Tämä on taistelu, jossa kansamme kohtalo ratkaistaan. Se on isku maallemme ja kansallemme selän takana. Venäjälle tällainen isku tapahtui vuonna 1917.

Näin tiivistetysti julisti vakavailmeinen Venäjän presidentti Vladimir Putin juhannuspäivän aamuna näytetyssä televisio­puheessaan, kun Jevgeni Prigožinin kapinoivat Wagner-joukot olivat matkalla Moskovaan.

Vertaukset olivat kovia: Putin puhui sisäisestä petoksesta ja vannoi tekijöiden joutuvan siitä vastuuseen.

Tasan kaksi kuukautta myöhemmin mitä ilmeisin vastaus nähtiin Tverin taivaalla. Prigožinin Moskovasta Pietariin matkalla ollut yksityiskone putosi peltojen keskelle. Prigožinin lisäksi palkka-armeijan sotilaskomentaja Dmitri Utkin, taistelijanimeltään Wagner, ja muutamia muita organisaation keskeisiä toimijoita oli eliminoitu.

Emme ehkä koskaan saa vastausta siihen, miksi kosto tapahtui tilanteessa, jossa laajasti verkostoitunut Prigožin oli saanut jatkaa bisneksiään kapinan jälkeen niin Venäjällä kuin Afrikassakin. Ehkä asetelma kävi lopulta sietämättömäksi Putinin arvovallalle, kun julkeasti petturuuteen syyllistynyt toimija antoi ymmärtää päässeensä kuin koira veräjästä.

Kapina paljasti Putinin vallankäytön julkisuuskuvan ja epävirallisen vallankäytön välisen suhteen vakavasti järkkyneen. Jää nähtäväksi, onko se korjattavissa koston koitettua.

Putinin autoritarismin ominaispiirre on ollut vallankäyttö virallisten instituutioiden ja lakien kautta. Samalla Putin on korostanut omaa korvaamattomuuttaan vallitsevan järjestyksen takuumiehenä.

Hän on koko valtakautensa ajan eronnut maailmalla nähdyistä karismaattisista itsevaltaisista populisteista. Toisin kuin Putin, nämä johtajat ovat jatkuvasti osoittaneet ylimalkaisuutta virallisia toimintatapoja kohtaan ja vedonneet kannattajiensa tahtoon ja voimaan.

Esimerkiksi niin Recep Tayyip Erdoğan kuin Donald Trump ovat valjastaneet tukijoukkonsa johtajan aseman turvaamiseen tai avoimeen öykkäröintiin. Turkissa vuonna 2016 Erdoğan sai nopeasti kannattajansa kaduille vastustamaan armeijan vallankaappausyritystä, ja Yhdysvaltain kongressitalon valtaus tammikuussa 2021 osoitti monien Trumpin kannattajien fanaattisuuden.

Putinille tällainen spontaani tukijoiden joukkoistaminen on ollut täysin vierasta. Samoin ajatus rinnakkainelosta poliittisten vastustajien kanssa tai sisäisten vastustajien hyödyntäminen oman kannatuksen pönkittämisessä.

Venäjällä kannattajat hankitaan paikalle kontrolloidusti. Valtionyritysten työntekijöille esimerkiksi tarjotaan ylimääräistä vapaapäivää tai eläkeläisille elintarvikekuponkeja vastineeksi osallistumisesta tarkasti suunniteltuihin Putinin tukisirkuksiin stadioneille ja aukioille. Ensisijaisesti heitä kuitenkin kannustetaan pysymään poissa kaikesta politiikkaan liittyvästä.

Vastustajat puolestaan pitää joko lahjoa puolelleen, mitätöidä jättämällä heidän nimensä mainitsematta tai vangita. Tarvittavat lait kyllä laaditaan ja löydetään aina näiden tuomisemiseksi. Opposition johtotähti Aleksei Navalnyi sai elokuussa 19 vuoden tuomion muun muassa äärijärjestön perustamisesta, aiemman petostuomion ja ehdonalaisen rikkomuksen päälle.

Enemmistö näkee valtiojohdon Putinia myöten korruptoituneena. Putin nähdään silti tehokkaimpana korruption vastustajana.

Putinin toimintamalli ei tosin ole yksistään hänen saavutuksensa. Keskeinen taustatekijä on ollut poliittisten vastustajien ja kansalaisyhteiskunnan heikkous. Kun Venäjällä ei ole ollut riittäviä vastavoimia, rinnakkaiseloon ei ole tarvinnut mukautua.

Siinä missä lännessä uskottiin Putinin vievän Venäjää kompastellen kohti aitoa demokraattista markkinataloutta, Putinille demokratia on merkinnyt hänen itsensä kokoamaa palapeliä: jokaiselle palalle on ennalta määrätty paikka, joka palvelee hänen kontrolloimaansa kokonaisuutta.

Putinille aito demokratia näyttäytyy rappiona, jota lojaalit sylikoirat, lehdistösihteeri Dmitri Peskov ja keskusvaalilautakunnan puheenjohtaja Ella Pamfilova, ovat valmiita toistamaan. Viimeksi elokuussa Pamfilova totesi, ettei Venäjä tarvitse länsimaista demokratiaa, joka on hänen mielestään vähemmistön vallankäyttöä, ei enemmistön.

Epäselväksi jää, miten Pamfilova oikeuttaa näkemyksessään Venäjän »enemmistödemokratian» erotuksena lännen »vähemmistödemokratiasta».

Vaalien tehtävänä on määräajoin osoittaa, ettei koottua palapeliä voi purkaa. Opposition tehtävänä on pitää yllä näennäistä moniäänisyyttä, mutta keskeisissä kysymyksissä sen tulee hyväksyä palapelin ja sitä koossa pitävän presidentin korvaamattomuus.

Venäjän ja lännen keskinäistä kanssakäymistä siivitti usko länsimaisen demokratian hivuttautumisesta Venäjän valtajärjestelmään. Putin loi kannatusta venäläisten elintason nopealla nousulla ja julisti vakauden sanomaa. Kun talouskasvun kausi jäi taakse ja poliittiset haasteet pahenivat, ajatus demokratian yhteensovittamisesta Putinin valmiiksi koottuun pseudodemokratiaan mureni.

Samalla lännessä kuva Putinin tarkoitus­peristä alkoi vähitellen valjeta. Euroopassa kuitenkin uskottiin lujasti Kremlin tulkitsevan taloudellista keskinäisriippuvuutta samalla tavoin kuin lännessä.

Putinin paluu presidentiksi vuonna 2012 toi viimeistään esille, ettei elintaso ollut kehittynyt Putinin visioiden mukaisesti, eikä yhteiskunta ollut jakamattomasti luottanut häneen.

Kun Putin ei enää voinut vedota läntisiin demokratian ihanteisiin oikeuttaakseen asemaansa, tehtiin lännen uhan torjunnasta uusi syy vaalia vakautta kaikin keinoin. Tämä koski niin entisiä Neuvostoliiton alueita, ennen kaikkea Ukrainaa, kuin Venäjän sisällä toimivaa »viidettä kolonnaa». Ne näyttäytyivät maan vakaudelle – eli Putinin asemalle – eksistentiaalisena uhkana.

Palapeliä ei voi rakentaa tyhjän päälle, vaan se tarvitsee alustan. Alustan ei ole tarkoitus näkyä katsojalle, mutta sen olemassaolo on kaikkien tiedossa. Tämä näkymätön perusta sitoo palat asemiinsa: joko lupauksilla palkkioista tai rangaistusten pelotteella.

Lopputuloksena on syvään juurtunut valheellisuus, jonka niin eliitit, viranomaiset kuin kansalaisetkin tiedostavat. Viralliset instituutiot ovat kuin kulisseja, eikä niihin luoteta. Presidentti taas on luotettava ja ainoa palapelin kasassa pitävänä voima, virallisten instituutioiden takuumies.

Esimerkiksi käy venäläisten suhtautuminen korruptioon. Samalla kun enemmistö kansasta näkee viranomaiset ja valtiojohdon Putinia myöten korruptoituneina ja ainoastaan omaa etuaan ajavina, Putin nähdään tehokkaimpana korruption vastustajana.

Kyseessä on omanlaisensa paradoksi, jossa vallitsee yhtäältä laaja konsensus virallisten instituutioiden ja käytäntöjen heikkoudesta, toisaalta tietoisuus kaiken taustalla vaikuttavasta epävirallisesta perustasta, josta ei saa puhua ääneen. Ja vain Putin voi pitää tämän julkisesti vahvan, mutta silti niin hauraan vakauden kasassa.

Prigožinin kapina ei ollut vakava vain aseellisen luonteensa vuoksi vaan ennen kaikkea siksi, että se rikkoi uskollisuuden Putinin pelisäännöille. Ja vieläpä tavalla, jonka ei pitäisi olla ylipäätään mahdollista.

Putinin systeemissä ei sallita suhteita alamaisten kesken eikä siten toimia isännän selän takana. Sen sijaan yksittäistä eliitin jäsentä motivoidaan ennen kaikkea hyödyillä, joita suhde isäntään tuo. Ministerin tai virkamiehen pimitettyihin omaisuuksiin ei kiinnitetä huomiota, kunhan osoittaa lojaaliutta päämiehelle. Vastaavasti lojaaliudella voi päästä kiinni budjeteista itselleen lohkaistaviin varoihin.

Kilpailu lojaaliudesta on kilpailua materiaalisista eduista eliitin kesken. Tämä on taannut eliitin näennäisen ja presidentin asemasta riippuvaisen yhtenäisyyden. Palapeli pysyy koossa, kun yksittäiset palat ovat riittävän pieniä ja heiveröisiä suhteessa isäntään. Yksittäiset palat siis pysyvät paikoillaan, koska siitä on eliittiin kuuluville materiaalista etua. Ja toisaalta he tietävät menettävänsä nämä edut, jos lestistään poikkeavat.

Perinteiset bisnesoligarkit, sellaiset kuten alumiinipohatta Oleg Deripaska tai nikkelimoguli Vladimir Potanin, olivat rikkaita jo Putinin noustessa valtaan. Heidän sitouttamisensa Putinin peliin oli helppoa, koska heillä oli haluja säilyttää vähintään osa 1990-luvulla kahmitusta omaisuudesta ja pysyä poissa politiikasta. Uudemman puoliskon oligarkeista muodostavat lojaaliuspalkkioilla pöhötetyt Putinin lähipiiriläiset, kuten Gazpromin johtajaksi istutettu Aleksei Miller tai öljyjätti Rosneftin johtajuudella palkittu Igor Setšin. Heidän kaltaisensa ovat tietoisia Putinin vallan välttämättömyydestä omille rikkauksilleen.

Prigožin ei kuulunut kumpaankaan ryhmään. Hän loi rikkautensa itse avoimen rikollista taustaansa hyödyntäen. Häikäilemättömien ravintola- ja catering-bisnesten pääomilla Prigožin verkostoitui valtiovallan sisälle, mutta ei tyytynyt passiiviseen lojaaliuteen.­

Seuraavilla valtauksilla valemedia­bisnekseen ja sitten yksityisarmeijaan hän osasi ennakoida ja markkinoida Putinin vallan epävirallisia tarpeita – olipa kyse poliittisten vastustajien trollauksesta tai piilossa pidettävistä sotilasoperaatioista.

Putinin systeemissä alamaisia ei kannusteta olemaan rehellisiä ongelmista.

Putin pyrki pitämään mahdollisimman suurta etäisyyttä epävirallisen raakalais­armeijan mesenaattiin ja auktoriteettiin. Lojaali likaisen työn tekijä ansaitsee kuitenkin tehokkuudestaan palkkion, joten rikastukoon rauhassa.

Putin oletettavasti laski sen varaan, että Prigožinin karkeus, etovuus ja laittomuus muun eliitin keskuudessa ja virallisen yhteiskunnan piirissä estäisi tätä virallistamasta asemaansa ja nousemasta päivänvaloon.

Aluksi Prigožinia ei tarvittu suurhyökkäyksessä Ukrainaan. Ongelmien ja miehistöpulan myötä hänelle avautui kuitenkin asema, jonka seurauksia Putin ei hallinnut.

Siinä missä jähmettynyt virallinen sodanjohto on pysynyt uskollisena »erikoisoperaation» julkisuuskuvalle, Prigožin hyödynsi karkeuttaan kommentoimalla julkiseksi tullutta rintamatilannetta. Tässä auttoi Prigožinin ymmärrys sosiaalisen median merkityksestä. Erityisesti viestipalvelu Telegram on kasvattanut suosiotaan räjähdysmäisesti Kremlin televisiopropagandan kustannuksella.

Sotaa lähellä olevissa piireissä Prigožinin karkea suorapuheisuus sai lisäuskottavuutta militarististen piirien kasvavasta turhautumisesta Kremlin rummuttamaan pilvilinnaan. Virallisten kanavien mukaan operaatio eteni suunnitelman mukaan.

Mitä kriittisemmäksi tilanne rintamalla muuttui ja mitä valheellisemmaksi virallinen tarina taistelumenestyksestä rakentui, sen suurempaa arvostusta Prigožin sai osakseen.

Emme tiedä, kuinka perillä Putin oli ennen kapinaa Prigožinin arvostelusta puolustusministeriötä kohtaan. On kuitenkin perusteltua olettaa, että kuva on ollut puutteellinen.

Putinin systeemissä alamaisia ei kannusteta olemaan rehellisiä ongelmista ja saavutuksista esihenkilöilleen. Putin on hyvinkin todennäköisesti tuudittautunut uskoon, että Prigožin taipuisi hänen mahtikäskyynsä Wagnerin velvollisuudesta alistua puolustusministeriön määräysvaltaan.

Uskomuksen harha piilee siinä, että Wagner ja muut yksityiset sotilasjoukot ovat tiiviissä yhteydessä viralliseen armeijaan. Niiden uskollisuus ei kuitenkaan kohdistu byrokraattiseen, Putinin tahdolle alistettuun puolustusministeriöön vaan pikemminkin suoraa puhetta ja brutaalia soturimentaliteettia viljelevään yksityisarmeijaan.

Viimeistään kapinan edetessä Putinille on saattanut valjeta tilanteen viheliäisyys: epätietoisuus prigožinilaisten määrästä asevoimissa ja laajemmin yhteiskunnassa.

Sodassa Putinin byrokraattinen ja tehoton vallankäyttö ei ole kyennyt kontrolloimaan epävirallisia toimijoita, jotka pitävät systeemiä kasassa. Eliitin ja yhteiskunnan passiivisuus ovat suojanneet Putinia, mutta eliitin sisältä tulevaan uhkaan hän ei kyennyt nopeasti vastaamaan.

Prigožinin kapinassa nämä Putinin syvenevää itsevaltaisuutta aiemmin pönkittäneet tekijät osoittautuivat heikkouksiksi. Putin ei enää voi olla varma, mitä eliitti, armeija tai kansalaiset hänestä ajattelevat, kun hänet haastoi voimapiireihin verkostoitunut peluri.

Kontrolli ja yksiäänisyyden vaatimus Putinin sotapolitiikassa vahvistuvat kesän tapahtumien jälkeen. Ne eivät kuitenkaan poista kapinan paljastamia rakenteellisia heikkouksia ja tyytymättömyyden syitä. Putinin politiikkaa toteuttavat tarvitsevat materiaalisia etuja jatkossakin pysyäkseen uskollisina.

Kapina tai Prigožinin kuolema ei liioin lopettanut hallinnon epävirallisia tarpeita tehottomuuden korjaamiseksi. Sotaan ja eristykseen hirttäytyneen itsevaltaisuuden syventyessä jossain saattaa kyteä uusi kapina, tai Kremlin päätöksenteko voi halvaantua entisestään ja Putin voi menettää poliittisen kontrollin.  

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.