Siirry sisältöön

Kaksi erilaista Syyriaa

Teksti Kaisa Honkala

Talal El-Atrache & Richard Labévière: Quand la Syrie s’éveillera... Perrin 2011, 830 s.

Talal El-Atrache & Richard Labévière: Quand la Syrie s’éveillera... Perrin 2011, 830 s.

Lähi-idän menestyjä vai jäykkä klient­tivaltio? Kaksi viime vuosina ilmes­tynyttä ranskankielisten toimittajien kirjoittamaa teosta maalaa perin erilai­set kuvat Syyriasta, Ranskan entisestä siirtomaasta.

Richard Labévièren ja Talal El-At­rachen Quand la Syrie s’éveillera… (Kun Syyria herää) haluaa kumota näkemykset Syyriasta Lähi-idän roistovaltiona. Huo­mattava osa teoksesta keskittyy tyystin muiden valtioiden puuhiin: Yhdysval­tojen, EU:n, Israelin ja Saudi-Arabian toiminta joutuu kriittisen ruodinnan kohteeksi. Välillä tapahtumien kuvaus on hyvin perusteltua, mutta usein asiatesitetään tarkoitushakuisesti Syyrian kannalta parhain päin. Viestinä on, että vihamielisessä ympäristössä arabinatio­nalistiselta pohjalta toimiva ja sunna­laista jihadismia vastaan kamppaileva Syyria toteuttaa omista lähtökohdistaan ymmärrettävää reaalipolitiikkaa.

Tekijät kutsuvat Syyriaa ”pieneksi itämaiseksi tiikeriksi”, jolla on suurta taloudellista potentiaalia. Menestyksen tiellä on köyhyyttä ja korruptiota, mutta maan johtajilla on keinoja niiden voit­tamiseen – presidentti Bašar al-Assadin näkemyksiä siteerataan useaan otteeseen. Autoritäärinen hallinto saa tiukimmat moitteet 2000-luvun demokratialiikkeen tukahduttamisesta. Valtion tukemaa us­konnollista monimuotoisuutta käsitel­lään seikkaperäisesti, mutta viralliseen arabi-identiteettiin huonosti sopivan vä­hemmistön eli kurdien sorrettua asemaa ei mainita lainkaan.

Caroline Donatin L’Exception Syri­enne (Syyria on poikkeus) on rakentei­siin pureutuva tutkielma syyrialaisesta yhteiskunnasta. Sen mukaan valtaa pi­tävä Ba’ath-puolue on menettänyt ara­binationalismiin perustuvan ideologisen pohjansa. Jäljellä on järjestelmä, joka haluaa taata oman jatkuvuutensa. Hafez al-Assadin presidenttikaudella (1970– 2000) luotiin klientelistinen systeemi, jossa Syyrian eri väestöryhmiä sidottiin myönnytysten avulla osaksi hallintoa tu­kevaa verkostoa. Hafezin poika Bašar on jatkanut samaa linjaa.

Donati kutsuu Syyrian talouden li­beralisointia 2000-luvulla ”kaverien kapitalismiksi”: sen tarkoitus on hyö­dyttää etupäässä johtoportaan uusia liittolaisia. Syyrian kasvaneet tuloerot eivät ole merkki talouspolitiikan pienistä epäonnistumisista, vaan talouspolitiikan johdonmukainen seuraus.

Donati käsittelee useita samoja tee­moja kuin Labévière ja El-Atrache, mut­ta paneutuu syyrialaiseen yhteiskuntaan laajemmin, tarkemmin, syvällisemmin – ja skeptisemmin. Kaksikko uskoo hallinnon mahdollisuuksiin uudistua ja näkee esimerkiksi ylhäältä päin ohjatun kansalaisjärjestöjen kentän esimerkkinä tästä. Donatin mukaan järjestöt luovat kuvaa modernista Syyriasta, mutta niihin rekrytoidaan eliitin jälkikasvua eivätkä ne tue aitoa kehitystä.

Caroline Donati: L’Exception Syrienne. Entre modernisation et résistance. EditionsLa Découverte 2009, 360 s.

Caroline Donati: L’Exception Syrienne. Entre modernisation et résistance. EditionsLa Découverte 2009, 360 s.

Donatin kirja ilmestyi vuonna 2009, mutta kun kirjoittaja kuvaa uskonnollis­ten identiteettien vahvistumista, sisäisen muuttoliikkeen aiheuttamia ongelmia ja kaupunkien ympärille kasvavia kurjuu­den vyöhykkeitä, hän tuntuu piirtävän vuoden 2011 kansannousun karttaa.

Kirjan lopussa esiin astuu voima, jota järjestelmä ei ole vielä voittanut puolelleen, nimittäin nuoret, syyrialais­ten enemmistö. He nauttivat kansainvä­listymisestä ja valitsevat omanlaisensa identiteetin. He haaveilevat urasta ja ul­komaanmatkoista, mutta monilla ei ole varaa edes mennä naimisiin.

Odotusten ja todellisuuden välinen ero on liian suuri, kestämätön. Donatin haastattelemia nuoria kiinnostaa syyria­laisuus, ei panarabismi. Mutta kuten eräs opiskelija toteaa: ”Syyrialaiset tietävät, ettei heidän maansa kuulu heille.”

 

Kirjoittaja työskenteli Suomen Damas­koksen-suurlähetystössä alkuvuoden 2011.