Frank Johansson

Takapenkin vaitelias oppilas roh­kaistui puhumaan. Näin voi ku­vailla Suomen ulkopolitiikassa 1990-luvulla tapahtunutta muu­tosta suhtautumisessa ihmisoikeuskysy­myksiin.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Inter­nationalin Suomen osaston toiminnan­johtaja Frank Johansson kiitteli Suomen ihmisoikeuspolitiikan aktivoitumista Ulkopolitiikka-lehdessä 2/1997. Muu­toksen syiksi hän erotteli kolme tekijää: Neuvostoliiton hajoamisen, Suomen EU-jäsenyyden sekä Paavo Lipposen ensim­mäisen hallituksen aloitteellisuuden.

Erityisen tyytyväinen Johansson oli tuolloiseen ulkoministeri Tarja Haloseen sekä ympäristö- ja kehitysyhteistyömi­nisteri Pekka Haavistoon. Kritiikkiä hän sen sijaan suuntasi ulkoministeriön virkamiehiä kohtaan: ”Haluttoman ja varovaisen ministerin alaisuudessa Merikasarmin ja Katajanokanlaiturin koke­neet virkamiehet osaisivat kyllä vanhasta muistista vesittää kaikki kannanotot.”

Presidentti Martti Ahtisaaren Johans­son katsoi olevan edeltäjäänsä Mauno Koivistoa kiinnostuneempi kansainväli­sistä kysymyksistä, mutta totesi Ahtisaa­ren prioriteetin silti olevan ”Oy Suomi Ab:n markkinoiminen eri puolilla maa­ilmaa”.

Entä mitä Johansson ajattelee nyt, 14 vuotta myöhemmin? Onko myönteinen kehitys jatkunut?

”Olin vuonna 1997 vasta aloittanut Amnestyn toiminnanjohtajana ja olin turhan optimistinen. Nykyään otetaan varmasti enemmän kantaa kuin kylmän sodan aikana, mutta vuodesta 1997 ei ole menty eteenpäin, vaan tultu jopa vä­hän takapakkia”, Johansson arvioi.

Ulkoministeriöön 1990-luvulla perustetusta ihmisoikeusyksiköstä ei Jo­hanssonin mielestä tullut niin merkittä­vää elintä kuin hän oli toivonut.

”Amnesty tekeekin enemmän työtä ulkoministeriön maakohtaisten osasto­jen kuin ihmisoikeusyksikön kanssa.”

Vielä vuonna 1997 Johansson kat­soi, että jäsenyys Euroopan unionissa oli tehnyt Suomelle hyvää. Osana eurooppa­laista yhteisöä Suomen oli pakko ottaa kantaa kysymyksiin, joista ei ennen olisi välitetty. Nyt Johansson näkee EU-jäse­nyyden passivoineen Suomea: Suomi ei ota mihinkään kantaa sen enempää kuin EU-maat yhteisesti saavat sovituksi.

Entä Suomen ulkopolitiikan johtajat 2000-luvulla? Johansson erottelee kaksi viime vuosina vaikuttanutta ulkopoliit­tista linjaa: Ahtisaaren–Stubbin–Haa­viston linjan sekä Halosen–Tuomiojan linjan. Ensin mainittuja hän kutsuu ”muskeliliberalisteiksi”, jotka korosta­vat rohkeutta varovaisuuden sijaan ja haluavat Suomen osallistuvan kaikkiin länsimaiden operaatioihin – myös sotiin.

”2000-luvun suuri muutos, jota en osannut vuonna 1997 ennakoida, on perinteisen rauhanturvaamisen muuttu­minen sotilaalliseksi kriisinhallinnaksi.”

Halosen–Tuomiojan linja on enem­män Johanssonin mieleen. Johansson kehuu presidentti Halosta tämän työstä Kansainvälisessä työjärjestössä ILO:ssa ja YK:n kestävän kehityksen paneelissa, mutta sanoo kaivanneensa presidentiltä rohkeampia kannanottoja.

”Erityisesti toisella kaudellaan, kun presidentin ei tarvitse huolehtia uudel­leenvalinnastaan, hänellä olisi ollut nii­hin mahdollisuus.”

Halosta ulkoministerinä seurannut­ta Erkki Tuomiojaa Johansson kiittelee aktiivisesta toiminnasta muun muassa kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi.

”Ilkka Kanervaa ja Alexander Stub­bia tämä prosessi ei enää kiinnostanut. Toivottavasti Tuomioja nyt jatkaa tätä työtä.”

Johansson arvioi myös, että Tuomi­oja antoi enemmän painoa ulkoministe­riön ihmisoikeusyksikön näkemyksille kuin Stubb.

”Suurin ero heidän välillään on siinä, että puhe globaalista oikeudenmukaisuu­desta jäi Stubbin myötä kokonaan pois. Sen sijaan hehkutettiin EU:ta ja Natoa ja keskityttiin Suomen brändäämiseen.”

Johansson arvelee ihmisoikeuksien – tai ainakin ihmisoikeuspuheen – kokeneen lievää inflaatiota. Yhtäältä vallan­pitäjät ovat omaksuneet ihmisoikeus­retoriikan, ja sotilaallisia operaatioita perustellaan ihmisoikeuksilla. Toisaal­ta ihmisoikeuksiin viitataan jo täysin viihteellisissäkin yhteyksissä. Johans­son muistelee näkemäänsä Hollywood-elokuvan traileria, jossa todettiin, että ”buying underwear is a human right” – alusvaatteiden ostaminen on ihmis­oikeus.

”Samaan aikaan uudet haasteet, kuten ilmastonmuutos, terrorismi ja finanssikriisi, ovat ajaneet ihmisoikeudet sivupolulle. Näillä uusilla ongelmillakin on ihmisoikeudellinen ulottuvuutensa, mutta se jää näkymättömäksi. Viralli­nen Suomi toistelee edelleen uskollisesti ihmisoikeusliturgiaa, mutta onko sen takana todellista tahtoa, joka johtaisi tekoihin?”

Ulkopoliittisen instituutin tavoin myös Amnesty on tänä vuonna viettänyt 50-vuotisjuhliaan. Johansson toteaa, että sekä hänen itsensä että Amnestyn vaati­mustaso on noussut.

”Aiemmin olimme tyytyväisiä, jos Suomi otti ihmisoikeudet esiin YK:ssa tai valtiovierailujen yhteydessä. Nyt halu­amme pitkäjänteistä aktiivista toimintaa, joka johtaa tulokseen. Tällaista voi olla esimerkiksi ihmisoikeuspuolustajien nä­kyvä tukeminen, työryhmien vetäminen ja muiden hallitusten aktiivinen lobbaa­minen.”

Sabine Carey, Mark Gibney & Steven Poe: The Politics of Human Rights. The Quest for Dignity. Cambridge University Press 2010, 256 s.

Ihmisoikeuksia käsitellään usein joko oikeudellisena kysymyk­senä tai ihmisoikeusloukkauksina, joista raportoidaan kuvailemalla oikeuksien laatua ja määrää. The Politics of Human Rights yhdistää molemmat näkökulmat: oppikirjaksi laadittu teos käy läpi keskeiset ihmisoikeussopimukset ja arvioi ihmis­oikeusloukkausten maantieteellistä jakautumista ja sen syitä.

Teoksessa pohditaan ihmisoikeuskäsitysten kulttuurisia eroja. Kansainvälistä ihmisoikeusnormistoa on arvosteltu län­simaisuudesta, ja sen vastapainoksi teos esittelee kenialaisen ihmisoikeusjuristin, professori Makau Mutuan ajatuksia. Mu­tua on kehitellyt luokituksen villit, uhrit ja pelastajat, jossa länsimaiset toimijat saavat pelastajan tehtävän. Länsimaista ajattelua uhmaaville valtioille jää villin osa ja näiden maiden kansalaisille uhrin rooli.

Mutuan mukaan ihmisoikeuskeskustelusta puuttuu usein historiallinen ja poliittinen asiayhteys. Siksi ihmisoikeuksien puolustajat helposti unohtavat länsimaiden synkät saavutukset kolonialismin lähettiläinä. Pahimmillaan ilmiö johtaa tekopy­hyyteen ja itsekritiikittömyyteen.

Toisaalta ihmisoikeussopimusten syntyä pidetään nimen­omaan länsimaisen itsekritiikin ilmentymänä. YK syntyi aikana, jolloin Eurooppaa raivattiin savuavista raunioista. YK:n ihmis-oikeusjulistus, jota vuonna 1948 oli hyväksymässä vain osa maailmanjärjestön nykyisistä jäsenmaista, on tulos yhteisestä tahdosta ohjata maailmaa uuteen suuntaan kahden maailman­sodan jäljiltä. Sitä paitsi on vaikea keksiä, miten YK:n ihmisoi­keusjulistus kyseenalaistettaisiin eettisesti kestävin perusteluin.

 

Kirjoittaja työskentelee Kansalaisjärjestöjen ihmisoikeussäätiön (KIOS) va. toiminnanjohtajana.

American Universityn professori David Bosco on lainannut kirjansa nimen J. R. R. Tolkienin fantasiaromaanista. Nimi on osuva. Teos keskittyy lähes yksinomaan YK:n turvallisuus­neuvoston viiden pysyvän jäsenmaan erityisasemaan, jota Bosco pitää neuvoston suurimpana saavutuksena.

Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus on luonut ja ylläpitänyt sitä keskinäisriippuvuutta, jonka ansiosta maailma on välttynyt suurvaltasodalta ja ydinaseiden käytöltä toisen maailmansodan jälkeen.

Tämän saavutuksen nojalla Bosco antaa synninpäästön mo­nille YK:n epäonnistumisille, kuten Balkanin alueen liukumiselle väkivallan kierteeseen 1990-luvulla.

Bosco muistuttaa YK:n perustamisvaiheen maailmanpoliit­tisesta tilanteesta: Uusi suursota oli vältettävä ja maailmanjär­jestö rakennettava tämän tavoitteen ympärille. Kehitysmaiden nousu ja siirtomaiden vapautuminen olivat vasta edessä.

Boscon teos antaa uutta perspektiiviä joihinkin ajankohtai­siin YK:ssa esillä oleviin kysymyksiin. Bosco kertoo esimerkiksi, miten Brasilia oli jo vuonna 1945 lähellä tulla kutsutuksi YK:n turvallisuusneuvoston pysyväksi jäseneksi.

David L. Bosco: Five to rule them all. The UN Security Council and the Making of the Modern World. Oxford University Press 2009, 310 s.

Keskustelu turvallisuusneuvoston uudistamisesta ohitetaan teoksessa silti yllättävän vähällä. Myöskään Euroopan unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan esiinmarssia ei käsitellä. Toisaalta Bosco selostaa tarkasti ja osuvasti niitä periaatteellisia ratkaisuja, joilla turvallisuusneuvosto oikeutti kansainvälisen yh­teisön voimankäytön Irakin joukkojen poistamiseksi Kuwaitista 1990-luvun alussa.

 

Kirjoittaja on ulkoasiainneuvos.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoli­tiikka eurooppalaistui, kun Suomi sopeutui Euroopan unionin jäsenyyteen. Tätä eurooppalaistumista käsittelee Teemu Palosaaren yleisen valtio-opin väitöstutkimus The Art of Adaptation, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa alkuvuonna.

Palosaari pelkistää ulko- ja turval­lisuuspolitiikan sotilaalliseksi liittou­tumattomuudeksi ja osallistumiseksi kansainväliseen sotilaalliseen yhteistoi­mintaan eli rauhanturvaamiseen ja krii­sinhallintaan.

Tutkimusaineistona ovat hallituksen eduskunnalle tekemät ulko-, turvalli­suus- ja puolustuspolitiikkaa koskevat esitykset, eduskunnan valiokuntien lau­sunnot sekä ministerien ja kansanedus­tajien täysistunnossa käyttämät puheen­vuorot. Tutkimus ulottuu vuodesta 1994 vuoteen 2007.

Palosaari käyttää metodinaan dis­kurssien analyysia. Metodi tuo ansiok­kaasti esiin mielenkiintoisia muutoksia Suomen politiikan määrittelyssä, mutta valottaa niukasti ulko- ja turvallisuuspo­litiikasta käydyn keskustelun taustoja ja teemojen historiallista kehitystä.

Teemu Palosaari: The Art of Adaptation. A Study on the Europeanization of Finland’s Foreign and Security Policy. TAPRI Studies in Peace and Conflict Research No. 96. Tampere University Press 2011.

EU:n jäsenenä Suomi vähitellen luo­pui perinteisestä puolueettomuuspolitii­kasta ja omaksui ”sotilaalliseen liittoutu­mattomuuteen ja itsenäiseen puolustuk­seen” perustuvan asenteen. EU:n jäsenenä Suomi ei voisi suhtautua puolueettomasti unionin tai sen jäsenvaltioiden ja jonkin kolmannen osapuolen konfliktiin.

Kun unioni alkoi kehittää yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, Suomi alkoi muokata asennettaan voi­dakseen osallistua toimintaan täysimää­räisesti. Suomalaisten suhtautuminen oli kuitenkin pitkään torjuva, ja vasta uni­onin uuden perussopimuksen ansiosta, vuodesta 2004 lähtien, asenne muuttui varauksetta osallistuvaksi.

Asennemuutosta helpotti se, ettei unionista tehty sotilasliittoa. Lisäksi soti­laallisen liittoutumattomuuden merkitys alkoi ohentua, kun uudet uhkat laajen­sivat turvallisuuden käsitteen sisältöä. Asenteiden muuttumista selittää Suomen kotiutuminen vahvistuvaan unioniin, mutta osansa on myös kokemuksilla Venäjän-suhteiden hoidosta. Niitä Palo­saari ei valota.

Tutkimusaineisto on valittu sillä perusteella, kuinka esityksissä, lausun­noissa ja puheenvuoroissa näkyy sopeu­tuminen EU-jäsenyyden vaatimuksiin. Kansainvälisen ympäristön muutokset vaikuttivat kuitenkin Suomen politii­kan muutokseen yhtä paljon suoraan kuin EU-jäsenyyden kautta. Varsinkin rauhanturvaamisessa ja kriisinhallin­nassa Suomi seurasi kehitystä Natossa, johon maallamme oli läheinen yhteys 1990-luvunpuolivälistä lähtien.

Puolueettomana rauhanturvaajanamainetta saanut Suomi joutui vaikeaan tilanteeseen, kun Länsi-Balkanin 1990-luvun sodat vaativat kansain­välisen yhteisön puuttumista, väliin voimaperäisestikin. Toimintaa alettiin kutsua kriisinhallinnaksi, ja sen erotti rauhanturvaamisesta mahdollisuus voi­mankäyttöön.

Suomessa voimankäyttöä vieroksut­tiin. Haluttiin pitäytyä rauhanturvaami­sessa, koska sitä pidettiin Suomen pitkän linjan mukaisena: puolueettomana ja sovittelevana. Suomi kuitenkin osallistui Naton operaatioihin Bosniassa ja kutsui toimintaa laajennetuksi rauhanturvaami­seksi. Tämä kehitys ei liittynyt unionin jäsenyyteen.

Palosaaren metodin ja teoreettisen viitekehyksen vuoksi puolueettomuu­den ja liittoutumattomuuden käsittely jää verraten pinnalliseksi. Suomen poli­tiikan perusteita, ennen muuta suhdet­ta Venäjään, ei paljoa valoteta. Tutki­musmetodin harkittu historiattomuus jäi kiusaamaan allekirjoittanutta, joka virkamiehenä oli mukana tutkimuksen käsittelemässä politiikassa 2000-luvun alkuun saakka.

 

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva diplomaatti.

Susanne Dahlgren: Contesting Realities. The Public Sphere and Morality in SouthernYemen. Syracuse University Press 2010, 371 s.

Uutiset Jemenistä ovat viime vuosina kertoneet kriiseistä, kapinaliikkeis­tä ja terrorismista. Lähi-idän köyhimmän valtion kansannousu kipusi maailmalla otsikoihin kuohunnan keväänä 2011.

Mutta mitä me tiedämme tavallisten jemeniläisten elämästä?

Susanne Dahlgrenin kirja Contes­ting Realities avaa lukijalleen useiden sukupolvien elämää Arabian niemimaan etelärannalla Etelä-Jemenin Adenissa. Dahlgren tarkastelee kirjassaan jemeni­läisten moraaliin liittyviä käsityksiä ja sitä, kuinka käsitykset näkyvät ihmisten arjessa.

Teos perustuu kirjoittajan etnogra­fisiin tutkimuksiin Adenissa vuosina 1988–2001. Kun Dahlgren aloitti tutki­muksensa, Aden oli vielä arabimaailman ainoan sosialistisen valtion pääkaupunki. Etelä-Jemen siirtyi sosialismiin vuonna 1970 brittien vetäytymisen jälkeen. Ete­lä- ja Pohjois-Jemen yhdistyivät tasaval­laksi vuonna 1990. Sen jälkeen Adenia koettelivat Etelä- ja Pohjois-Jemenin yhdistymistä seuranneet muutokset ja sisällissota.

Dahlgren esittelee lukijalle kolme tunnistamaansa moraalisen toiminnan viitekehystä, joita tavalliset adenilaiset hyödyntävät arkielämässään: tavat ja perinteet, sosialistisen vallankumouksen ideat sekä islamin. Viitekehysten sovelta­minen vaihtelee tilanteesta toiseen. Kult­tuuriset pelisäännöt rajoittavat ihmisten toimintaa, mutta arjen valinnat eivät ole koskaan ennalta määrättyjä.

Esimerkiksi maallistuneesti ajatteleva mies voi esittää asiansa uskonnollisella kielellä antaakseen sanomalleen kunni­oitettavan, islamilaisen silauksen. Hän saattaa pitää etäisyyttä konservatiivisiin naisiin mutta puhutella naiskollegoja ja eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvia miehiä sosialistisen vallankumouksen toverilli­sessa hengessä. Koulutettu nainen voi osallistua kansanperinteen seremoniaan, vaikka paheksuisi muissa yhteyksissä ”takapajuisuutta”.

Moraalikäsitykset näkyvät varsinkin miesten ja naisten välisissä suhteissa. Naisten paikka on Jemenissä perinteises­ti ollut kotona, ja järjestys säilyi myös brittihallinnon aikana. Sosialismin ai­kana etelässä kuitenkin syntyi ”uuden jemeniläisen naisen” ihanne, joka nosti naiset miesten rinnalle työ- ja yhteiskun­taelämään. Etelä-Jemenissä kannatettiin naisten vapautumista sekä kolonialismin että perheiden vallasta.

Jemenin yhdistymisen ja sisällissodan jälkeen uskonnollinen konservatismi kui­tenkin voimistui, mikä veti naisia takai­sin kodin piiriin. Vuoden 1992 perhela­ki merkitsi takapakkia naisten asemalle Etelä-Jemenissä: Pohjois-Jemenin lain mukaisesti miehelle palautettiin velvolli­suus elättää perheensä ja vaimolle velvol­lisuus totella miestään kaikissa asioissa.

Dahlgrenin haastattelemien adeni­laisten mielipiteet sukupuolirooleista vaihtelevat. Varsinkin sosialistisen ajan sukupolven ja tiukempaa islamintulkin­taa kannattavan nuorison välinen jakolinja on selkeä. Monet nuoret naiset ovat innokkaasti omaksuneet äitiensä torjumia perinteisiä käytäntöjä, kuten päähuivin.

Teoksen pohjana on Dahlgrenin kulttuuriantropologian väitöskirja, joka ilmestyi vuonna 2004. Dahlgren väitteli Helsingin yliopistosta. Tutkimusaineisto koostuu brittihallinnon oikeuspöytäkir­joista, Jemenin perhelaeista, eri-ikäisten ja -taustaisten jemeniläisten haastatte­luista, nuorten adenilaisten esseistä sekä Dahlgrenin havainnoista sosiaalisissa tilanteissa adenilaisissa kodeissa, työ­paikoilla ja kaduilla.

Dahlgrenin havainnoissa ihmiset ovat aktiivisia toimijoita, mukana luo­massa yleisiä moraalikäsityksiä – olivat­pa he sitten vaikutusvaltaisia virkamiehiä tai lukutaidottomia kotiäitejä. Teoksen syvällinen ja vivahteikas käsittelytapa, sujuva tyyli ja luonteva siirtyminen ti­lanteesta toiseen tekevät oikeutta Adenin lukuisille moraalisille todellisuuksille.

 

Kirjoittaja työskenteli Suomen Damaskoksen-suurlähetystössä alkuvuoden 2011.

Intia on unohtanut vuosituhansia vanhan historiansa, kulttuurien ja uskontojen keskinäisen kunnioituksen perinteen.

Tilalle ovat tulleet kiihkonationa­lismi ja uusliberalistinen järjestys, jossa vahvat voittavat ja heikot häviävät. Ta­vallinen kansalainen ei voi enää luottaa sen paremmin poliitikkoihin, virkamie­hiin, toimittajiin, poliisiin kuin oikeuslai­tokseenkaan. Suuryritykset ovat ymmär­täneet, että ”demokraattinen valtuutus”, eli yhteisymmärrys niiden ja suurimpien puolueiden kesken, takaa yrityksille va­paat kädet ajaa omia etujaan.

Intialainen menestyskirjailija ja poliittinen aktivisti Arundhati Roy tekee synkkää synteesiä kotimaansa lähimenneisyydestäkirjassaan Kuunte­len heinäsirkkoja.

Maailman suurimman demokratian irvokkaat kasvot voi paljastaa vain in­tialainen, sillä muun maailman silmissä Intia näyttäytyy edelleen menestystarina­na. Talouskasvu on pysytellyt korkeana jopa maailmanlaajuisen taantuman aika­na, keskiluokka paisuu, ja värikylläisistä Bollywood-elokuvista on tullut muotivil­litys monissa länsimaissa. Vuonna 2010 Intian talous kasvoi 8,6 prosenttia.

Arundhati Roy: Kuuntelen heinäsirkkoja. Merkintöjä demokratiasta. Like 2011, 256 s.

Todellisuus näyttää karummalta. In­tian ympäristön tila on monin paikoin katastrofin partaalla valtion ja suuryri­tysten välinpitämättömyyden ja häikäile­mättömyyden vuoksi. Maanomistuksen yksityistämisestä kärsivät eniten köyhim­mät: moni maanviljelijä on menettänyt kaikkensa, ja vain muutaman viime vuo­den aikana 180 000 intialaista viljelijää on tehnyt itsemurhan.

Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu repeää yhä suuremmaksi. Länsi-Ghattien vuoriston kupeeseen Intian länsilaidalle rakennetaan eurooppalaistyylistä, mah­dollisesti maailman ensimmäistä täysin yksityisomisteista luksuskaupunkia La­vasaa – mutta lähes joka toinen intia­laislapsi on aliravittu.

Korruptio on laajalle levinnyttä, ei­kä erilaisia mielipiteitä katsota suopeasti. Intian politiikkaa hallitsevat kongressi­puolue sekä hindunationalistinen BJP ovat ryhtyneet avoimeen hyökkäykseen maan 150-miljoonaista muslimivähem­mistöä vastaan tavalla, jota voi kutsua kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi.

Tuhansia on murhattu pääpuolu­eiden masinoiman hindunationalismi­kampanjan hindutvan aikana, ja ainakin 150 000 on joutunut pakenemaan kotiseudultaan. Vuodesta 2002 voimassa olleen ”terrorisminehkäisylain” (Preven­tion of Terrorist Activities Act, POTA) sal­limat mielivaltaiset pidätykset ja tuomiot ovat tehokas keino vaientaa vastustajat.

Royn mukaan POTA on ”laajavai­kutteinen antibiootti erimielisyydeksi kutsuttuun sairauteen”.

Roy tunnetaan Intiassa erityisesti Kashmirin itsenäisyyden puolestapuhu­jana ja Yhdysvaltain ekspansionistisen ulkopolitiikan ja ydinaseiden vastusta­jana. Nämä teemat näkyvät myös Kuun­telen heinäsirkkoja -esseekokoelmassa. Kirjan keskeisin kritiikki kohdistuu kui­tenkin liberaaliin demokratiaan, jossa ”demokratia ja vapaat markkinat ovat sulautuneet yhdeksi ahnaaksi eliöksi, jonka kapea mielikuvitus pyörii lähes yksinomaan voiton maksimoimisen ym­pärillä”.

Intialaisen demokratian kasvot ovat Royn mukaan vääristyneet alkuperäisen demokratian idean irvikuvaksi. Demo­kratiasta on tullut demonikratia.

Vuosina 2002–2008 kirjoitetuissa esseissä Roy kärjistää, raivoaa, unelmoi ja provosoi sielunsa kyllyydestä. Hän huolehtii Intian tulevaisuudesta palolla, jota voi tuntea vain omasta kotimaas­taan kirjoittava. Eikä tämä palo näytä sammuvan.

Kirjan viimeisessä esseessä kirjailija toteaa: ”Seisomme nyt tienhaarassa. Toi­sessa viitassa lukee ’oikeudenmukaisuus’, toisessa ’sisällissota’. Kolmatta viittaa ei ole, eikä paluuta takaisin. Valitkaa.”

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Dani Rodrik: The Globalization Paradox. Why global markets, states and democracy can’t co-exist. W. W. Norton & Company, 346 s.

Globalisaation rajoitukset täytyy hy­väksyä, sanoo tunnettu ekonomisti ja Harvardin yliopiston kansainvälisen poliittisen taloustieteen professori Dani Rodrik uusimmassa teoksessaan The Globalization Paradox.

Kirjan perusteesi on, että emme voi saada yhtä aikaa talouden rajatonta hyperglobalisaatiota, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta. Täy­sin avoin maailmantalous vaatisi globaa­leja säädöksiä, mikä jättäisi entistä vä­hemmän tilaa kansallisille eroavaisuuk­sille demokraattisessa päätöksenteossa ja siten rajoittaisi demokratiaa kansallisella tasolla. Kansallisvaltiot ovat edelleen maailmantalouden keskeisiä toimijoita, ja niiden tarpeellisuus tulee tunnustaa, Rodrik toteaa.

Rodrikin mukaan on aika luopua markkinoiden ja valtion vastakkainaset­telusta. Talous ei kasva ilman valtiollis­ta ohjausta, kuten Rodrikin esimerkit etenkin Kiinasta ja Japanista todistavat. Nämä ja Itä-Aasian muut talousihmeet, kuten Etelä-Korea ja Taiwan, kasvoivat 1960-luvun jälkeen, vaikka eivät olleet vapaita markkinatalouksia. Maat ava­sivat markkinoitaan vasta, kun niiden teollisuudenalat olivat tarpeeksi vahvoja kestääkseen globaalia kilpailua.

WTO:n perustamisen jälkeen rajat­tomasta talouden globalisaatiosta on kuitenkin tullut itsetarkoitus ja pyhä lehmä, johon ei saa koskea, Rodrik kriti­soi. Rajattomat finanssimarkkinat saavat Rodrikilta vielä enemmän kritiikkiä kuin vapaakauppauskovaisuus. Talouskriisit ovat osoittaneet, että globaalit rahoitus­markkinat tarvitsevat sääntelyä, standar­deja ja valvontaa, sillä pääomien rajaton liikkuvuus aiheuttaa maailmantalouteen epävakautta. Yhtä lailla Rodrik arvoste­lee kollegojaan, jotka tarjoavat one-size-fits-all -ratkaisua kaikille maille analysoi­matta niiden eroja.

Toisaalta Rodrik ei usko vahvan glo­baalin hallinnan toteutumiseen, sillä val­tioiden edut ja tarpeet ovat liian erilaisia. Vaikka uusia globaalin hallinnan meka­nismeja on syntynyt, ne ovat heikkoja ja luultavasti myös pysyvät sellaisina.

Euroopan unioni on Rodrikin mu­kaan ainoa menestystarina mutta samalla varoittava esimerkki siitä, miten vaikeaa ylikansallisen hallinnon rakentaminen on. Rodrik epäilee, ettei samankaltaista hallintoa kyetä pystyttämään globaalilla tasolla: Syvää integraatiota voi olla ai­noastaan, jos samat säännöt koskevat kaikkia. Maailman valtioiden poliittiset valinnat ja tarpeet ovat kuitenkin niin erilaisia, ettei tämä ole mahdollista.

Siksi ainoa mahdollisuus rakentaa tervettä maailmantaloutta on rajoittaa globalisaatiota, Rodrik toteaa. Hän ei ole täysin globalisaatiota ja avointa maail­mankauppaa vastaan, mutta puhuu hil­lityn, nykyistä fiksumman globalisaation puolesta.

Maailmantalous toimi ja menestyi Rodrikin mukaan paremmin Bretton Woods -järjestelmän aikana (1946– 1971), jolloin pääomien liikkuvuutta rajoitettiin ja kotimaiset tarpeet menivät kansainvälisen talouden edelle. Rodrik ehdottaakin Bretton Woods -tyyppistä kansainvälistä järjestelmää päivitettynä nykypäivän kontekstiin: maailmantalous tulisi hyväksyä kokoelmana erilaisia maita, joiden vuorovaikutusta säätelee vain ohut kerros sääntöjä. Tehtäisiin niin kuin kiinalaisessa sananlaskussa, jossa ”pidetään ikkuna auki mutta jätetään hyttysverkko paikoilleen”.

Rodrikin mukaan meidän tulisi myös luopua ajattelusta, jonka mukaan on vain yksi oikea kapitalismin muoto ja yksi ainoa tie vaurauteen. Meidän pitäisi olla avoimia uusille menetelmä­kokeiluille Kiinan esimerkin mukaisesti, sillä mitä luultavimmin emme ole vielä keksineet kaikkia keinoja, joilla valtiot voivat kehittyä.

 

Kirjoittaja on koordinaattori Ulkopoliittisessa instituutissa.

Rodric Braithwaite: Afgantsy. The Russiansin Afghanistan 1979–89. Profile Books 2011, 417 s.

Afgantsy on yksityiskohtainen tut­kielma Neuvostoliiton toimista Afganistanissa vuosina 1979–89. Teos käsittelee Neuvostoliiton Afganistanin-sodan poliittisia taustoja, politbyroon päätöksentekoa, puna-armeijan toimia sodan eri vaiheissa ja sodan vaikutuk­sia neuvostoyhteiskuntaan. Kirjan nimi viittaa Afganistanissa taistelleisiin puna-armeijan veteraaneihin.

Kirjoittaja Rodric Braithwaite toimi diplomaattina Neuvostoliitossa puna-armeijan vetäytyessä Afganistanista. Af­gantsy perustuu ensisijaisesti venäläisiin lähteisiin ja puna-armeijan veteraanien haastatteluihin.

Kirja sisältää koko joukon vank­kaa faktaa, mutta teokseen on nivottu myös lukuisia yksittäisten sotilaiden kertomuksia sodan arjesta. Braithwai­ten teoksesta heijastuu kirjoittajan syvä sympatia sitä kärsimystä kohtaan, joka sodasta koitui afgaaneille ja kymmenille tuhansille neuvostokansalaisille.

Kirja kuvaa hyvin myös sitä, kuinka vaikeaa Neuvostoliiton oli yrittää modernisoida yhteiskuntaa, joka ei halunnut tulla modernisoiduksi. Braithwaitenmukaan useat puna-armeijan kenraalit varoittivat, että Afganistania ei voida vakauttaa eivätkä afgaanit kykene hal­linnoimaan maataan, kuten heidän ulkomaiset liittolaisensa toivoivat.

Sodan seuraukset ja vaikutukset Afganistanille ovat tunnettuja. Vähemmän tun­nettua on se, miten sota vaikutti neuvosto­yhteiskuntaan. Virallisten lukujen mukaan puna-armeija menetti 15 015 sotilasta. Yli 50 000 haavoittui ja yli 10 000 invalidisoi­tui. Vertailun vuoksi: Vietnamin sodassa kaatui yli 50 000 yhdysvaltalaista.

Neuvostoliiton Afganistanin-seikkai­lua on usein pidetty neuvostoimperiumin lopun alkuna. Kun sodassa kaatuneita sotilaita alettiin tuoda kotiin, yleinen mielipide ryhtyi kyseenalaistamaan Neuvostoliiton toimia Afganistanissa. Tavalliset ihmiset kirjoittivat kirjeitä kommunistipuolueelle ja sanomalehtiin. Sotilaiden äitien liikkeestä tuli ensim­mäinen aito kansalaisoikeusliike, joka sai voimaa Mihail Gorbatšovin valta­kaudella. Neuvostoliiton poliittinen ja taloudellinen rakenne oli rappeutumassa, ja nöyryytys Afganistanissa lisäsi kansa­laisten epäuskoa järjestelmää kohtaan.

Braithwaite ei varsinaisesti vertaa Neuvostoliiton ja Nato-johtoisen krii­sinhallintaoperaation ISAFin toimintaa Afganistanissa, mutta neuvostomiehityk­sen ja nykytilanteen väliset yhtäläisyydet ovat yllättävän selvät.

Puna-armeija voitti suurimman osan yksittäisistä taisteluista mutta ei kyennyt pitämään valtaamiaan alueita hallussaan. ISAF pyrkii siirtämään turvallisuusvas­tuuta Afganistanin armeijalle, kuten teki myös puna-armeija. Neuvostoliitto lähet­ti tuhansia siviilejä erilaisiin koulutus- ja mentorointitehtäviin tukeakseen silloista afgaanihallintoa. Lisäksi Neuvostoliitto antoi Afganistanille mittavaa kehitys­apua erilaisina infrastruktuurihankkeina.

Sodan viimeisessä vaiheessa Kreml pyrki löytämään maahan myös poliit­tista ratkaisua ja sovintoa. Lisäksi on muistettava, että vaikka puna-armeija vetäytyi Afganistanista vuoden 1989 lo­pulla, presidentti Mohammad Najibul­lahin kommunistihallinto luhistui vasta vuonna 1992 Neuvostoliiton hajottua, kun mittava taloudellinen tuki loppui.

Nykytilannetta pohtiessa herää vää­jäämättä kysymys siitä, onko myös ISAF-operaation yritys vakauttaa Afganistan vain tekohengitystä presidentti Hamid Karzain hallinnolle, joka ei sekään nauti afgaanien laajaa luottamusta. Britannian entinen Afganistanin-suurlähettiläs She­rard Cowper-Coles on omassa arviossaan todennut, että ”tämä on kirja, jonka mei­dän olisi pitänyt lukea kymmenen vuotta sitten ja jota tarvitsemme enemmän kuin koskaan juuri nyt”.

 

Kirjoittaja toimii neuvonantajana ulkoministeriössä.

Janne Hukkinen

Suomea ja muita sen kanssa samoilla leveysasteilla sijaitsevia maita odottaa auvoinen tulevaisuus. Kun muu maailma kärsii vesi- ja energiapulasta, ravinnontuotannon vaikeuksista, rajusta kaupungistumisesta ja ympäristöpakolaisuudesta, meillä riittää vettä, tilaa ja elämänlaatua. Tyly ilmasto muuttuu miellyttäväksi ilmastonmuutoksen ansiosta. Lisäksi sijaitsemme lähellä ammentamatonta aarreaittaa, arktisen alueen luonnonvaroja.

Tällaisen vision maalaa yhdysvaltalainen maantieteilijä Laurence C. Smith kirjassaan Uusi pohjoinen – maailma vuonna 2050. ”Planeettamme pohjoisin neljännes tulee käymään läpi uskomattoman muodonmuutoksen tämän vuosisadan aikana. Siitä tulee entistä vilkkaampi, ja sen strateginen ja taloudellinen arvo kasvavat nykyisestä”, Smith kirjoittaa.

Uuteen pohjoiseen kuuluvat maa- ja merialueet, jotka nykyisellään kuuluvat kahdeksalle maalle: Suomelle, Ruotsille, Norjalle, Islannille, Grönlannille (Tanskalle), Venäjälle, Yhdysvalloille ja Kanadalle. Smith on luonut pohjoisen vyöhykkeen maille oman nimityksen: northern rim countries eli NORC-maat.

Smith kiersi kaksi vuotta pohjoisia ja arktisia alueita tekemässä havaintoja ja puhumassa ihmisten kanssa. Hän yhdistää kirjassaan omakohtaisia kokemuksia ja valtavan määrän tutkimustuloksia eri aloilta.

Kirjan argumentointi on rakennettu huolellisesti neljän megatrendin kuvaukselle. Kun väestö kasvaa ja muuttaa kaupunkeihin ja samalla globalisaatio luo uusia markkinoita ja liiketoimintamalleja, luonnonvaroihin kohdistuu valtava paine. Ihmiskunta hamuaa vettä ja energiaa. Elintarvikkeiden ja erilaisten mineraalien kysyntä kasvaa. Ilmastonmuutos muuttaa monia alueita asuinkelvottomiksi ja vaarantaa laajoilla alueilla sadon ja karjatalouden.

Näitä paineita voisi helpottaa ”vedessä kylpevä, harvaan asutettu, luonnonvaroiltaan runsas ja vähemmän kylmä pohjoinen”, jossa muun muassa ruoantuotannon edellytykset paranevat. Espanjalaiset saattavat pian alkaa vilkuilla kohti Ruotsia, ja jos Floridan rannikolle ei enää saa vakuutuksia ja Kalifornia kuivuu, alkavat yhdysvaltalaiset pohtia muuttoa Kanadaan.

Tiedotusvälineiden ja tutkijoiden huomio kiinnittyy entistä useammin arktisiin alueisiin. Jäämeren jääpeitteen sulaminen avaa väyliä kauppamerenkululle, Jäämerellä pidetään sotaharjoituksia, merenpohjan luonnonvaroista kiistellään. Siperiassa hyödynnetään öljy-, kaasu- ja malmivaroja. Kulkuyhteyksiä pohjoiseen kohennetaan, satamia laajennetaan ja öljynporauslauttoja kehitetään arktisiin oloihin sopiviksi. Turismi arktiselle alueelle kasvaa.

Paukkupakkaset, routa ja kaamos eivät kuitenkaan tule hellittämään arktisilla alueilla. Smith uskookin, että ne jäävät takamaiksi, joiden luonnonvaroja kyllä hyödynnetään. Sen sijaan kasvavan mielenkiinnon kohteena ovat hieman eteläisemmät alueet, kuten Pohjoismaat, Kanada ja Venäjä sekä Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot. Ne muodostavat alueen, jonka bruttokansantuote vastaa jo nyt puolta EU:n kansantuotteesta ja väkimäärä puolta EU:n väestöstä.

Pohjoiset yhteiskunnat ovat Venäjää lukuunottamatta yritysystävällisiä, globalisoituneita ja lainkuuliaisia maita, mikä helpottaa väestön ja talouden kasvua. Kalastusasioissa, ympäristönsuojelussa, pelastustoimessa ja tutkimuksessa tehdään jo nyt toimivaa yhteistyötä, Smith kuvaa.

Smithin vision taustaoletuksiin ei sisälly teknologisia ihmeratkaisuja, kuten kylmäfuusiota tai ilman vettä kasvavaa geeniviljaa. Siihen ei myöskään kuulu uutta maailmansotaa eikä yllättäviä katastrofeja, kuten vuosikymmenten talouslamaa, tappavaa pandemiaa tai yhtäkkistä voimakasta ilmastonmuutosta.

Ulkopolitiikka pyysi Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professoria Janne Hukkista arvioimaan kirjan. Hukkinen on osallistunut kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n työskentelyyn. 1990-luvun lopulla hän johti Lapin yliopiston Arktista keskusta Rovaniemellä.

UP: Saitko kirjasta jonkin ahaa-elämyksen?

Tajusin, miten sivuraiteella viimeaikainen poliittinen keskustelu, esimerkiksi maahanmuuttokeskustelu, Suomessa on. Visionääristen poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että pian Suomi on yksi maailman houkuttelevimmista paikoista. Me ajattelemme, että olemme pieni, kylmä, syrjäinen maa, johon kukaan ei halua tulla. Ilmastonmuutoksen seurauksena pohjoiset alueet ovat objektiivisesti ottaen miellyttävimpiä seutuja tällä pallolla. Siihen on vain muutama vuosikymmen!

Laurence C. Smith: Uusi Pohjoinen. Maailma vuonna 2050. Ursa 2011, 378 s.

Pitäisi luoda sellaiset käytännöt, että tänne on helppo tulla. Smith toteaa kirjassaan lakonisesti vain, että nykyinen Suomi on yksi perähikiöistä, jotka suhtautuvat vastahakoisesti maahanmuuttoon.

Onko ilmastonmuutoksen hyvistä puolista puhuminen tabu?

Varmaankin on. Tässä on kirjan meriitti. Smith on realistinen. Uusia alueita on ennenkin otettu taloudellisen hyödyntämisen piiriin. Näin toimitaan nytkin – vaikka on suorastaan irvokasta, että kun Grönlannin jääkarhut hukkuvat jäälauttojen sulaessa, samaan aikaan viereen vedetään kaasunporaustornia!

Tosiasia on, että meidän tekniset infrastruktuurimme ja taloudellinen toimintamme perustuvat niin vahvasti fossiiliseen energiaan, että siitä ei hetkessä irtouduta. Olemme vielä pitkään kiinni nykysysteemissä. Se on traagista.

Oliko kirjan visio uskottava?

Jäin miettimään teemoja, joita Smith nostaa esiin kirjan lopussa. Siinä hän kyseenalaistaa oman maltillisen lähtökohtansa, jonka mukaan tulossa ei olisi radikaalia uutta teknologiaa, ei kolmatta maailmansotaa eikä kauheita luonnonmullistuksia. Kysymys on, ovatko nämä järkeviä oletuksia. Yksi ilmastotutkijoiden keskeisistä viesteistä on, että odottamattomat, suuret heilahtelut ovat ominaisia ilmastonmuutokselle.

Toinen juttu on, että jos kirjoittaisi kirjan dramaattisista mullistuksista, se leimattaisiin science fictioniksi. Minun näkökulmastani se olisi kuitenkin aivan yhtä uskottava.

Kirjan loppupuolella Smith esittelee Pentagonin raportin. Se on tärkeä luku. Raportin mukaan ilmastonmuutoksen mahdollisia seurauksia ovat sodat, nälänhädät, sairaudet, pakolaisvirrat, väestöromahdus, sisällissota Kiinassa sekä Yhdysvaltojen ja Australian puolustuksellinen linnoittautuminen.

Mitä Suomen pitäisi tehdä, kun edessä on toisaalta uusia mahdollisuuksia, toisaalta vakavia uhkia?

Pitäisi toivoa parasta ja varautua pahimpaan. Olen viime aikoina perehtynyt ihmisen käyttäytymiseen ja kognitiotieteeseen. Siitä näkökulmasta sanoisin, että on tärkeää, että ajattelemme valoisasti ja optimistisesti. Että poliittiset päättäjät ryhtyvät valmistelemaan tulevaisuutta, jossa olemme valmiita ottamaan ihmiset tänne, kun heitä alkaa tulla.

Nyt kärvistellään, että on kovat paikat, on lama. Lama on osa meneillään olevaa sosioekologista murrosta. Elämme vasta sen alkua.

Jos katsomme maailmaa vanhat lasit silmillä, meillä menee huonosti. Energia kallistuu hillittömästi ja vääjäämättömästi, ruoka samoin, ja perusluonnonvarat ovat yhä vaikeammin ja kalliimmin hyödynnettävissä. Meidän on ymmärrettävä, että olemme planeetalla suhteellisesti paremmassa asemassa kuin muut. Suomi on valmis kohtaamaan tulevan vauraampana kuin koskaan. Ekologiset olomme ovat poikkeuksellisen hyvät vastaanottamaan muutoksen.

Suomen kilpailutilanne pitäisi ymmärtää uudella lailla. Pitkällä aikavälillä keskeiset kilpailutekijät ovat elämän perusasioita: täällä on hyvä asua, on hyvälaatuista ruokaa, vettä riittää, yhteiskunta on vakaa ja ilmasto miellyttävä. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua kilpaillaan näillä asioilla. Johonkin uuteen kännykkämalliin liittyvät kilpailutekijät ovat niihin verrattuna marginaalisia.

Pitäisikö tietojen globaaleista muutoksista vaikuttaa meillä enemmän turvallisuuspolitiikkaan?

Kun lukee esimerkiksi Pentagonin skenaarioita, täytyy muistaa, että puolustusvoimien rooliin kuuluu aina laatia visioita, joissa kaikki menee niin huonosti, että puolustusvoimien on puututtava peliin. Siksi näihin skenaarioihin on suhtauduttava perusvarauksella.

Toisaalta: kun kerran ilmastonmuutokseen kuuluvat isot heilahtelut, joita ei voi mallintaa, skenaariot kannattaisi ottaa vakavasti. Kun ympäristökriisi vaikuttaa energian- tai vedensaantiin tai muihin elintärkeisiin asioihin, siitä tulee hyvin nopeasti turvallisuuspoliittinen kysymys.

Suomessa Sitra järjesti yritysjohtajille, virkamiehille ja tutkijoille vastikään sotapelin, jonka teemana oli äkillinen öljypula. Osallistujat pitivät sellaisen toteutumista realistisena, jopa aivan lähivuosina.

Mitä pohjoisten luonnonvarojen laajemmasta hyödyntämisestä seuraa?

Seurauksia on muitakin kuin taloudellinen toimeliaisuus. Smithin kirjassa prosessi on kuvattu optimistisessa hengessä. Kanadan öljyhiekat otetaan laajasti käyttöön, Jäämereltä pumpataan öljyä, Grönlanti itsenäistyy ja alkaa hyödyntää kaasuvaroja. Fossiilisten polttoaineiden käyttö kuitenkin ruokkii radikaalia ilmastonmuutosta. Tämä takaisinkytkentä on kirjasta unohtunut.

Mietin myös, kuinka karmeaa jälkeä esimerkiksi Albertan öljyhiekan hyödyntämisestä Kanadassa tulee. Siinä otetaan käyttöön valtavat maa-alueet, ja prosessit saastuttavat maaperää. Kerrannaisvaikutukset voivat olla odottamattomia. Kun Albertan provinssista on jyllätty 70 prosenttia pinta-alasta, toimiiko se ekologisesti enää ollenkaan? Suomessakin aletaan kaivaa entistä enemmän harvinaisia maametalleja, jotka vaativat avokaivoksia. Mitä merkitsee se, että revitään auki biologisesti tuottavaa pintaa laajalta alueelta? Toimiiko planeetta vielä sen jälkeen?

Kirja kuvaa, millaista tahtia ekosysteemit siirtyvät etelästä pohjoiseen. Mutta todellisuudessa muutos ei ole vain miellyttävä, vaan vanhoja lajeja kuolee eivätkä uudet lajit ehdi tottua uuteen ympäristöön. Etelä-Suomen pelloilla voidaan ehkä viljellä uusia lajeja, mutta voi myös tulla tuholaisaalto, joka rouskuttaa sadon suihinsa. Luonnon monimuotoisuuden tutkijat pohjoisilla alueilla ovat huolissaan siitä, mitä täällä tapahtuu. On käynnissä kuudes sukupuuttoaalto.

Mitä muita muutostrendejä kirja auttaa näkemään?

Meillä on nykyisin virallisena tulkintana, että alkuperäiskansojen asiat on järjestetty hyvin, kun heille on annettu kulttuurinen itsehallinto. Smithin kirja mainitsee ohimennen, että meillä täällä pannaan saamelaiset ikään kuin vitriiniin kansallispuvuissa.

Kanadassa ja Yhdysvalloissa alkuperäiskansat on integroitu modernin maailman keinoin: heille on annettu valtaa, luonnonvaroja, maata ja rahaa. Tiedän, että saamelaisten asema on herkkä asia Suomessa. En tarkoita, että saamelaisille pitäisi suoraan jakaa maita, mutta jokin samankaltainen prosessi pitäisi aloittaa.

Nyt tilannetta korostaa se, että ylikansalliset kaivosyritykset vievät pohjoisesta mineraalit. Jos Suomi toimisi kuten Kanada, saamelaiset saisivat oikeuden luonnonvaroihin, kuten kaivannaisiin ja metsään. Tämä ristiriita tulee kärjistymään tulevaisuudessa.

 

Kirjoittaja on ympäristötoimittaja, joka työskentelee lehtorina Haaga-Helia ammattikorkeakoulun toimittajakoulutuksessa.

Kuva: Xabier Mikel Laburu/Getty Images

Eurooppa harmaantuu silmissä: Euroopan parlamentin raportin mukaan eurooppalaisten keski-ikä nousee vuoteen 2050 mennessä kymmenen vuotta. Siinä missä eurooppalaisten keski-ikä on tuolloin 49 vuotta, esimerkiksi amerikkalaisten keski-iän arvioidaan olevan 35 vuotta.

Harmaantuva väestö myös vähenee. Dramaattisimmin väestö hupenee EU:n jäsenvaltiosta Saksassa, Espanjassa ja Italiassa, kun asiaa tarkastellaan luonnollisen väestökehityksen näkökulmasta. YK:n väestöennusteen mukaan Länsi-Euroopan väkirikkaimman maan Saksan väkiluku putoaa nykyisestä 82 miljoonasta 71 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. Itäisessä Euroopassa kehitys on vielä jyrkempää. Euroopan maista ainoastaan Kyproksen, Maltan ja Ruotsin väkiluku on yhä nousussa.

Huolestuttavinta on työtä tekevien eurooppalaisten määrän väheneminen. EU:n alueella on nyt neljä työikäistä jokaista yli 65-vuotiasta kansalaista kohden. Vuonna 2060 vastaavan luvun arvioidaan olevan kaksi.

Euroopan komission mukaan ilman maahanmuuttajia Euroopan työväestö pienenee kaikkiaan 110 miljoonan työntekijän verran vuoteen 2060 mennessä. Harmaantuvan Euroopan huolenaiheeksi nousee terveydenhuollon, opetus- ja sosiaaliturvajärjestelmien sekä erityisesti eläkkeiden rahoituksen kestävyys.

Väestökato uhkaa taloutta

Väestön ikääntyessä työvoimapulasta kärsinevät etenkin terveydenhoito- ja palvelusektorit. Euroopan komission mukaan kolme neljäsosaa EU:n työvoimasta on vuoteen 2020 mennessä sijoittunut palvelutehtäviin, esimerkiksi vakuutusalalle, terveydenhuoltoon, vähittäiskauppaan ja koulutusalalle.

Maahanmuuttoasioiden ja ulkomaankaupan asiantuntija Martin-Éric Racine Euroopan muuttoliikeverkostosta EMN:stä toteaa, että uutta työvoimaa tarvitaan tulevaisuudessa lähes kaikilla matalapalkka-aloilla, fyysisesti raskaissa ja vaarallisissa töissä sekä rakennusalalla.

Amerikkalaisen Newsweek-lehden mukaan yrityksillä eri puolilla Eurooppaa on jo nyt vakava pula insinööreistä, teknikoista, käsityöläisistä ja muista ammattiosaajista. Koko maanosassa on nyt noin neljä miljoonaa avointa työpaikkaa.

Aleneva väestökehitys saattaa Euroopan parlamentin mukaan viedä vuosittain reilun prosentin Euroopan kansantulosta vuosien 2031 ja 2050 välillä.

EU vetää kouluttamattomia

Euroopan muuttoliikeverkoston mukaan useimmat EU-maat pitävät maahanmuuttoa osaratkaisuna työvoimapulaan. Vaihtelua on kuitenkin siinä, missä määrin maahanmuutto katsotaan toivottavaksi strategiseksi keinoksi vastata työmarkkinoiden tarpeisiin.

Esimerkiksi Tšekissä ja Ranskassa maahanmuuttoa hyödynnetään aktiivisesti kansantalouden tarpeiden täyttämisessä. Ranskassa on käytössä säännöllisesti päivitettävä luettelo ulkomaista työvoimaa tarvitsevista toimialoista.

Toista linjaa noudattavat esimerkiksi Espanja, Puola, Bulgaria ja Unkari. Niissä korostetaan ensisijaisesti kansallisen työvoiman roolia työvoimapulan paikkaamisessa. Maahanmuuton käytölle työvoiman tarpeen täyttäjänä ei ole laadittu strategiaa, koska maahanmuuttoa ei katsota välttämättömäksi.

Euroopan nykyisistä siirtolaisista huomattava osa on kouluttamatonta työvoimaa. Euroopan komission mukaan kehittyneisiin maihin muuttavista kouluttamattomista siirtolaisista noin 85 prosenttia päätyy Eurooppaan ja vain 5 prosenttia Yhdysvaltoihin. Vastaavasti koulutetuista maahanmuuttajista 55 prosenttia päätyy Yhdysvaltojen innovatiivisille rannikkoalueille ja vain 5 prosenttia Eurooppaan.

Matalasti koulutettujen siirtolaisten suuri määrä Euroopassa selittyy pääosin Afrikan maantieteellisellä läheisyydellä, sanoo sisäministeriön maahanmuutto-osastolla työskentelevä projektipäällikkö Hannu-Pekka Huttunen.

Myös kieli on merkittävä tekijä: monissa Afrikan maissa ranska on virallinen kieli, joten ranskaa puhuvat afrikkalaiset pyrkivät Euroopan ranskankielisiin maihin. Toisaalta siirtolaiset lähtevät Eurooppaan paremman toimeentulon perässä, koska minimitoimeentulon saavuttaminen kotimaassa on vaikeaa.

”Vetotekijänä ovat Euroopan lohkoutuneet työmarkkinat, jotka vetävät myös heikosti koulutettuja. Etelä-Euroopassa esimerkiksi kasvihuoneviljelmille suuntautuu paljon matalasti koulutettuja ihmisiä”, sanoo Siirtolaisuusinstituutin johtaja Ismo Söderling.

Sininen kortti avaa ovet

Euroopassa on kuitenkin jo herätty kilpailuun ammattitaitoisista työntekijöistä. Osassa EU:ta on jo käytössä Blue Card eli sininen eurooppalainen työskentelykortti, jonka tarkoitus on houkutella lahjakasta, ammattitaitoista ja koulutettua työvoimaa. Kortti on tarkoitettu Euroopan unionin laajuiseksi työluvaksi korkeaa pätevyyttä vaativiin tehtäviin.

Työskentelykortilla pyritään lisäämään EU-maiden houkuttelevuutta erityisesti suhteessa Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Australiaan. Uusi lupa takaa EU:n ulkopuolelta muuttaville korkeasti koulutetuille siirtolaisille ja näiden perheille kohdemaan kansalaisiin rinnastettavat oikeudet esimerkiksi sosiaaliturvaan ja koulutukseen.

Sisäministeriön Huttunen tähdentää, että Eurooppa kilpailee Yhdysvaltojen kanssa tulevaisuudessa ennen muuta hoiva-alan työntekijöistä, etenkin, jos presidentti Barack Obaman terveydenhoitouudistus menee läpi. Euroopan komissio arvioi terveydenhuollon työvoimavajeeksi noin miljoona ammattilaista vuonna 2020.

Esimerkiksi Suomi hakee parhaillaan sairaanhoitajia Filippiineiltä. Toistaiseksi Suomi on kuitenkin ollut sairaanhoitajien ammattitaidon viejämaa: Suomalaisia sairaanhoitajia on ulkomailla noin neljä kertaa enemmän kuin ulkomaisia sairaanhoitajia on Suomessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan Suomessa oli vuonna 2008 alle tuhat ulkomaista hoitajaa. Heidän osuutensa kaikista koulutetuista on vain prosentti.

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus Vatt arvioi, että Suomi tarvitsee sosiaali- ja terveysalalle vuoteen 2025 mennessä jopa 120 000 työntekijää lisää. Tulevaa työvoimantarvetta on kuitenkin vaikea ennustaa sekä Suomessa että muualla Euroopassa.

”Keskustelu ulkomaisten työntekijöiden määrästä ei saa syrjäyttää keskustelua siitä, kuinka kotimainen työllisyys ja työvoiman määrä saadaan kasvuun. Jatkuvasti hoetaan mantran tavoin työvoimapulaa, mutta loppujen lopuksi kyse on siitä, onko tulevaisuudessa ylipäätään riittävästi työpaikkoja erilaisten rakenne- ja globaalien markkinamuutosten vuoksi”, sanoo työ- ja elinkeinoministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen.

Maahanmuuttovastaisuuden juurilla

Samalla kun siirtolaisia kaivataan tekemään Eurooppaan töitä ja tuomaan uusia ajatuksia talouselämään, maahanmuuttokriittisyys on lisääntynyt. EU-uutisointiin keskittyvän EurActiv-sivuston mukaan esimerkiksi Espanjassa, Italiassa ja Britanniassa yli 65 prosenttia vastaajista oli viimekeväisen kyselyn mukaan ainakin jossain määrin sitä mieltä, että maassa on liikaa maahanmuuttajia.

Moni pelännee, että siirtolaiset tiukentavat kilpailua Euroopan työpaikoista. Euroopan muuttoliikeverkoston mukaan siirtolaisvirrat kuitenkin seuraavat tarkasti kohdemaan taloudellista tilannetta ja työllistymismahdollisuuksia. Siksi ongelmaa esimerkiksi kouluttamattoman työvoiman ylitarjonnasta ei pitäisi olla.

Esimerkiksi Slovakiassa, jossa on kysyntää lähinnä korkeasti koulutetuille, EU:n ulkopuolelta tulleiden matalasti koulutettujen maahanmuuttajien osuus on pieni, vain neljä prosenttia muuttaneista. Vastaavasti Espanjassa, jossa matalasti koulutetun työvoiman kysyntä on ollut suurta, matalasti koulutettujen maahanmuuttajien osuus EU:n ulkopuolelta tulleista on 40 prosenttia.

Muuttoliikeverkoston Martin-Éric Racinen mukaan Eurooppa ei houkuttele erityisesti mitään tiettyä ammattiryhmää. Sen sijaan Eurooppa torjuu valtaosan huippuosaajista, koska Euroopassa katsotaan kaikkien huippupaikkojen kuuluvan luonnostaan eurooppalaisille.

”Myös matalasti koulutettu eurooppalainen kokee olevansa itseoikeutettu saamaan huipputyöpaikan, minkä johdosta työnantajilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää vastentahtoisesti saada ulkomailta ihmisiä tekemään matalapalkkaiset ja raskaat hommat”, Racine katsoo.

Racine näkee, että moni ulkomaalainen osaaja joutuu lähtemään takaisin kotimaahansa heti, kun kantaväestön työttömyysprosentti nousee hitusenkin.

”Maahanmuuttoviranomaisten vakiintuneena käytäntönä on keksiä mahdollisimman pian syitä olla myöntämättä oleskeluluvan jatkoa”, hän sanoo. Se tekee siirtolaisten oleskelusta tilapäistä, vaikka heidän työvoimaansa tarvittaisiinkin.

 Vastuu kehitysmaista

Siirtolaisuudella on merkittäviä vaikutuksia myös muuttajien lähtömaissa. Esimerkiksi Afrikan maat ovat 1980-luvun jälkeen luovuttaneet yli kolmanneksen koulutetusta työvoimastaan teollisuusmaihin, arvioi YK:n alainen Afrikan talouskomissio ECA.

Samaan aikaan Saharan eteläpuolisen Afrikan valtiot käyttävät yli kolme miljardia euroa vuodessa teknisen avun ostoon – muun muassa yli 100 000 ulkomaisen asiantuntijan palkkaamiseen.

Aivovuoto verottaa monilta Afrikan mailta niitä inhimillisiä voimavaroja, jotka tarvittaisiin rakentamaan vahvalle taloudelle välttämättömiä instituutioita ja infrastruktuureja. Siksi siirtolaisuuskeskustelussa ei pitäisi keskittyä vain Euroopan tulevaan työvoimantarpeeseen, sanoo Kehitysyhteistyöjärjestöjen EU-yhdistyksen Kehys ry:n toiminnanjohtaja Rilli Lappalainen. Asiaa täytyy tarkastella myös kehitysmaiden aivovuodon, EU-alueella tapahtuvan kiertomuuton ja siirtolaisten lähettämien rahavirtojen hyödyntämisen kannalta.

”Rekrytointi EU:n alueelle ei saa vahingoittaa peruspalvelujen, varsinkaan terveydenhuollon ja muun tärkeän työvoiman saatavuutta kolmansissa maissa. EU:n tulisi laatia eettistä rekrytointia koskevat kriteerit tämän estämiseksi”, Lappalainen toteaa.

Nykyisellään etenkin Afrikan maat kärsivät terveydenhuollon ammattilaisten maastamuutosta. YK:n väestörahaston UNFPA:n mukaan esimerkiksi Sambiassa on koulutettu 600 lääkäriä vuoden 1964 itsenäistymisen jälkeen, mutta heistä vain 50 harjoittaa yhä ammattiaan Sambiassa.

Kaikkiaan Afrikasta lähtee Ghanan yliopiston selvityksen mukaan vuosittain noin 70 000 korkeasti koulutettua. Esimerkiksi Somalian ja Gambian korkeasti koulutetuista yli puolet on muuttanut ulkomaille. Koko Saharan eteläpuolisen Afrikan 600 miljoonan asukkaan palveluksessa on nykyisin vain 20 000 tiedemiestä ja insinööriä.

Hannu-Pekka Huttusen mukaan Suomen sisäministeriö ei ole ollut kovin kiinnostunut kolmansien maiden kärsimästä aivovuodosta.

”Kyseessä on tietysti eettinen ongelma: onko oikein imeä esimerkiksi terveydenhoitohenkilökuntaa maista, joilla olisi tarve pitää heistä kiinni?”

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Hannu-Pekka Huttusen jutussa esittämät kommentit eivät edusta sisäministeriön virallista kantaa.