Eurooppalaisen rauhanliikkeen rivit olivat alkaneet rakoilla.

Kevään 2023 mittaan Ukrainalle myönnettävän aseavun lopettamiseksi oli alkanut kuulua aiempaa raskaampia äänenpainoja. Osa vaati välitöntä tulitaukoa rauhan sopimiseksi.

Ukrainalaisissa kansalaisjärjestöissä tilannetta ei tyydytty seuraamaan hiljaa vierestä.

Järjestöt julkaisivat viime toukokuussa kymmenen kohdan vetoomuksen kansainväliselle rauhanliikkeelle: Asetoimitusten lopettaminen ei johtaisi rauhaan, vaan tarjoaisi Venäjälle mahdollisuuden jatkaa hyökkäystään Ukrainaa vastaan, kuului järjestöjen viesti. Pyynnöt neuvotella Putinin kanssa ovat pyyntöjä luopua Ukrainan itsenäisyydestä.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa koettelee eurooppalaista rauhanliikettä voimakkaasti. Se on jopa rauhanliikkeen suurimpia haasteita sitten vuoden 1945, arvioi Berliinin Itä-Euroopan keskuksen (Osteuropa Zentrum) puheenjohtajana toimiva tutkija ja historioitsija Dmitri Stratievski.

»Rauhanliikkeen henkiseen perustaan on isketty», Stratievski vastaa sähköpostitse.

Ei sillä, että Euroopassa suoranaisesti rauhaa vastustettaisiin. Eri valtioiden ja niissä toimivien rauhanjärjestöjen keskuudessa on kuitenkin erimielisyyttä siitä, kuinka rauhaa tulisi sodan keskellä edistää.

Kahtiajako ilmenee Stratievskin mukaan erityisesti Saksassa, missä rauhanliikkeellä on pitkät perinteet.

Kun Länsi-Saksa liittyi 1950-luvulla Natoon ja sen maaperälle sijoitettiin amerikkalaisia ydinaseita, ihmiset kerääntyivät kaduille protestoimaan. Samoihin aikoihin saivat alkunsa myös huhtikuisin järjestettävät »pääsiäismarssit» (Ostermarsch), joissa enimmillään sadattuhannet ihmiset ovat kokoontuneet osoittamaan mieltään rauhan puolesta.

Siinä missä yksi sukupolvi vastusti ydinaseita, seuraava korotti ääntä myös Vietnamin sodan lopettamiseksi. Vuosituhannen taitteessa protestoitiin Naton pommituksia Jugoslaviassa. Rauhanaatteelle leimallista onkin ylisukupolvisuus, Stratievski toteaa. Käsillä on kuitenkin murros; muun muassa Deutche Welle uutisoi hiljattain, että pääsiäismarsseilla näkyy nuoria enää harvakseltaan.

Saksalainen rauhanliike on yksi Euroopan vanhimmista, suurimmista sekä parhaiten järjestäytyneistä, Stratievski lisää. Sillä on laajat kansainväliset verkostot, ja taustatukenaan sillä on ollut myös kaksi suurta puoluetta: vasemmistopuolue Die Linke ja sosiaalidemokraattinen SPD.

Toisen maailmansodan jälkeinen rauhanliike oli tiiviisti kytköksissä Nato-vastaisuuteen. Etenkin poliittinen vasemmisto katsoi, että Saksa liittyi Natoon liian nopeasti.

Rauhanliikkeeseen 1950-luvulla ujuttautunut amerikkalaisvastaisuus sai lisää pontta 1980-luvulla, kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin hallinto kiritti ydinase­varustelua. Seuraava aalto nähtiin 2000-luvun alussa, kun presidentti George W. Bushin hallinto hyökkäsi Irakiin. Yhdysvallat on Saksassa pitkään nähty suurvalloista isompana pahana kuin Venäjä.

Länsieurooppalaisessa keskustelussa tämä ei ole eurooppalainen vaan itäinen sota.

Niin Saksan kuin koko Euroopan poliittisessa johdossa vallitsee tällä hetkellä laaja yksimielisyys siitä, että Ukrainan sodan ainut syyllinen on Venäjä. Saksalaisten rauhanliikkeiden keskuudessa on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka ajattelevat, että Yhdysvallat ja Naton laajentumispyrkimykset ovat ainakin epäsuorasti vaikuttaneet sodan syttymiseen.

Stratievskin mielestä tämä sisäinen kahtia­jako heittää huomattavan varjon muiden eurooppalaisten rauhanliikkeiden ylle. Hajontaa ilmenee myös Ranskassa ja Italiassa, joissa on Stratievskin mukaan nähtävissä Venäjä-mielisyyttä, amerikkalaisvastaisuutta sekä pyrkimystä moninapaiseen maailmanjärjestykseen. Historian jakolinjat ovat yhä voimissaan.

Itäinen Eurooppa on aina ollut Länsi-Euroopan kansalaisjärjestöille ja rauhanliikkeille sokea piste. Järjestöjen toiminta on kohdistunut ensi sijassa globaaliin etelään – entisiin kolonisoituihin maihin, kertoo Tampereen yliopiston rauhantutkimuskeskuksen johtaja Marko Lehti.

Konfliktien tarkastelu kolonialismin näkökulmasta on Lehden mielestä johtanut siihen, ettei esimerkiksi läntisessä Euroopassa ole kyetty keskustelemaan avoimesti siitä, kuinka Venäjän sota Ukrainassa poikkeaa muista tämänhetkisistä sodista.

»Länsieurooppalaisessa keskustelussa tämä ei ole eurooppalainen vaan itäinen sota», Lehti sanoo.

Yksimielisyyttä rauhanjärjestöissä ei ole kuitenkaan koskaan ollut. Eurooppalaisissa rauhanliikkeissä on aina ollut ristivetoa, huomauttaa Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius. Kylmän sodan aikana rauhanjärjestöjen sisällä keskusteltiin, mistä suurvaltojen välinen vastakkainasettelu oli saanut alkunsa ja kumpaa osapuolta – itää vai länttä – tulisi pitää enemmän syyllisenä.

Idässä taas rauhaliike nähtiin toisin. Se oli sisäänrakennettu kommunistisen puo­lueen toimintaan: Rauhanaate verhottiin propagandaan, jonka tarkoituksena oli palvella Neuvosto­liiton omia ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja.

Siksi esimerkiksi Baltian maissa ei ole perinteisiä rauhanliikkeitä eikä Neuvostoliiton hajoamisesta seurannut kommunismista vapautuneissa maissa suurta rauhanjärjestöjen esiinmarssia, Lodenius kertoo.

Kun suurvallat ryhtyivät kilpailemaan ydinaseilla toisen maailmansodan jälkeen, ase­varustelun vastustamisesta muodostui keskeinen osa rauhanliikkeiden toimintaa.

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Ukraina on saanut kymmenien miljardien eurojen edestä aseapua etenkin Yhdysvalloilta ja eurooppalaisilta naapureiltaan, jopa EU:n rauhanrahaston kautta. Kysymys aseavusta onkin rauhanliikkeelle kiperä.

Monet eurooppalaiset rauhanjärjestöt ovat Lodeniuksen mukaan päättäneet, etteivät ne suoranaisesti vastusta aseapua Ukrainalle. Sen sijaan ne haluavat tuoda epäkohtia esiin: minne aseet sodan keskellä päätyvät ja miten tätä seurataan pitkällä aikavälillä?

Suomalaisen rauhanjärjestön Sadankomitean pääsihteeri Jarmo Pykälä aprikoi, että aseavun lisäksi muita tehokkaita tapoja tukea Ukrainaa on vaikea nähdä.

»En usko kenenkään sanovan, että mennään Ukrainan itärintamalle auringonkukat kädessä laulamaan kumbayata», Pykälä sanoo.

Hän penää kuitenkin myös väkivallattomia keinoja, kuten diplomatiaa, rauhanvälittämistä ja siviilikriisinhallintaa. Ukrainan auttamisen lisäksi tulisi pyrkiä tukemaan myös venäläistä kansalaisyhteiskuntaa esimerkiksi vahvistamalla vapaata tiedonvälitystä Venäjällä sekä medialukutaitoa EU-maissa asuvien venäläisten keskuudessa.

Pykälä vetoaa niin ikään siihen, että asetoimitusten tulisi olla linjassa YK:n asekauppa­sopimuksen velvoittamien ehtojen ja EU:n yhteisen kannan kanssa. Vuonna 2013 solmittu YK:n asekauppasopimus on kansainvälisesti ensimmäinen asekauppaa säätelevä sopimus. Sillä pyritään estämään aseiden vienti olosuhteisiin, joissa niitä voidaan käyttää esimerkiksi sotarikoksiin tai ihmisoikeusrikkomuksiin. Niin ikään asevientiä koskevalla EU:n yhteisellä kannalla halutaan rajoittaa sitä, etteivät aseet päädy vääriin käyttötarkoituksiin.

Suomi on toistaiseksi salannut aseapunsa Ukrainaan, mitä Pykälä voimakkaasti kritisoi. Salassapito voi romuttaa koko läpinäkyvyyteen perustuvan asekauppasopimuksen, jota Suomi itse oli ajamassa läpi YK:ssa.

Sadankomitea on perustettu edistämään globaalia ydinaseriisuntaa, ja tälle on Pykälän mukaan yhä tarve.

»Jos meillä ei olisi ydinaseita, niin tämä sota olisi todennäköisesti saatu jo loppumaan. Niin voimakkaasti pelkäämme ydinsotaa ja Yhdysvaltojen ja Venäjän suoraa yhteenottoa.»

Asetoimitusten ohella myös kansalliset varustelumenot ovat globaalisti kasvussa. Tukholman rauhantutkimuksen instituutin Siprin mukaan Euroopassa asemenot kasvoivat vuonna 2022 lähes 52 miljardilla eurolla edellisvuodesta.

Militarismille asevarustelun ja sotilaskoneiston vahvistamisen muodossa on yllättäen kysyntää sellaisissakin maissa, joissa aiemmin puhuttiin dialogista ja erityissuhteesta Venäjään. Näin on käynyt esimerkiksi Suomessa, joka teki äkillisen käännöksen ja liittyi Natoon.

En usko kenenkään sanovan, että mennään Ukrainan itärintamalle auringonkukat kädessä laulamaan kumbayata.

Rauhanjärjestöissä harmitellaan, että nykytilanne nähdään mustavalkoisena. Sota Ukrainassa on vaikuttanut ääripäiden voimistumiseen eniten, mutta syitä nähdään myös populismin nousussa ja sosiaalisen median kärjistyneessä keskustelukulttuurissa.

Ajatushautomo SaferGloben toiminnanjohtaja Maria Mekri ajattelee, että sota Euroopassa hahmotetaan usein binäärinä: yhdessä päässä on sota Ukrainassa ja toisessa täydellinen rauha.

»Siinä välissä on epämääräinen harmaa skaala konfliktipotentiaaleja, joissa me pyrimme tukemaan rauhanomaisuutta.»

Mekrin mukaan maailmassa hyvin harva on kokenut niin sanottua täydellistä rauhaa. Niin kauan kun yhteiskunnissa on väkivaltaa ja sotilaista, armeijasta ja poliisista koostuva väkivaltakoneisto, ei hänen mukaansa voida puhua täydellisestä rauhasta.

Rauhan käsite taipuu moneen. Sitä omitaan eri käyttötarkoituksiin, eikä siinä ole mitään uutta. Eurooppalaisen rauhanliikkeen hapuilu Ukrainan tukemisessa on avannut Venäjälle uuden ikkunan, josta hivuttautua sisään. Esimerkki tästä löytyy jälleen Saksasta.

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi ­tutkija Manuel Müller kertoo, että monet koronapandemian aikana äänessä olleet rokotevastaiset salaliittoteoreetikot julistavat nyt amerikkalaisvastaisuutta rauhanaatteen nimissä. Amerikkalaisten mustamaalaaminen sopii erityisen hyvin Kremlin narratiiviin.

Ulkopuoliset vaikutusyritykset ovat saaneet aiempaa enemmän tilaa, koska vasemmiston ja sosiaalidemokraattien puoluepoliittinen tuki rauhanliikkeelle Saksassa on alkanut murentua, Müller selittää.

Myös SaferGloben Maria Mekri kertoo, että yhteydenottoja yhteistyöstä on tullut aiempaa enemmän Venäjän suuntaan kallistuneilta äärioikeistolaisilta valerauhanjärjestöiltä. Hän kuitenkin toppuuttelee näkemystä, että rauhantoimijoita olisi helppo valjastaa ulkopuolisten tahojen käsinukeiksi. Sen sijaan hän pitää huolestuttavana sitä, ettei suomalaisia rauhantoimijoita ymmärretä riittävän hyvin päättävissä pöydissä. Se näkyy järjestöjen heikkona rahoituksena.

Tämä heijastuu Mekrin mukaan suoraan siihen, miksi ulkopuolisia vaikutusyrityksiä aika ajoin ilmenee. Kiinan, Venäjän ja Pohjois-Korean kaltaisissa valtioissa ymmärretään, että läntisten rauhanjärjestöjen tuki on puutteellista, vaikka ne ovat poliittisesti keskeisessä asemassa.

Rauhanliikkeen roolista liikkuu monenlaisia näkemyksiä, eivätkä kaikki mielikuvat osu aina oikeaan.

Rauhanliiton Laura Lodenius toteaa, ettei rauhanliikkeessä ole kyse palokunnasta, joka saapuu paikalle sitten, kun talo jo palaa. Kun sota on syttynyt, se etenee sodan logiikalla. Kun sota päättyy, on rauhanliikkeen rooli tukea yhteiskuntien jälleenrakentamisessa ja solmitun rauhan vahvistamisessa.

Lodenius ei usko, että Nato-jäsenyys olennaisesti muuttaisi rauhantyötä Suomessa. Hän on kuitenkin huolissaan siitä, että rauhanliikkeen elintila kapenee ja järjestöjen rooli kutistuu muiden Nato-maiden tapaan »oppositiossa räksyttämiseksi». Tähän asti rauhanliikkeellä on ollut tärkeä asema vallan vahtikoirana, jota kuullaan valiokunnissa ja lainvalmistelussa.

Miten rauhaa tulisi siis edistää, kun Ukrainaa vastassa on ydinasesuurvalta?

Kysymys on tutkija Marko Lehden mukaan konfliktintutkimuksen näkökulmasta hankala, sillä rauhanprosesseja varten kehitetyt ratkaisumallit eivät sovellu suoraan Venäjän ja Ukrainan väliseen sotaan. Olisi kuitenkin syytä keskustella, millaista maailmaa sodan päättymisen jälkeen halutaan rakentaa. Eri skenaarioita on mahdoton hahmottaa, jos niistä ei puhuta ääneen.

Lehti toteaa, että jos sota nähdään ainoastaan suurvalta- tai sotilaspoliittisena kysymyksenä, kansalaisyhteiskunnan merkitys sivuutetaan täysin. Vaarana on rauhan militarisointi: Rauha rakennetaan sotilaallisten turvatakuiden varaan, jolloin sen perusta on luottamuksen sijaan uuteen konfliktiin varautumisessa, Lehti sanoo.

Mikäli Ukrainan kansalaisyhteiskunnan rakenteet alkavat horjua, on sillä haitallisia vaikutuksia maan puolustukselle. Laineiden voi tuolloin olettaa lyövän entistä laajemmin myös Eurooppaan, Lehti täsmentää.

Ennemmin tai myöhemmin koittaa päivä, jolloin sodan osapuolet istuvat neuvottelupöydän ääreen. Johtajien nimikirjoituksilla varustettu rauhansopimus ei itsessään riitä pysyvän rauhan takaamiseksi.

Laajan turvallisuuden verkoston WISE ry:n toiminnanjohtaja Anne Palmin mukaan rauhaa ei synny ilman kansalaisyhteiskunnan osallistumista. Niin kauan kuin Venäjän nykyinen hallinto on vallassa, Palm ei usko vuoropuhelulle olevan edellytyksiä. Kun valta jossain vaiheessa vaihtuu, on tämä EU:lle tuhannen taalan paikka toimia.

»EU on ollut rauhanprojekti perustamisestaan lähtien. EU:lle olisi luonnollista rakentaa yhteistyötä ja luottamusta», Palm sanoo.

Rauhantyö itsessään on ollut aina poliittista. »Esimerkiksi 1960–1970-luvuilla rauhanliikettä syytettiin lännessä Neuvostoliiton ohjaamaksi. Ehkä osittain näin olikin. Mutta ei rauhanliike nykyään ole kenenkään puolella, eikä voi sanoa, että se olisi länsi- tai itämielinen», Palm toteaa.

Monet nykyiset järjestöaktiivit ovat syntyneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Siksi esimerkiksi rauhanliikkeeseen liitettyä suomettumiskeskustelua pidetään absurdina. Se on jotain, joka kuuluu edelliselle sukupolville tai historiantutkimukseen. Liikkeessä kaivataankin enemmän rohkeaa julkista keskustelua tämän päivän ja huomisen asioista.

Sadankomitean Jarmo Pykälä huomauttaa, että Suomessa sotilaalliset asiat on perinteisesti jätetty pienen piirin tai Puolustusvoimien käsiteltäväksi. Tähän hän toivoo muutosta.

Pykälän mielestä sota on pakottanut rauhanliikettä arvioimaan uudelleen argumenttiensa ja toimintansa kestävyyttä, kun Venäjä haastaa kansainvälistä sääntöpohjaista järjestelmää ja pommittaa järjestelmällisesti siviilejä. Entistä suurempi muutoksen tarve syntyy rauhanliikkeen sukupolvenvaihdoksen myötä.

»Rauhantoimintaan mukaan tulevat nuoret ovat nyt kiinnostuneempia dekolonialismista, antirasismista ja ympäristö- ja ilmastoturvallisuuskysymyksistä», Pykälä toteaa.