisesti korostuu vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelu, jossa serbit uhrasivat marttyyrimaisesti itsensä kristinuskon ja Euroopan puolesta.
Symbolinen arvo ei jää ainoastaan Balkanille vaan ulottuu laajemmin maailmanpolitiikkaan.
Belgradissa päämajaansa pitävän CEP-ajatuspajan hallituksen puheenjohtajan Srđan Majstorovićin mukaan viimeaikaisten jännitteiden takana on pääministeri Albin Kurtin halu vahvistaa Kosovon itsenäisyyttä. Vaikka vaatimus on Majstorovićin mukaan oikeutettu, on serbivähemmistö tuntenut itsensä uhatuksi Kosovon turvallisuusjoukkojen voimankäytön takia.
Jännitteistä huolimatta Kosovo ja Serbia allekirjoittivat helmikuussa EU:n johtaman Belgradin ja Pristinan dialogin välietappina sopimuksen, jonka mukaan ne rakentavat kahdenvälisiä suhteita ilman Kosovon itsenäisyyden tunnustamista. Mallina toimi vuoden 1972 Saksojen välinen sopimus, jonka turvin Itä- ja Länsi-Saksa pääsivät jäseniksi kansainvälisiin järjestöihin ilman että ne tunnustivat toisensa.
Kosovon on tunnustanut 101 YK:n 193 jäsenmaasta. Suuri osa näistä on länsimaita, joskin joukosta uupuu viisi EU-maata. Espanjalla, Romanialla ja Slovakialla syyt ovat sisäpoliittisia: ne eivät halua Kosovosta ennakkotapausta omille etnisille vähemmistöilleen. Kreikka ja Kypros puolestaan eivät halua antaa Turkille suotuisaa ennakkotapausta Pohjois-Kyproksen asemasta.
Putin on käyttänyt Kosovoa ennakkotapauksena Venäjän luodessa uusia ’tasavaltoja’ Ukrainassa.
Isoista maista Kiina ja Venäjä eivät ole tunnustaneet Kosovoa. Majstorovićin mukaan kiistat Kosovon ja Serbian välillä tarjoavat suurvalloille mahdollisuuden vaikuttaa Euroopan politiikkaan.
European Policy Institute of Kosovo -ajatuspajaa johtavan Demuš Šašan mukaan Venäjä on Kosovon itsenäistymisestä lähtien kantanut lännelle kaunaa ja hyödyntänyt Kosovon itsenäistymistä ulkopolitiikassaan: »Putin on käyttänyt Kosovoa ennakkotapauksena Venäjän luodessa uusia ’tasavaltoja’ Ukrainassa miehittämillään alueilla.»
Kiina puolestaan ei Šašan mukaan ole ollut aktiivisesti mukana Belgradin ja Pristinan dialogissa, vaan se on pysytellyt taustalla Serbian tukijana. Erityisesti tämä näkyy vetoomuksissa alueelliseen koskemattomuuteen, joka sopii Kiinan agendaan Taiwanissa.
Kiina on kuitenkin lisännyt investointeja Länsi-Balkanin alueella, etenkin Serbiassa. Se on lainannut rahaa erilaisiin infrastruktuuriprojekteihin. Arvioiden mukaan Kiina investoi alueella vuosittain noin miljardi euroa. Tämän lisäksi Kiina on kiihdyttänyt pehmeää vaikuttamistaan, mikä näkyi vaikkapa rokotelähetyksinä pandemian aikana.
Kevään mielenosoitusten aikaan Kiina otti julkilausumalla kantaa tapahtumiin ja osoitti tukensa Serbialle. Useimmiten Kiina on pitänyt etäisyyttä Kosovon kiistaan.
Serbia on otollista maaperää Venäjän ja Kiinan vaikuttamiselle. 1990-luvun sodat ja etenkin maahan kohdistuneet Naton pommitukset vuonna 1999 ovat vaikuttaneet serbien länsivastaisuuteen. Novi treći put -ajatuspajan mielipidemittauksen mukaan 47 prosenttia serbialaisista näkee Venäjän ja 20 prosenttia Kiinan tärkeimpänä poliittisena kumppanina.
Majstorović pitää EU-vastaisuuden syynä myös sitä, ettei EU ole tarjonnut tarkkaa aikataulua jäsenyydelle. Alueen integrointi osaksi EU:ta tukisi kuitenkin unionin geopoliittisia tavoitteita.
Ukrainalle tarjottu nopeutettu jäsenyysprosessi on esitetty mahdollisuutena myös Balkanin maille päästä lähemmäs EU-jäsenyyttä. Kosovo jättikin joulukuussa 2022 jäsenhakemuksensa. Serbia on ollut ehdokasmaa jo vuodesta 2009, mutta neuvottelut ovat edenneet hitaasti ja EU-jäsenyyden kannatus on hiipunut.
Šašan mukaan Serbian ja Kosovon jäsenyysneuvottelut ovat jumissa, ellei Belgradin ja Pristinan dialogi etene. Dialogi ei kuitenkaan näytä kiinnostavan EU:n päättäviä tahoja.
Majstorović näkee mahdollisuuden ratkaisuun jäsenyyssopimuksissa, joiden muotoilussa käytettäisiin luovuutta. Näin ne voisivat tyydyttää myös niitä viittä nykyistä jäsenmaata, jotka eivät ole vielä tunnustaneet Kosovoa.
Kuuluisa amerikkalainen antropologi Margaret Mead ehdotti 1960-luvulla, ilmeisen tosissaan, että vastanaineille pariskunnille voisi tarjota mahdollisuutta viettää kuherruskuukautta ydinpommin kestävässä bunkkerissa. Sodan syttyessä turvassa olisi ainakin kourallinen lisääntymisikäisiä ihmissukua jatkamaan.
Tyynenmeren heimojen parissa maineensa luonut Mead pohti myöhemmin urallaan länsimaisia aikalaisongelmia, kuten ydinsota-ahdistusta. Moni kylmän sodan aikana varttunut muistaa epäilemättä jatkuvan maailmanlopun pelon suurvaltojen ydinarsenaalien varjossa. 1980-luvulla englantilaistutkijat löysivät ilmiöstä syyn monenlaiseen nuorison pahoinvointiin.
Pahin maailmanlopun pelko on ehkä väistynyt, tai ainakin sen kohde on vaihtunut ydinsodasta ilmastonmuutokseen. Vaikka suurvaltojen välisillä sopimuksilla on saatu vähennettyä ydinaseiden määrää 1980-luvun huipusta, on maailmassa edelleen kyllin massatuhoaseita hävittämään sivilisaation sellaisena kuin sen tunnemme.
Tuo potentiaali yhdessä ydinaseisiin liitetyn moraalisen vastenmielisyyden kanssa on osaltaan estänyt niiden käyttöä konflikteissa sitten toisen maailmansodan. Aika ajoin ydinasevaltioissa on esitetty ydinaseiden hyödyntämistä rajatussa määrin, sotilaallisin perustein taistelukentän tarpeisiin, mutta toistaiseksi tähän ei kaikeksi onneksi ole ryhdytty.
Ydinaseasiantuntijat painottavat kerta toisen jälkeen vahvan tavanomaisen sotilasvoiman merkitystä. Käyttökelpoinen voima on parempi pelote.
Tässä lehdessä syvennymme tuohon sienipilvien ja rätisevien säteilymittarien maailmaan. Suomi on uudessa tilanteessa Naton ydinaseliittouman jäsenenä, ja Ukrainassa sotiva Venäjä on uhkailulla ja kiristyksellä romuttanut vanhaa ydinasejärjestystä. Uusien ydinasevaltioiden ja entistä tarkempien ja kehittyneempien pommien myötä riski niiden käytöstä sotatantereella on kasvanut. Kukaan ei varmuudella tiedä, millaisia seurauksia ydinaseiskulla tänä päivänä olisi.
Yksi historian opetus on, että ydinase on hyvä pelote, mutta ei täydellinen. Ydinpommi edustaa niin äärimmäistä väkivaltaa, että siihen turvautumista voidaan hyvällä perusteella pitää epätodennäköisenä. Siksi ydinaseasiantuntijat painottavat kerta toisen jälkeen vahvan tavanomaisen sotilasvoiman merkitystä. Käyttökelpoinen voima on parempi pelote.
Sotilaallinen varustautuminen onkin päivän sana. Sitä edustavat tässä numerossa muun muassa Patrian toimitusjohtaja Esa Rautalinko sekä suurvaltojen kisa tekoälyn soveltamisesta sodankäyntiin. Aseistautumisen kriitikoille aika on vaikea. Aikoinaan ydinaseiden vastustamisesta alkanut eurooppalainen rauhanliike on hankalassa tilanteessa, kuten lehden sivuilta selviää.
Ydinaseiden vastustamiseen on yhä runsaasti hyviä syitä, mutta ahdistukseen ei ole syytä palata. Ehkäpä olisi aika kiihkottomalle ja tutkittuun tietoon perustuvalle keskustelulle ydinasepolitiikasta.
Presidentit Emmanuel Macron ja Luiz Inácio Lula da Silva syleilivät kesäkuussa Pariisissa. Maiden näkemykset Mercosur-sopimuksesta eivät ole yhtä läheiset. Kuva: Alexis Jumeau/SIPA/Shutterstock/All Over Press
Viimeiset vuodet ovat olleet vaikeita Amazonin sademetsälle, jota tuhotaan puu ja ekosysteemi kerrallaan.
Amazonin sademetsä kattaa yli puolet Brasilian pinta-alasta ja ulottuu yhteensä kuuden valtion alueelle. Global Forest Watch -ympäristöjärjestön mukaan vajaa kaksi miljoonaa hehtaaria koskematonta sademetsää häviää joka vuosi.
Hakkuut ja metsäpalot lisääntyivät Brasiliassa Jair Bolsonaron presidenttikauden aikana. Hänen seuraajansa valittu Luiz Inácio Lula da Silva on kertonut lopettavansa Amazonin sademetsän hakkaamisen vuoteen 2030 mennessä.
Viime vuosien Amazon-politiikka on saanut Euroopan unionin ja Argentiinan, Brasilian, Paraguayn ja Uruguayn välisen Mercosur-kauppasopimuksen osapuolet loittonemaan toisistaan, vaikka alustava sopimus hyväksyttiin 2019.
Alustavan sovun jälkeen EU kirjasi sopimukseen ympäristöä ja ihmisoikeuksia huomioivan lisäinstrumentin, jossa osapuolet edistäisivät esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteita. Lisäksi työntekijöiden oikeuksiin kiinnitettiin huomiota.
Metsien osalta vaaditaan sopimuksen osapuolia hillitsemään salahakkuita ja metsäpaloja sekä vaalimaan kestävää metsätaloutta. Lisäksi jäsenvaltioiden tulee varmistua siitä, että kulutus ei lisää metsäkatoa tai maaperän huononemista.
Ulkoministeriön kestävän kaupan yksikön päällikkö Kent Wilska huomauttaa, että kyseessä ei ole pelkkä kauppasopimus. Kauppa- ja assosiaatiosopimuksen toivotaan luovan globaalia arvopohjaa muun muassa ympäristövastuullisuuteen.
Ympäristöjärjestöt sen sijaan ovat esittäneet huolen, että kulutuksen lisääntyminen tullivapauden myötä kasvattaisi entisestään raskaasta hiilijalanjäljestä koostuneiden tuotteiden, kuten lihan menekkiä. Lisäksi huolta ovat aiheuttaneet Latinalaisen Amerikan mineraalivarannot ja kaivannaisteollisuus, joista ei ole mainintaa EU:n lisäinstrumentissa.
Ympäristövaatimukset asettuvat Brasilian hallinnossa vastakkain yhden talouden selkärangan kanssa. Maan keskiselle mutta vähän suojellulle trooppiselle savannialueelle levittäytynyt karjatalous kattaa vajaat 60 prosenttia Brasilian omasta lihantuotannosta. Globaalisti Brasilia on maailman suurin naudanlihantuottaja.
Brasilia ei kaipaa EU:n sanelua ympäristö- ja maatalouspolitiikkaansa.
Heinäkuun puolivälissä presidentti Lula kommentoi uutistoimisto AP:lle, että Ranska puolustaa kovaa maataloutensa etuja ja jommankumman, Brasilian tai Ranskan, on syytä luopua protektionismistaan, jos kaikkia osapuolia tyydyttävä sopimus halutaan saada aikaiseksi.
Brasilian yhtenä pelkona on, että liiallinen luonnonsuojelukorostus luo epäsuotuisan kauppapoliittisen aseman.
Sopimusta kyseenalaistanut Ranska on toistuvasti vedonnut Amazonin tilanteeseen. Lisäksi Ranskan maatalousministeri Marc Fesneau on esittänyt, että Mercosur-valtioilla tulee olla samat maatalouden laatu- ja hygieniavaatimukset, eikä sopimus ainakaan saisi olla epäedullinen Ranskan maataloudelle.
Lula taas on korostanut, että valtioilla on oikeus suojella omaa maatalouttaan. Hänen mielestään kansainvälinen yhteistyö rakentuu keskinäiselle luottamukselle, ei sanktioiden uhalle.
»Brasilian yhtenä pelkona on, että liiallinen luonnonsuojelukorostus luo epäsuotuisan kauppapoliittisen aseman», sanoo Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen.
Ennen vuotta 2019 ja Amazonin suuria metsäpaloja ympäristökysymykset eivät juuri olleet Mercosur-neuvotteluissa esillä. Wilskan mielestä ympäristökysymysten viimevuotinen esiinnousu on otettu vaihtelevasti vastaan Mercosur-maissa.
»Mercosur-valtiot haluavat lieventää meidän [EU:n] ehdotuksia ympäristösitoumuksissa. Esimerkiksi Brasilian presidentti vaikuttaisi haluavan, että eurooppalaiset yritykset eivät pääsisikään niin helposti julkisten hankintojen markkinoille», Wilska sanoo.
Odotukset sopimussolmun aukeamiselle ovat kasvaneet, sillä EU-puheenjohtajuus siirtyi heinäkuussa Espanjalle, jolla on lämpimät ulkopoliittiset suhteet Latinalaiseen Amerikkaan. Ilman muita jäsenvaltioita Espanja ei kuitenkaan voi tehdä sen suurempia sankaritekoja. Esimerkiksi vahva maatalousmaa Itävalta hankaa sopimusta vastaan.
Lula on ottanut Mercosur-sopimuksen tavoitteekseen ja ilmaissut toiveensa saattaa sopimus maaliin.
Sopimus on ollut toistakymmentä vuotta kestänyt uurastus, jota on viime aikoina kiihdyttänyt geopoliittisen tasapainon horjuminen. Kiinan nousu ja Venäjän arvaamattomuus ovat lisänneet EU:n painetta saada neuvottelut loppuun.
Toteutuessaan sopimus toisi kauppa- ja ulkopoliittista vakautta, kumppanuutta ja kaventaisi Kiinan vaikutusmahdollisuuksia paikallisten luonnonvarojen suhteen Latinalaisessa Amerikassa.
Maanosassa sijaitsevat luonnonvarat ovat aiheuttaneet kilpajuoksun, jota tahdittaa akkuteollisuuden janoama litium.
Latinalainen Amerikka tuottaa kolmanneksen maailman litiumista, ja vuonna 2021 Mercosur-maiden kaivannaisteollisuuden viennistä yli 23 prosenttia meni Eurooppaan.
EU ojensi jo oman öljytyn kätensä, kun se kertoi heinäkuun Celac-konferenssissa investoivansa 45 miljardia euroa Latinalaiseen Amerikkaan ja Karibian alueelle. Osa rahoista ohjataan Brasilialle Amazonin suojeluun.
Mikäli keskeisten valtioiden nokittelu rauhoittuu, on sopimukseen edellytyksiä.
»Jos Macron ja Lula löytävät yhteisen sävelen, niin on parempi mahdollisuus saada sopimus aikaan», sanoo Wilska ulkoministeriöstä.
Maailman kehittyneimmät mikrosirut suunnitellaan Yhdysvalloissa, valmistetaan Taiwanissa alankomaalaisilla työkaluilla ja kootaan Kiinassa.
Tuftsin yliopiston kansainvälisen historian apulaisprofessori Chris Miller kuvaileekin kirjassaan Chip War siruteollisuutta globalisaation riemuvoitoksi. Globaali tuotantoketju on vaurastuttanut kaikkia osapuolia ja mahdollistanut erikoistumisen tuotantoprosessin eri vaiheisiin.
Suurvaltojen kilpailun vuoksi vuosikymmeniä jatkunut yhteistyö on kuitenkin vaakalaudalla.
Noin puolet kaikista mikrosiruista ja jopa 90 prosenttia kehittyneimmistä siruista valmistetaan Taiwanissa. Kiinan saarto tai hyökkäys saarelle voisi sysätä koko maailmantalouden kaaokseen, jonka rinnalla koronapandemian aiheuttama komponenttipula tuntuisi lastenleikiltä.
Taiwanille puolijohteet ovat melkoinen dilemma. Siruteollisuus on Taiwanin talouden kruununjalokivi, jota Kiina himoitsee. Toisaalta sirutuotannon »piikilpi» suojaa saarivaltiota Kiinan hyökkäykseltä, sillä Taiwan voisi tarvittaessa tuhota tehtaansa. Koska puolijohteet ovat kriittisiä myös Yhdysvaltojen teknologia- ja puolustusteollisuudelle, ne takaavat Yhdysvaltain aseellisen tuen Taiwanille – ainakin toistaiseksi.
Yhdysvallat on rajoittanut kehittyneimpien sirujen vientiä Kiinaan. Kiinan näkökulmasta taas voisi kysyä: jos Kiina ei saa siruja, miksi muidenkaan pitäisi saada?
Todellisuudessa tilanne on monimutkaisempi. Millerin mukaan Kiinassa ymmärretään, että Taiwanin saarron tai sodan seuraukset globaalille taloudelle olisivat tuhoisat. Yhdysvallat haluaa rajoittaa Kiinan sotilaallista vaikutusvaltaa ja markkinaosuutta teknologiasektorilla, mutta riskit tiedostetaan myös Washingtonissa: Kiinassa on maailman tehokkain elektroniikan kokoonpanoteollisuus, josta Applen kaltaiset teknologiajätit ovat riippuvaisia. Lisäksi Kiinan valtava kuluttajamarkkina on kaikille puolijohdeyrityksille tärkeämpi asiakas kuin Yhdysvaltain hallitus.
Miller myös huomauttaa, ettei Kiina kykenisi kaappaamaan puolijohdetuotantoa lopullisesti itselleen vaikka onnistuisi valtaamaan Taiwanin. Sirujen valmistuksessa käytetään ultraviolettisäteilyyn perustuvia litografialaitteita, joita rakentaa yksi yritys: alankomaalainen ASML. Laitteissa käytetään saksalaisia peilejä ja amerikkalaisia ohjelmistoja, ja maailman edistyneimmät sirut suunnitellaan yhä pitkälti Kalifornian Piilaaksossa. Tuotantoketju on niin monimutkainen ja monikansallinen, ettei yksikään valtio pysty omimaan sitä.
Moni jälkiviisas on moittinut amerikkalaisyrityksiä puolijohdetuotannon siirtämisestä meren taakse halvemman tuotannon perässä 1980- ja 1990-luvuilla. Miller kuitenkin puolustaa päätöstä vedoten siihen, että juuri tuotannon ulkoistamisen ansiosta amerikkalaiset yritykset pystyivät keskittymään sirujen suunnitteluun. Globalisaatiossa on ollut voimaa.
Näyttää kuitenkin siltä, että ainakin huipputeknologian osalta vuosikymmeniä jatkunut globalisaatio voi olla tiensä päässä.
Chris Miller: Chip War. The Fight for the World’s Most Critical Technology. Simon & Schuster 2022, 431 s.
Yhdysvaltain ilmavoimien lentäjä testasi Boeingin ja Saabin yhteistyönä valmistamaa hävittäjää. Kuva: Adam Bowles/DVIDS
Sota Ukrainassa on pakottanut eurooppalaiset lisäämään omaa asetuotantoaan. Yhdysvaltoihin ja Kiinaan verrattuna Euroopan maat eivät ole sijoittaneet puolustukseen yhtä hanakasti.
Euroopan osuus maailman asemarkkinoista laski huomattavasti jo vuosien 1996 ja 2005 välillä. Vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena tuotekehitys ja investoinnit vähenivät entisestään. Käänne tapahtui Venäjän vallattua Krimin: EU:ssa ryhdyttiin laatimaan erilaisia kehittämissuunnitelmia investointikohteista ja yhteistyön mahdollisuuksista.
Nykyisistä EU-maista Ranskassa tuotetaan eniten aseita. Tuotekehitys on kuitenkin pirstaloitumassa, ja puolustusalan toimijat tekevät yhä enemmän yhteistyötä myös siviilipuolen toimijoiden kanssa. Kaikkiaan eurooppalaisyrityksillä menee joka tapauksessa vuosia sopeutua kasvaneisiin tuotantomääriin.
Maailman viisi suurinta aseteollisuusyritystä ovat Yhdysvalloissa. Siprin kokoaman sadan suurimman yrityksen listan kärkipäähän sijoittuu 40 amerikkalaisfirmaa, joiden yhteenlaskettu aseiden myynti oli toissa vuonna 299 miljardia dollaria.
Ääni A: Kuulitko mitä siellä haarakonttorissa oli kirjoiteltu? Aika tarkoituksellisen ilkeää, sanalla sanoen mulkkua hommaa.
Ääni B: No joo, mutta eikö ne ollut ihan muinaisia juttuja. Arkeologisella hakkuulla silmään sitä, joka vanhoja kaivelee. Sitä paitsi kaikkihan tällaisia kirjoittavat, eikö?
A: En minä. Tai no, en ehkä ihan jokaista vanhaa vitsiäni haluaisi päivälehteen, mutta kyllähän tuollainen jotain asenteista kertoo. Aika mulkkua. Mitähän ne meistä ulkomailla nyt ajattelevat?
B: Ulkomailla ne vasta mulkkuja ovatkin, tällaiset jutut ovat ihan velttoja niiden rinnalla. Sitä paitsi mistä ne ulkolaiset muka kuulisivat näistä? Jos joku vasikoi, niin se vasta mulkkua onkin. Oman pesän likaamista.
A: Yritä nyt jo päättää onko tässä mielestäsi ongelma vai ei.
B: No ei ole. Eihän nuo tekstit ole mulkkua nähneetkään. Eikä niitä voi ryhtyä käsittelemään fiilispohjalta miten sattuu. Sinäkin yrität nyt tässä inflatoida. Miksi haluat nähdä mulkkuja joka paikassa?
A: Pötyä. Puhun kirjoituksista, joissa nostettiin ikävässä sävyssä toisista ihmisistä esiin asioita, joihin he eivät voi itse vaikuttaa. Miksi käyttäydyt kuin munasuoja?
B: Mitä vielä. On tietysti ja yksiselitteisesti jyrkän tuomittavaa, jos joku on klassinen mulkku.
A: Mikäs se sellainen klassinen mulkku on?
B: No se on, kaikkihan sen tietävät. Siis se on joku, joka on niin mulkku, että myöntää avoimesti olevansa mulkku. Niille minulla on nollatoleranssi.
A: Jaa. Kuulostaa vähän suppealta. Miten tämä sinun nollatoleranssisi näkyy?
B: Sanon niille, että nyt äkkiä kerrot julkisesti, ettet oikeasti ole mulkku. Voi myös pahoitella sitä, että muille tuli paha mieli tästä väärinkäsityksestä. Sitten voidaan jatkaa entiseen malliin.
A: Ahaa, mutta jos ongelma on asenteissa, niin eikös tuo nyt ole lähinnä koko homman piilottamista? Mitä jos ei myönnä olevansa mulkku, mutta käyttäytyy silti kuin mulkku?
B: Taas näet mulkkuja siellä, missä niitä ei ole. Millä oikeudella sinä kiistät ihmisten oman kokemuksen itsestään? Ei, ei. Jos edessäsi on yksilö, ja olet hänelle klassinen mulkku, niin asia on selvä. Mutta jos on kyseessä suurempi ihmisjoukko, niin se on sitten eri asia.
A: Eihän tuossa ollut mitään logiikkaa. Ihan kuin yrittäisit väistellä.
B: En tietenkään. Tiesitkö, että kommunistit ovat olleet maailman suurimpia mulkkuja?
Kärpänen
