Ulkopolitiikan suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkö­kulmasta ulkopolitiikan tutki­jat voivat joko tukea virallis­ta poliittista linjaa tiedollisesti, haastaa virallisen linjan esittämällä vaihtoehtoja tai ennakoida politiikan ja sen toimin­taympäristön tulevaisuutta ja varautua siten tuleviin muutoksiin. Osmo Apusen kirjoittamasta Ulkopoliittisen instituutin historiasta Silmän politiikkaa (lue kirja­tutka numerosta 3/2012) on nähdäkse­ni luettavissa, että UPIn tutkijoissa on vuosikymmenten varrella ollut kaikkien suuntausten edustajia.

Maailmanpolitiikan globaalit muu­tokset ovat lisänneet tarvetta enna­kointiin, jotta uusiin uhkiin osattaisiin varautua. Mitä kauemmas ihmiskun­nan tulevaisuuteen halutaan katsoa, sitä enemmän politiikan tekijöiden on luotet­tava ammattitutkijoiden havaintoihin ja päätelmiin. Kun lähestytään päätöksen­teon päiväkohtaisia tarpeita, inhimilliset ja poliittiset vaikuttimet alkavat painaa enemmän. Päivänpolitiikassa tutkijoista tulee enemmän harjoitettavan politiikan kommentaattoreita kuin uusien ratkaisu­jen tarjoajia.

Ennakoinnin poliittiset riskit

Silmän politiikasta käy ilmi, että kylmän sodan kaudella Neuvostoliiton kehityk­sen kriittinen ennakointi nähtiin poliit­tisesti vahingolliseksi. UPI perustettiin aikoinaan Paasikivi-seuran tieteelliseksi apuelimeksi tukemaan, ei kritisoimaan presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa. YYA-aikana Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden piti olla kaikkien spekulaati­oiden ulkopuolella. Presidentti Mauno Koivisto hermostui ”ennustajaeukkoi­hin”. Vakavasti otettavien tutkijoiden joukosta oli noussut virallisen linjan haastajia, muitakin kuin erivapautta nauttivia stalinisteja tai poliittisesti syr­jäytettyjä oikeistolaisia.

Nyt pääministeri Jyrki Katainen kehottaa pikemmin pidättymään euro­kriisin tulevaisuuden pohdinnoista kuin ennakoimaan tai spekuloimaan niitä. On varottava ”vääriä signaaleja”. Ko­kemus osoittaa, että hypoteettinenkin varautuminen poikkeaviin tilanteisiin tulkitaan julkisuudessa helposti niin, et­tä tilanteiden todella odotetaan käyvän toteen. Vuonna 2010 valmistuneen Yh­teiskunnan turvallisuusstrategiantapaan kannattaisi ehkä puhua mieluummin uh­kamalleista kuin uhkakuvista ja muistaa, ettei ennakointi ole ennustamista.

Hallinnon sisäisessä politiikan suun­nittelussa ei ole varaa lyödä laimin vaih­toehtoisten kehityskulkujen arviointia. Myös ulkoministeriössä ryhdyttiin 1990-luvulla vahvistamaan sektoritutki­musta, mikä todetaan Apusen kirjassa. Tavoitteena oli saada tutkijoilta syven­tävää faktatietoa ja tuoreita näkemyksiä Suomen ulkopolitiikalle merkittävistä aiheista, ei kuitenkaan varsinaisia toi­mintaohjeita.

Päiväkohtaisessa ulkopolitiikan teke­misessä on mukana myös diplomatian ulottuvuus, josta tutkijoilla ei useinkaan ole suoraa tietoa. Tutkijoiden sinänsä jär­kevät ideat eivät välttämättä ole hyvää politiikkaa. Eurokriisissä politiikka, EU-ideologia, on jyrännyt monien talousasi­antuntijoiden arviot ja odotukset. Soli­daarisuus on unionissa levinnyt alueelle, jolle sen ei pitänyt kuulua, vaikka Suo­messa oli toisaalta korostettu liittymis­tämme ”solidaarisuusyhteisöön”.

Tutkijoiden sinänsä järkevät ideat eivät välttämättäole hyvää politiikkaa.

Mikä lopulta on taloudellisen ja tur­vallisuuteen liittyvän solidaarisuuden ero? Mitä jälkiä eurokriisi jättää EU:hun? Politiikan tutkijoilta voisi odottaa tästä enemmän sanottavaa.

Kokonaisturvallisuutta tutkimaan

Käsitteenä kokonaisturvallisuus, josta vuoden 2012 aikana hiottiin valtioneu­voston periaatepäätöstä, kuvaa parem­min nyky-yhteiskunnan varautumistar­peita kuin kokonaismaanpuolustus. EU:n ja eurovyöhykkeen tilanne on yksi osoi­tus turvallisuuden kokonaisvaltaisuudes­ta. Ulkoiset sotilaalliset uhkat, mukaan lukien kansainväliset kriisinhallintatilan­teet ja valtakunnan poikkihallinnollinen varautuminen niihin, ovat toinen koko­naisturvallisuuden alue. Kolmanneksi voidaan nostaa siviiliyhteiskunnan pii­rissä hoidettavat häiriötilanteet, kuten luonnonkatastrofit, teollisuusonnetto­muudet, sähkö- ja tietoverkkojen viat sekä pandemiat.

”Pehmeä” tilanne saattaa kuitenkin muuttua ”kovaksi”, kuten kyberturval­lisuuden alueella voi käydä. Siviilijohdon vastuusta huolimatta puolustusvoimain virka-apu hätätilanteissa ei ole poissul­jettua vaan yksi puolustusvoimien kol­mesta päätehtävästä.

Viranomaiset korostavat poikkihallinnollisen varautumisen ja tilanne­kuvan tärkeyttä. Valtioneuvoston kansliaon yhdessä ulko-, sisä- ja puolustusministeriöiden kanssa laatinut viime vuo­sina ennakoivia turvallisuuskatsauksia eri aihepiireistä. Myös tutkijayhtei­sö voisi paneutua aiempaa enemmän uhkamalleihin kokonaisturvallisuuden näkökulmasta, eri tutkimussektoreita ja lähestymistapoja yhdistellen. Eräät tut­kijat, kuten Timo Hellenberg ja Pekka Visuri, ovat olleet tässä tienavaajia.

Eri tutkimusorganisaatioilla on tur­vallisuushallinnon piirissä kotipesänsä. UPI on yhä enemmän vuorovaikutuk­sessa ulkoministeriön kanssa, Maan­puolustuskorkeakoulun strategian lai­tos kuuluu suoraan puolustusvoimain organisaatioon, suojelupoliisi hyödyntää siviilitutkijoita. Puolustusministeriö on ollut erityisen kiinnostunut Venäjän-tun­tijoista. Lähi-idän asiat kiinnostavat nyt monia, mutta ainakin mediassa pari yli­opistotutkijaa saa päähuomion. LisäksiSuomella on Damaskoksen sekasortoa paennut tiedeinstituutti Beirutissa.

Omien alojensa kriisitilanteissa Il­matieteen laitos (muun muassa Islannin tulivuorenpurkaus), Säteilyturvakeskus (ydinvoimaonnettomuudet) ja Tervey­den ja hyvinvoinnin laitos (pandemiat) ovat turvallisuusviranomaisten keskeisiä kumppaneita. Myös kansainvälisen ken­tän, YK- ja EU-lähteiden sekä lukuisten ei-valtiollisten analyysilaitosten ja yksi­tyisen diplomatian harjoittajien, kuten Crisis Management Initiativen, merkitys kasvaa.

Turvallisuuden laaja-alaistumisen ja poikkihallinnollisen toimintamallin tulisi heijastua myös alan tutkimuksen kysy­myksenasetteluun. Lisäksi tutkimuk­sessa pitäisi omaksua poikkitieteellinen lähestymistapa. Kokonaisturvallisuuden konsepti kaipaa niin turvallisuusuhkia koskevan tietopohjan laventamista kuin kriittistä näkökulmaa hallinnon toimin­takykyjen kehittämiseen.

Kirjoittaja on ulkoasiainneuvos, joka työskenteli valtioneuvoston kanslian tilannekuvakoordinaattorina 2008—2012.

Tommi Laitio

”Tämä kuulostaa helposti lässytyk­seltä, mutta jokaisella on oike­us kokea itsensä tarpeelliseksi.” Tommi Laitio puhuu ennen kaik­kea nuorista, joiden kanssa hän Helsin­gin kaupungin nuorisotoimenjohtajana työskentelee.

Ennen lokakuussa aloittamaansa pestiä Laitio toimi tutkijana ajatushau­tomo Demos Helsingissä. Hän pohti demokratian ja kansalaisyhteiskunnan tulevaisuutta ja luki työnsä pohjaksi esimerkiksi Michael Youngin kirjan The Rise of the Meritocracy.

Kirja on 1950-luvulla kirjoitettu dys­topia ajasta, jolloin yhteiskunnallinen elämä on rationalisoitu äärimmilleen: Älykkyys ynnä vaivannäkö ovat yhtä kuin meriitit, joiden perusteella ihmisten menestys ja asema yhteiskunnassa mää­räytyvät. Jos lahjasi ja tarmokkuutesi eivät riitä, jäät tarpeettomaksi.

Young oli 1940-luvulla yksi Britan­nian Labour-puolueen sosiaalipolitiikan tärkeimmistä vaikuttajista. Hän kirjoitti satiirinsa varoitukseksi puolueelle.

Laition mukaan monet Youngin en­nustukset ovat toteutuneet suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa, jossa koulutuksella todistettu älykkyys ja lahjakkuus mää­rittävät ihmisten aseman. Asema luo henkistä pääomaa, ja sen turvin ihmiset pystyvät tekemään valintoja, jotka lujit­tavat heidän asemaansa edelleen.

Yhteiskuntaluokkien välinen liikku­vuus hidastuu, eikäperus- tai keskitason koulutuksella tahdo saada töitä, joilla ansaita elantoa.

Meritokratiassa kasvanut eliittiajattelee helposti, että on tuottanut oman menestyksensä. Laition mukaan huomiotta jäävät esimerkiksi ilmainen peruskoulu, yhteiskunnan turvallisuus ja ennakoitavuus – julkiset hyödykkeet, joita ilman eliitin ponnistelut tuskin oli­sivat tuottaneet yhtä hyvää tulosta.

Lisäksi huomiotta jää valtava joukko nuoria, jotka putoavat tai pudottautuvat jatkuvan pyrkimisen juoksupyörästä. He etsivät turhaan paikkaansa ja kokevat, etteivät ole tarpeellisia kenellekään. Syr­jäytymisen juuret kasvavat.

”Tuon tunteen korjaaminen jälkeen­päin on tosi kallista.”

Sitä paitsi suurin osa maailman ih­misistä ei edes asu sellaisissa ennakoi­tavissa yhteiskunnissa kuin Suomi. Lai­tio veti European Cultural Foundation -säätiön nuoriso-ohjelmaa Hollannissa 2005–2008 ja muistaa turvapaikanhakijanuoret, jotka olivat menettäneet perusturvallisuudentunteensa jo lapsina. Heidät voitiin milloin tahansa siirtää maasta toiseen, eikä heillä ollut edelly­tyksiä suunnitella elämäänsä, olivatpa he kuinka lahjakkaita ja tarmokkaita tahansa.

”Yhteiskunnan ennakoitavuuden merkitystä on vaikea tunnistaa, jos ei koskaan ole elänyt muussa kuin suoma­laisessa järjestelmässä.”

Laitio sanoo halunneensa töihin jul­kiselle sektorille juuri siksi, että se ylläpitää tasa-arvorakenteita, kuten perus­kouluja, kirjastoja ja työväenopistoja. Niiden turvin meritokratia voi toimia.

Helsingin nuorisotoimi ohjaa nuoria esimerkiksi muodostamaan ryhmiä, jot­ka ottavat poliittisesti kantaa vaikkapa liikennekysymyksiin. Demokratiaa har­joitellaan julkiseen keskusteluun perus­tuvan deliberatiivisen mallin, ei edustuk­sellisen demokratian mukaan. Tärkeintä on, että jokainen pääsee osallistumaan.

”Suomalaisnuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat Euroopan kärkitasoa, mutta heidän uskonsa oman toiminnan vaikut­tavuuteen on mantereen pohjasakkaa”, Laitio sanoo. Eikä tämä ole dystopiaa.

 

Michael Young: The Rise of the Meritocra­cy 1870–2033. An Essay on Education and Equality. Thames & Hudson 1958, 160 s.

Vuonna 1962 kylmä sota oli kuu­mimmillaan. Kuuban ohjuskriisi oli lähellä viedä maailman uuteen suursotaan, ja Euroopassa Berliinin muurin rakentaminen oli konkreti­soinut rautaesiripun. Päätoimittaja Eino S. Repo tarkasteli lohduttomal­ta näyttänyttä Saksan tilannetta Ulkopolitiikka-lehdessä 4/1962:

”Propagandasotaa käydään Sak­sain välillä herkeämättä. Kummankin maan poliittiset johtohenkilöt käyt­tävät puheissaan toisistaan ilmaisuja, jotka eivät aina ole kohteliaita. Pa­hasti vaikuttaa siltä, että molempien maiden sisällä kasvatetaan johdonmu­kaisesti ja hellittämättä vastenmieli­syyttä toisen valtion järjestelmää koh­taan, samoin toisen valtion poliittista johtoa kohtaan. Tuuma, että nämä kaksi valtiota voisivat yhdistyä rau­hanomaista tietä, on enää vain kan­gastusta, joka kaikkoaa päivä päivältä kauemmaksi, ja sen realisoitumisen mahdollisuus on ajat sitten kadonnut taivaanrannan taa.”

”Jännityksen tihentyminen Saksan kysymyksen ympärillä on ollut sitä selvemmin ha­vaittavissa mi­tä lähemmäksi syksyä on tultu. Ei tarvitse ol­la erinomaisen etevä poliittinen säätieteilijä voidak­seen ennustaa ikävien ilmojen olevan tulossa. Epäiltävää myös on, ettei­vätkö niiden haitat ulottuisi meidän raukoille rajoillemme asti.”

Hannu Lehtilä: Tarja Halonen – paremman maailman puolesta. Tammi 2012, 251 s.

Hannu Lehtilän elämäkerrallinen hen­kilökuva Tarja Halosesta perustuu keskusteluihin presidentin kanssa. Se on napakka ja vapautunut puheenvuoro presidentin elämästä, arvoista ja politii­kasta. Lehtilän tiivis tyyli sopii mainios­ti suorasanaisuudesta ja asiakysymysten hallinnasta tunnetun presidentin henki­lökuvaan.

Ulkopolitiikan näkökulmasta kirjan mielenkiintoisinta antia ovat presidentinja valtioneuvoston välinen suhde sekä keskustelu Nato-jäsenyydestä. Halonenaloitti toimessaan karsituin valtaoikeuksin, ja hänen toisella kaudellaan presidentin valtaa yritettiin rajoittaa entisestään.

Kirja rakentaa kuvaa kansansuosi­on avulla vahvasti vallankahvassa pysy­neestä presidentistä ja puolustusvoimien ylipäälliköstä, joka johdonmukaisesti vastusti pyrkimyksiä edistää Suomen Nato-jäsenyyttä.

Halosen mukaan yritys karsia pre­sidentin valtaoikeuksia oli kytköksissä Nato-kysymykseen. Merkittävä väite jää kirjassa kuitenkin heitoksi, jolle ei esitetä selkeitä perusteluja.

Kirjassa puhuu myös poliittisesti yk­sinäinen presidentti. Halonen toteaa, että puoluetaustasta riippumatta pääministe­rit eivät olleet kiinnostuneita hyödyntä­mään presidentin osaamista.

Ulkoministerinä Halonen institu­tionalisoi ihmisoikeudet osaksi Suomen ulkopolitiikkaa. Presidenttinä hän alle­viivasi globaaleja kysymyksiä, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä kahdenvälisissä suhteissa sekä YK:ssa.

Konsensuksen ja yksiäänisyyden pinnan alla näkyy kuitenkin instituutioi­den välistä kilpailua sekä ulkopolitiikan päättäjien linjaerimielisyyksiä, ajoittain myös kunnon poliittista kamppailua. Henkilökuva avaa onnistuneesti Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon arkitodel­lisuutta.

 

Kirjoittaja on ohjelmajohtaja Ulkopoliittisessa instituutissa.

Gershom Gorenberg: The Unmaking of Israel. Harper 2011, 336 s.

Israelin siirtokunnat Länsirannalla näh­dään useimmiten Lähi-idän konfliktin kärjistyneestä näkökulmasta. Israelin hallitus korostaa oikeuttaan rakentaa minne haluaa, ja siirtokuntien kritisoi­minen leimataan Israelin vastustamisek­si. Palestiinalaiset puolestaan valittavat, että siirtokuntien kasvu tekee kahden valtion ratkaisun mahdottomaksi ja rapauttaa siten palestiinalaishallinnon uskottavuutta.

Asiaa voi kuitenkin katsoa myös Is­raelin kannalta, liberaalin sionistin sil­min. Näin tekee Yhdysvalloista Israeliin muuttanut historioitsija ja toimittaja Gershom Gorenberg kirjassaan The Un­making of Israel. Hän pelkää siirtokun­tien uhkaavan vakavasti Israelin tulevai­suutta juutalaisena ja demokraattisena oikeusvaltiona.

Vuoden 1967 kuuden päivän sota oli Israelin suurin voitto, mutta samal­la hankalin. Länsiranta ja Jerusalemin vanhakaupunki pyhine paikkoineen olivat päätyneet Israelille. Kultaisen Jerusalemin markkinapaikat eivät kui­tenkaan olleet – tunnetun israelilaisen lauluntekijän Naomi Shemerin laulun sa­noin – tyhjiä. Valloitetun maan mukana tulivat sen asukkaat.

Miehitystä on jatkunut 45 vuotta, mutta Israel ei ole kyennyt sen enempää luopumaan Länsirannasta kuin liittä­mään sitä valtion osaksi. Miehitetyllä alu­eella asuviin satoihin tuhansiin israelilai­siin siviileihin sovelletaan Israelin lakeja. He äänestävät, maksavat veroja ja asuvat kuin Israelissa. Heidän naapureinaan so­tilashallinnon alla asuvat palestiinalaiset eivät sen sijaan nauti samoja oikeuksia.

Koko projektissa piilee Gorenbergin mukaan vaaroja Israelin oikeusvaltiope­riaatteelle. Siirtokunnat ovat kansainvä­lisen oikeuden mukaan laittomia, ja ne ovat monesti myös Israelin omien lakien vastaisia. Tästä huolimatta useat viran­omaiset ja poliitikot ovat tukeneet niitä ideologisista syistä. Johtajat ovat kaiva­neet maata oman valtionsa perustusten alta häivyttämällä demokraattisesti hal­litun Israelin rajoja ja kannustamalla laitonta rakentamista ja maiden takava­rikoimista.

Erityisen hälyttävää kehitys on ol­lut Israelin armeijassa. Nykyisin yhä suurempi osa taistelujoukoista ja upsee­reista nousee uskonnollisen oikeiston ja siirtokuntalaisten keskuudesta. Esimer­kiksi vuonna 2005 Gazan siirtokuntien evakuoimisen yhteydessä armeijan johto joutui tarkoin valikoimaan, mitkä yksiköt suostuivat täyttämään tehtävän. Gorenberg varoittaa, että tilanne on huo­mattavasti vakavampi, jos hallitus joskus yrittää purkaa Länsirannan siirtokuntia.

Siirtokuntien purkaminen nähdään yleisesti myönnytyksenä palestiinalaisil­le. Koska nykytilanne tuntuu israelilaisis­ta siedettävältä eikä myönnytyksillä us­kota saavutettavan mitään, siirtokunnat ovat saaneet kasvaa. Siirtokuntaliikkeen vastustamiseen ei yksinkertaisesti näytä olevan poliittista tahtoa.

Siirtokuntaliike ja viranomaiset ovat vuosikymmeniä vastanneet Israelin va­semmiston esittämään kritiikkiin raken­tamalla lisää. Gorenberg pitää tätä lyhyt­näköisenä. Hän korostaa, että Israelin on luovuttava siirtokunnista itsensä vuoksi ja rauhanprosessista riippumatta.

Samalla linjalla on ollut myös enti­nen pääministeri Ehud Olmert. Hänen mukaansa Israelin on vetäydyttävä mie­hittämiltään alueilta turvatakseen juuta­laisen enemmistön omalla maaperällään, ennen kuin palestiinalaiset hylkäävät haaveet omasta valtiosta ja pyytävät kansalaisoikeuksia Israelissa. Tätä niin kutsuttua yhden valtion ratkaisua ei kan­nata juuri kukaan Israelin juutalainen. Se on kuitenkin kytköksissä siirtokuntien kasvuun.

Siirtokuntaliikkeen paradoksi on, että mitä tiukemman karhunhalauksen Israel ottaa miehittämistään alueista, sen varmemmin rapautuu valtion juutalai­nen ja demokraattinen luonne.

 

Kirjoittaja on Jerusalemissa asuva tutkija.

Kun G7-maiden ja muiden länsimai­den talous romahti, rauniolle perus­tettiin G20. Siihen riittää nyt tunkua.

Mutta jos kaikki haluavat paikan kokouspöydästä vaan eivät suostu otta­maan vastuuta, maailmaa ei tosiasiassa johda kukaan. Elämme ”G-nollan” ai­kakautta, kirjoittaa poliittisiin riskeihin keskittyvän konsulttiyhtiö Eurasia Grou­pin Ian Bremmer.

Uudessa kirjassaan Every Nation for Itself Bremmer esittää, että Yhdysvaltain kyky tarjota globaaleja julkisia hyödyk­keitä – esimerkiksi vartioimalla merireit­tejä – heikkenee eivätkä eurooppalaiset tai nousevat vallat suostu tai kykene ot­tamaan vastuuta. Yhteistyö ei suju, mis­tä käy Bremmerin mukaan esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastokokous vuonna 2009. Siellä ei päästy sopuun sitovasta ilmastosopimuksesta. Moni muukin glo­baali ongelma veden ja ruuan riittämät­tömyydestä ydinaseiden leviämiseen on vailla ratkaisuja.

Parinkymmenen riitasointuisen maan kuoron sijaan muut keskustelijat ovat jo peräänkuuluttaneet G2:ta, todel­listen mahtien Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistyötä rauhan ja kasvun puolesta. Bremmerin mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen.

Ian Bremmer: Every Nation for Itself. Winners and Losers in a G-Zero World. Portfolio/Penguin 2012, 240 s.

Hänen mukaansa maailman merkit­tävistä valtioista Kiinan tulevaisuutta on vaikein ennakoida. Kiina ei voi jatkaa vanhaan malliin vuosikymmentäkään. Maan on rakennettava talouskasvunsa nykyistä monipuolisemmalle pohjalle, valtiovallan on kyettävä tyydyttämään entistä tiedostavamman kansan tarpeet ja selviydyttävä väestön vanhenemisesta. Kiinan kommunistisen puolueen johdon katse pysyy siksi kiinteästi kotimaassa.

Entä Yhdysvallat? Vastoin F. Scott Fitzgeraldin toteamusta Bremmer uskoo, että ”amerikkalaisessa elämässä on aina toinen näytös”.

Yhdysvaltain saavuttama asema, elin­voimaisuus ja poliittisten instituutioiden kestävyys valavat uskoa tulevaisuuteen. Silti Yhdysvaltain on ymmärrettävä, että ideologisesti määritelty ulkopolitiikka on ylellisyystuote, johon maalla ei ole varaa G-nollan aikakaudella: rahat, toisin kuin haasteet, käyvät vähiin. Lisäksi maan on sitouduttava kansainväliseen kauppaan ja globalisaatioon, joka on nyt karkaa­massa sen hyppysistä.

Sekä Yhdysvaltain että Kiinan pitäisi olla entistä itsevarmempia mutta tunnis­taa yhteiset etunsa rauhan ja kaupan yl­läpitämiseksi. Silti G2:ta voi olla vaikea muodostaa varsinkin kun Yhdysvaltain ja Kiinan poliittiset ja taloudelliset jär­jestelmät eroavat toisistaan rajusti. Jos G-nolla kärjistää Yhdysvaltain ja Kiinan välejä entisestään, lopputuloksena voikin olla toinen kylmä sota.

Joka tapauksessa G-nolla ei ole py­syvä olotila, vaan valtatyhjiön on täy­tyttävä. Todennäköisimpänä vaihtoeh­tona Bremmer pitää sitä, että alueelliset mahdit kasvattavat merkitystään. Osa niistä on ”saranavaltioita”, jotka voi­vat tarvittaessa muuttaa ulkopoliittista kurssiaan. Brasilia on näistä merkittävin, mutta Bremmer näkee jopa viennistä elä­vän Saksan voivan lähestyä kiinalaisten näkökantoja, jos Euroopan unionille käy huonosti.

Bremmeriltä voi kuitenkin kysyä, missä määrin hänen G-nollansa nojaa eriskummalliseen historiantulkintaan. Hän kutsuu Yhdysvaltoja kylmän so­dan aikaiseksi G1-vallaksi, mikä varmasti nostattaa aikakauden nähneiden kulma­karvoja. Taloudellisesti Yhdysvallat ehkä oli G1, muttei sotilaallisesti. Nyt Yhdys­vallat on yksinäinen suurvalta sotilaalli­sesti, muttei taloudellisesti. Kumpikaan ei yksin riitä.

Ehkä G-nollan aika on lopulta vä­hemmän eriskummallinen ilmiö kuin Bremmer antaa ymmärtää. G-ryhmiä on ennenkin ollut vähän joka lähtöön. G7:n syntyä edelsi G77. Globaalin etelän etujärjestöä Bremmer ei kirjassaan edes mainitse.

Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan kasvun ihasteli­joilta on karannut mopo käsistä, väit­tää Ruchir Sharma kirjassaan Breakout Nations. Niin sanottujen BRICs-maiden ihailussa on hänen mielestään kyse 2000-luvun alun teknologiahuuman kaltaisesta yliampuvasta optimismista.

Investointipankki Morgan Stanleys­sä työskentelevä Sharma katsoo, että BRICs-huuman vuoksi maailmantalou­den tulevat irtiottajat ovat jääneet huo­miotta. Niitä ovat esimerkiksi Tšekki, Puola ja Turkki, Indonesia, Sri Lanka ja Etelä-Korea sekä tietyin varauksin Thai­maa, Meksiko, Filippiinit ja Nigeria.

BRICS-maiden romahdusta Sharma ei ennusta, mutta väittää, että mailla on edessään hitaan kasvun kausi. Esimer­kiksi Kiinan kasvu hidastuu 5–6 prosent­tiin nykyisistä lähes kaksinumeroisista luvuista. Tämä johtuu Sharman mu­kaan siitä, että palkat nousevat Kiinas­sa aasialaisia kilpailijoita nopeammin, maaseudulla ei enää ole loppumatonta työvoimareserviä, väestö vanhenee, pe­rusinfrastruktuuri alkaa olla valmis ja kiinteistökupla on pahempi kuin Yhdys­valloissa ennen finanssikriisiä.

Ruchir Sharma: Breakout Nations. In Pursuit of the Next Economic Miracles. W.W. Norton & Company 2012, 304 s.

Juuri Kiinan kasvun hidastumisen vuoksi kehittyviä markkinoita ei Shar­man mukaan voida katsoa yhtenä koko­naisuutena: Kun raaka-aineiden kysyntä rauhoittuu, raaka-aineita tuottavat maat eivät vaurastu ryhmänä. Täytyy katsoa yksittäisten maiden kasvuedellytyksiä ja sitä, millaista politiikkaa maissa on harjoitettu.

Indonesia on Sharman mielestä maa­ilman parhaiten toimiva suuri raaka-ai­netalous. Lähes 250 miljoonan asukkaan maalla on suuret kotimaiset markkinat, ja se investoi bruttokansantuotteestaan kolmanneksen. Indonesia on Transparen­cy Internationalin tutkimusten mukaan hieman korruptoituneempi kuin Intia, mutta maan korruptio on Sharman ha­vaintojen perusteella ”tehokkaampaa”: Esimerkiksi liiketoimintaan tarvittavat luvat heltiävät yleensä nopeasti, kun tie­tää, kenet täytyy voidella. Lisäksi tieto on yleensä helposti saatavilla.

Euroopasta Sharma nostaa esiin Puolan ja Tšekin. Eurokurimuksessa mo­nelta on saattanut jäädä huomaamatta, että talouskriisin vaikeimpina vuosina 2008 ja 2009 Puolan talous kasvoi ai­noana EU:ssa ja että pelätyt ”puolalaiset putkimiehet”ovat alkaneet palata kotiin.

Kirkkaimmin Sharman mukaan lois­taa kuitenkin Etelä-Korean tähti. Maa on ainoana kehittyvänä taloutena on­nistunut luomaan globaaleja brändejä, kun taas esimerkiksi Taiwan on jäänyt kulutuselektroniikan ja teollisuustuotan­non sopimusvalmisajaksi ilman hinnoit­teluvoimaa.

Etelä-Korean menestys tuntuu myös Suomessa, missä Samsungin puhelimet ovat pitäneet Salon ja Espoon Keilanie­men nokialaiset ahdingossa.

Sharma ei ole yksin BRICS-kritiikkin­sä kanssa. Samankaltaisia puheenvuoro­ja on kuultu viime aikoina kansainvä­lisessä mediassa, ja Suomessa aiheesta on kirjoittanut Raimo Sailas (Kanava 6/2012). Yllättävää on se, kuinka pure­vasti Sharma arvostelee omaa ammat­tikuntaansa sijoitusammattilaisia lau­makäyttäytymisestä ja spekulatiivisten kuplien luomisesta. Hänen mukaansa Kiinan ja Intian talouden hidastuminen aiheuttaa vielä kovan krapulan, sillä esi­merkiksi rahastojen arvot ja osakekurssit ovat epärealistisen korkealla.

Vaikka Sharma ei kuulosta perus­pankkiirilta, hän katsoo maita sijoit­tajan silmin. Tämä näkyy esimerkiksihänen suhtautumisessaan Intian ja Brasilian uudentyyppisiin sosiaaliturvakokeiluihin. Työllisyystöistä ja ehdollisis­ta tulonsiirroista otetaan mallia monissakehitysmaissa, mutta Sharmalle ne näyt­täytyvät kasvun hidasteina, sillä hän tarkastelee vain sosiaaliturvamenojen osuutta bruttokansantulosta.

 

Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.

Christopher Meyer & Julia Kirby: Standing on the Sun. How the Explosion of Capitalism Abroad Will Change Business Everywhere. Harvard Business Review 2012, 352 s.

Kapitalismi on toistaiseksi menes­tynein järjestelmä taloudellisen ja teknologisen kehityksen edistämiseksi, mistä on osoituksena Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan vaurastuminen. Mutta kuten talouskriiseissä on käynyt ennen­kin, yleisesti hyväksytty taloudellinen ajattelu on nyt kyseenalaistettu.

Myös talouden uusien suurvaltojen nousu on haastanut läntisen kapitalismin mallin entistä voimakkaammin. Kapita­lismin heikkoudet ovat nousseet selkeästi näkyviin, ja ne voidaan tiivistää kolmeen sanaan: eriarvoisuus, epätasapaino ja kestämättömyys.

Markkinatalouden tulevaisuutta kä­sitellään kahdessa tuoreessa kirjassa hy­vin erilaisista näkökulmista. Molempia kirjoja voi silti lukea osana keskustelua kapitalismin rajojen määrittelemisestä.

Christopher Meyer ja Julia Kirby antavat optimistisen kuvan kapitalismin tulevai­suudesta. Kirjassaan Standing on the Sun he kuvaavat kapitalismin sopeutuvaksi järjestelmäksi, joka kehittyy toimintaym­päristönsä dramaattisten muutosten mu­kana.

Kopernikus uhmasi 1500-luvulla vallalla ollutta käsitystä aurinkokunnas­tamme asettamalla auringon maan sijaan aurinkokunnan keskelle. Meyerin ja Kir­byn mukaan nykypäivän liikkeenjohta­jien täytyy muuttaa katsantokantaansa samantapaisesti: tuloksen maksimoimi­sen, arvon kasvattamisen ja kilpailuun keskittymisen sijaan tulee siirtyä yhteis­työhön ja innovaatioon perustuvaan lii­ketoimintaan, jossa toteutetaan eri sidos­ryhmien – asiakkaiden, työntekijöiden ja yhteiskunnan – etua.

Kirjoittajat katsovat, että perintei­nen läntisen kapitalismin malli muuttuu perustavanlaatuisesti, kun maailmanta­louden painopiste siirtyy nouseviin ta­lousvaltoihin ja uudet teknologiat, kuten pilvi- ja mobiilipalvelut, leviävät. Mitä ”litteämmäksi” maailma muuttuu, sitä nopeammin kapitalismin eri yhteiskun­nissa ilmenevät muodot ovat vuorovai­kutuksessa toistensa kanssa, kilpailevat keskenään ja synnyttävät uusia liiketoi­minnan muotoja.

Kirjan tekijät uskovat, että yrityk­set luovat tulevaisuudessa sekoituksen taloudellista ja sosiaalista arvoa. Idea ei sinänsä ole uusi. Monet muistavat Bill Gatesin Maailman talousfoorumissa vuonna 2008 lanseeraaman luovan ka­pitalismin käsitteen. Gates visioi, että yritysten ja kansalaisjärjestöjen tulisi työskennellä yhdessä luodakseen mark­kinajärjestelmän, joka lieventäisi maail­man epäoikeudenmukaisuutta.

Samoilla linjoilla on Harvard Business Schoolin professorin Michael Porterin shared value -ajattelu. Yrityksen ei Por­terin mukaan pidä tavoitella pelkkää tuottoa vaan yhteiskunnallista arvoa. Yrityksen kilpailukyky ja ympärillä ole­van yhteisön hyvinvointi ovat toisistaan riippuvaisia, ja jos yritykset onnistuvat hyödyntämään näitä kytköksiä, ne voi­vat määrittää kapitalismin uudelleen ja lisätä kasvua globaalisti.

Meyerin ja Kirbyn mukaan yritykset voivat lisätä yhteiskunnallista arvoaan kartoittamalla kaikki tuottamansa ul­koisvaikutukset ja sisäistämällä ne suo­raan omaan toimintaansa tai antamalla tukensa ulkopuolisiin hankkeisiin, ku­ten luonnonsuojeluun. Kilpailun sijaan innovaatio tulisi asettaa kapitalistisen mallin keskiöön. Yritykset voivat lisätä innovaatiotoimintaa ”näkymättömien kädenpuristusten” eli yhteistyön avulla. Se voi perustua esimerkiksi avoimeen tie­donjakoon, kuten vapaita ohjelmistoja kehitettäessä.

Michael Sandel puolestaan pohtii kir­jassaan What Money Can’t Buy, missä kaupallisuuden raja kulkee. Sandel ei analysoi, miten markkinatalous kehittyy tai miltä tulevaisuus tältä osin näyttää, vaan kuvaa, miten markkinat ovat tun­keutuneet elämäämme. Sandelin mukaan hintalapun asettaminen asioille muuttaa niiden perusluonteen.

Michael Sandel: What Money Can’t Buy. The Moral Limits of Markets. Farrar, Strauss and Giroux 2012, 256 s.

Hintajärjestelmä kohdentaa tava­rat ja palvelut ihmisten mieltymysten mukaan mutta ei arvostele noita miel­tymyksiä. Sandelin mukaan taloustiede kuitenkin joutuu maailman muuttuessa vastaamaan moraalikysymyksiin yhä useammin.

Eräs kirjan kiinnostavimmista esi­merkeistä käsittelee israelilaista päivä­kotia, jossa joidenkin lasten vanhemmat olivat jatkuvasti myöhässä hakiessaan lapsiaan. Päiväkoti alkoi periä myöhäs­tyjiltä sakkoa – mikä kuitenkin lisäsi myöhästymisiä. Sandelin mukaan van­hemmat eivät kokeneet summaa sakoksi vaan korvaukseksi siitä, että lapset voi­tiin jättää päiväkotiin tavallista pidem­mäksi aikaa. Päiväkoti poisti maksut, mutta myöhästymiset eivät vähentyneet. Näin raha oli Sandelin mukaan korvan­nut moraaliarvot.

Sandel haluaa saada lukijan pohti­maan omia toimiaan ja tiedostamaan, kuinka syvälle yhteiskuntaan kaupalli­suus ulottuu. Sen sijaan, että meillä olisi toimivat markkinat, meistä on Sandelin mukaan tullut markkinayhteiskunta, jossa kaikki on kaupan. Sandel ei kui­tenkaan selvitä, miksi tai miten meidän pitäisi puolustaa markkinayhteiskunnan rapistamia moraaliarvoja. Hintojen yli­valta ei vähene niin kauan kuin emme onnistu riittävästi perustelemaan, miksi muut arvot pitäisi yhteiskunnassa asettaa etusijalle.

Molemmat kirjat kannustavat pohtimaan, onko nykyisenlainen markkina-ajattelun voittokulku tullut tiensä päähän. Ta­louskriisi herättelee liikkeenjohtajia ja muita talouden toimijoita. Kaupanteko on muuttunut ja muuttuu vastakin radi­kaalisti samalla kun taloudellisten toimi­joiden mieltymykset ja arvot kehittyvät.

Teollisuusmaat tuottavat nykyään noin 70 prosenttia maailman yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta, mutta luku las­kee noin kolmanneksen vuoteen 2050 mennessä. Nousevien talouksien liik­keenjohtajat ja kuluttajat muokkaavat tulevaisuudessa maailmantaloutta ja vaikuttavat kapitalistiseen järjestelmään myös teollisuusmaissa. Heitä eivät rasita perinteisen kilpailukeskeisen kapitalis­min uskomukset ja pelisäännöt. Inno­vaatio, yhteistyö ja kolmannen sektorin tuominen mukaan liike-elämään ovat tu­levaisuuden kapitalismin avainteemoja.

Moniarvoisessa yhteiskunnassamme on vaikeaa saavuttaa yhteisymmärrys­tä niin sanotun hyvän elämän sisällöstä ja markkinoiden moraalirajoista. Jos tulevaisuuden markkinatalous, kuten kirjailijat sen visioivat, on yhteistyö­hön kannustava, avoin, tasavertainen ja kaikki huomioonottava, se saattaa tuoda meidät lähemmäksi noiden rajojen löy­tämistä. Molempien kirjojen heikkous on kuitenkin se, että kirjoittajat eivät käsittele politiikan roolia tässä yhtälössä.

Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus. Into 2012, 190 s.

Vaikka internet on nykyisin arkea suu­rimmalle osalle suomalaisista, julki­nen keskustelu siitä tuntuu junnaavan paikoillaan. Yleensä keskustellaan mel­ko pinnallisesti siitä, miten vanhemmat voivat valvoa nuorten netinkäyttöä tai saako työajalla käyttää Facebookia.Todellisuudessa verkosta on tullut viides sotilaallinen alue maan, meren, ilman ja avaruuden jatkeeksi. Se, mitä tapahtuu verkossa, ei jää verkkoon vaan koskettaa meitä kaikkia, rahojamme, ar­keamme, oikeuksiamme.

Internet on tähän asti yhtäältä on­nistunut pysyttelemään anarkistisena villinä läntenä, jossa aktivistit, hakkerit ja krakkeriteli rikolliset hakkerit ovat vallanneet elintilaa lähinnä oveluuden ja pioneeriuden turvin. Toisaalta auto­ritääriset valtiot valvovat ja sensuroivat kansalaistensa netinkäyttöä. Aina löy­tyy kuitenkin tapoja kiertää sensuuria, ja hippa jatkuu.

YK:n 193 jäsenvaltiota neuvottelevat par­haillaan Dubaissa uudesta kansainväli­sestä telekommunikaatiosopimuksesta, joka saattaa muuttaa internetin kontrol­lia – tai vapautta – olennaisesti. Kokouksessa päivitetään nykyistä sopimusta, jokatehtiin Melbournessa vuonna 1988. Tarkoitus on sopia siitä, miten kansain­välistä kuva-, data- ja videoliikennettä käsitellään 2010-luvun hyvin erilaisessa teknologiatodellisuudessa.

Internetin vapautta puolustavat kokouksessa länsimaat, jotka haluavat pitää verkon sellaisena kuin se on nyt. Toisella puolella pöytää istuvat Venäjä, Kiina, Iran, Brasilia ja Intia sekä muut valtiot, jotka haluavat rajoittaa kansa­laistensa netinkäyttöä.

Länsimaiden sanan- ja kokoontu­misvapauteen nojaava puhe on kuiten­kin vain osa totuutta. Kun sananvapaus uhkaa vaikkapa Yhdysvaltojen etua, maa on valmis tekoihin, jotka eivät tue sen kauniita puheita.

Hanna Nikkasen kirjassa Verkko ja vapaus käsitellään muun muassa islantilaisen kansanedustajan Birgitta Jónsdóttirin ja Yhdysvaltain välistä oikeustaistelua, joka koskee Jónsdóttirin yksityisyyden­suojaa netissä. Jónsdóttir oli mukana julkaisemassa WikiLeaksin Collateral Murder -videota Yhdysvaltain helikopte­ri-iskuista Bagdadiin. Videon vuotajaksi epäillyn Bradley Manningin oikeuden­käynnin yhteydessä Yhdysvaltain oi­keusministeri vaati pääsyä Jónsdóttirin Twitter-tilille. Lopulta Twitter joutui luovuttamaan tiedot.

Jónsdóttirin oikeudenkäynti jatkuu yhä, koska Yhdysvallat esitti saman vaatimuksen kolmelle muulle yrityksel­le. Jónsdóttir haluaa tietää, mitä nämä yritykset olivat ja luovuttivatko ne tiedot oikeusministeriölle. Hän pohtii kirjassa, ovatko amerikkalaiset viranomaiset lu­keneet myös hänen Google-sähköpostin­sa tai Facebook-viestinsä.

Jónsdóttirin ja Nikkasen mielestä so­siaalisen median jättiyritykset tai vieraat valtiot eivät voi sanella kansalaisoikeuk­siamme, kuten yksityisyydensuojaa. Ver­kossa näin kuitenkin toimitaan.

Nikkanen on jakanut kirjansa kol­meen osaan Tähtien sota -elokuvien innoittamana. Ensin hän kuvaa hyvä­uskoista optimismia, jota vapaa verkko ja sen mahdollisuudet aiheuttavat. Sen jälkeen seuraa synkempi jakso verkon vaaroista, ja lopussa pohditaan, mihin suuntaan internetin sääntelyn tulisi ke­hittyä.

Misha Glenny: Hämärän markkinat. Nettirosvot, nettipoliisit ja sinä. Tammi 2012, 304 s.

Yksi Nikkasen kirjan kiinnostavim­mista jaksoista käsittelee Islannin uut­ta medialakikokonaisuutta IMMIä. Sen tarkoitus on suojella kriittistä journa­lismia turvaamalla yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen vuotajan asema ja nostamalla kunnianloukkauksen syyte­kynnystä. Lisäksi lakipaketin on määrä houkutella Islantiin palvelinkeskuksia. Vaikka laki ei vielä ole voimassa, Islan­ti on jo noussut maailman neljänneksi houkuttelevimmaksi palvelinkeskusten sijaintimaaksi. Suomi on samalla listalla yhdeksäs.

Nikkanen on huolestunut myös tieto­kannoista, joiden armoilla olemme. Hä­nen mukaansa keskivertosuomalainen löytyy 150 rekisterinpitäjän tietokan­nasta. Esimerkiksi sairaaloissa uteliaat työntekijät voivat käydä lukemassa jul­kisuuden henkilöiden tietoja.

Jos verkkoistunut tieto voi olla kiu­sallista tai haitallista hyvinvointiyhteis­kunnan asukkaalle, entä ne, jotka eivät asu yhtä turvallisissa maissa? Nikkanen herättelee poliitikkoja, jotka eivät ym­märrä lakeja säätäessään, että tekniikka ja koodi ovat verkossa yhtä kuin laki. Kun lännessä määritellään valvonnan teknisiä standardeja, sama teknologia kulkeutuu myös maihin, joissa ihmisoi­keuksista ei piitata.

Tämä naiivius paljastuu Nikkasen kirjaa selvemmin Misha Glennyn Hämärän markkinoissa. Salapoliisiromaanin juo­nen tavoin etenevä kirja näyttää, miten helppoa rikollinen toiminta on ollut niille, jotka ovat osanneet suunnistaa verkossa muita paremmin. Luottokor­tin käyttäjiä voidaan huijata maapallon toiselta puolelta, ja kiinni jäämisen riski on olematon. Huijarit järjestivät jopa oman kansainvälisen konferenssinsa tiedotteineen kaikkineen 2000-luvun alun Odessassa, joka oli tuolloin itäisen alamaailman ykköskaupunki.

Itäiset korttihuijarit saavat rauhassa myydä toisilleen luottokorttien kopiointi­laitteita, sillä esimerkiksi Venäjän viran­omaisia eivät kiinnosta rikokset, jotka kohdistuvat länsimaiden asukkaisiin. Eivätkä länsimaidenkaan poliisivoimat yleensä kilju riemusta, kun joku heidän joukossaan kiinnostuu nettirikollisuu­desta. Glennyn mukaan päälliköt haluavat tietää, ovatko uhrit heidän poliisipiirinsä alueelta.

On tosin niitäkin valvovia koneisto­ja, joita nettirikollisuus kiinnostaa. Vaik­ka kirja keskittyy luottokorttivarkaisiin, se kertoo samalla varjotarinan valtioiden tiedustelupalveluista. Se peilaa mielen­kiintoisella tavalla Nikkasen kritiikkiä valvonnan lisääntymisestä.

Glenny väittää, että lukipa hänen kirjaansa missä tahansa, lähistöllä toimii Yhdysvaltain salainen palvelu. Lisäksi nettirikollisia jahtaavat FBI sekä USPIS eli Yhdysvaltojen postiturvapalvelu. Kirjas­sa kuvataan, miten agentit soluttautuvat nettirikollisyhteisöihin – toisinaan niin syvälle, että joutuvat toisten laitosten tai maiden tarkkailun alaiseksi.

Venäjän salaisen poliisin arkistoi­hin puolestaan sujahtaa kopio kaikesta maassa tapahtuvasta nettiaktiivisuudes­ta, ja turvallisuuspalvelu FSB on Glennyn mukaan hyvin selvillä alueen nettirikolli­sista. Valtioiden salaiset palvelut vaikut­tavat olevan aivan hakkerien kannoilla, eikä ongelma ole niinkään rikollisten valvonta vaan rikosten todistaminen oikeudessa.

Virtuaalimaailma on huomaamat­tamme kehittynyt erottamattomaksi osaksi jokapäiväistä elämäämme. Nikka­nen ja Glenny tekevät meille palveluksen avaamalla verhoja niihin virtuaalitodel­lisuuden soppiin, johon emme muuten löytäisi.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Eero Heinäluoman mukaan Pohjois-Euroopasta etelään virrannut raha on luonut kuplatalouden.

Yhdysvaltojen yksityisen ja julki­sen velan nimellisarvo 50-ker­taistui vuosina 1964–2007. Tä­män johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuk­sia ja pankkien rahavarantoja.

Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittoval­tion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.

Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jäl­keen uutta paperirahaa on luotu mark­kinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin paranta­miseksi, toisinaan sotilasmenojen katta­miseksi.

Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdys­valloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani ny­kyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.

Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan ko­timaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja an­taisi tarvittavan sysäyksen talouteen.

UP: Pidättekö velkaantumista niin vaka­vana ongelmana kuin kirja esittää?

Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasa­painossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutuk­selle.

Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päät­tyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.

Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja har­haoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytymi­nen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.

Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun par­taalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.

Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähem­män haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.

Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?

Yhdysvaltojen yksityisen ja julki­sen velan nimellisarvo 50-ker­taistui vuosina 1964–2007. Tä­män johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuk­sia ja pankkien rahavarantoja.

Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittoval­tion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.

Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jäl­keen uutta paperirahaa on luotu mark­kinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin paranta­miseksi, toisinaan sotilasmenojen katta­miseksi.

Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdys­valloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani ny­kyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.

Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan ko­timaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja an­taisi tarvittavan sysäyksen talouteen.

UP: Pidättekö velkaantumista niin vaka­vana ongelmana kuin kirja esittää?

Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasa­painossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutuk­selle.

Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päät­tyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.

Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja har­haoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytymi­nen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.

Richard Duncan: The New Depression. The Breakdown of the Paper Money Economy. John Wiley & Sons 2012, 179 s.

Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun par­taalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.

Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähem­män haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.

Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?

Talouspolitiikan vaihtoehtoisten ratkai­sujen määrä on tällä hetkellä Yhdysval­loissa poikkeuksellisen suuri. Presiden­tinvaalien jälkeen täytyy tehdä nopeasti perustavanlaatuisia muutoksia, jotka vaikuttavat merkittävästi maailmantalouteen. Jos ei tehdä mitään, meno­leikkaukset ja verojen korotukset astu­vat maassa automaattisesti voimaan ensi vuoden alkupuolella. Joidenkin arvioi­den mukaan ne supistavat Yhdysvaltojen taloutta lähes neljä prosenttia bruttokan­santuotteesta. Lienee selvää, että sellaista vaihtoehtoa ei voi laittaa toimeen.

Siitä seuraisi deflaatiokierre?

Todennäköinen seuraus olisi deflatorinen tilanne, jossa hinnat lähtevät laskuun ja työttömyys nousee. Se järisyttäisi koko maailmantaloutta.

Duncanin mukaan maailman talousjär­jestelmästä on tullut valtiojohtoista vel­kataloutta eli kreditismiä. Voidaanko peli viheltää poikki?

Hänen analyysissään on paljon totta. Velkaantuminen on ollut tärkeä tekijä pitkässä kasvupolitiikassa ja varallisuus­arvojen nousussa. Velan määrän kasvu on ruokkinut osakkeiden hintoja ja kiin­teistöjen arvoja.

Eurooppa on vastannut pienoiskoos­sa Duncanin kuvausta koko maailman­taloudesta. Euroopassa pohjoisen ylijää­mäiset valtiontaloudet ovat rahoittaneet etelän elämistä velaksi. Edessä on hanka­lia valintoja, jotka saattavat tarkoittaa pitkää hitaan kasvun aikaa länsimaissa tai koko maailmassa. Kun luottovetoista kasvua ei voi jatkaa, on kysyttävä, kuin­ka paljon tämä leikkaa talouden kasvua ja toimeliaisuutta.

Duncan näkee kolme vaihtoehtoa: leik­kauslinjan, velkavetoisen kulutuksen jatkamisen tai velan ottamisen rationaa­lisiin investointeihin.

Se on hyvä kiteytys. On selvää, että Dun­can kannattaa rationaalisten investointien ohjelmaa. Se on ikään kuin modernia keynesiläisyyttä. Hän ei ole ajattelussaan yksin. Jos valtiot menevät yksiniittises­ti julkisen talouden leikkauslinjalle, on suuri riski, että kokonaiskysyntä vähenee koko maailmantaloudessa ja talouden kasvulle saadaan sanoa hyvästit.

Investointi energiatalouteen on rationaalista, koska energiaa tarvitaan kaikis­sa vaihtoehdoissa. Hyöty on moninker­tainen, jos kehitetään energiaa säästäviä ja uusiutuvaan energiaan nojaavia tek­niikoita. Yhdysvaltain keskustelussa ei kuitenkaan näy sellaista poliittista voi­maa, joka uskaltaisi toteuttaa tällaista ohjelmaa.

Eikö Euroopassa toisaalta jo kokeiltu tällaista mallia? Esimerkiksi Saksa ja Espanja investoivat laajamittaisesti tuu­li- ja aurinkovoimaan.

Euroopassa on ollut kunnianhimoi­nen ohjelma leikata päästöjä ja siirtyä samanaikaisesti uusiutuviin energianlähteisiin. Kun Euroopan talous yskii näin pahasti, jää jäljelle kysymys, onko Euroopalla taloudellista hauista viedä ohjelmaa lävitse. Toisella puolella on riski, että ohjelma siirtää teollisuuden työpaikkoja maihin, joissa on alhaisem­mat päästönormit.

Kyse on siitä, kuinka kalliiksi energian hinta nousee, jos perinteisiä fossiili­sen energiantuotannon hintoja nostetaan ja toisaalta tuetaan uusiutuvaa energiaa. Ohjelma toimii silloin kun talous kas­vaa kohtuullisesti. Kun talouden kasvu on hiipunut, se ei toimi kovin hyvin. Tämä on keynesiläisyyden vanha ongel­ma: vapaan maailmantalouden oloissa kysynnän lisääminen voi kääntyä tuontikysynnän lisäämiseksi, jolloin elvytys va­luu maan rajojen ulkopuolelle.

Jos energiantuotantoon halutaan in­vestoida massamitassa ja nopeasti, tämä pitäisi tehdä koordinoidusti yhdessä so­pien. Maailman kaikkien suurten talouk­sien, Euroopan ja Yhdysvaltojen ohella myös Aasian suurten talouksien, täytyisi olla mukana.

Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille.

Miten Eurooppa pääsee tilanteesta eteenpäin?

Olen ollut [talousnobelisti] Joseph Stiglitzin finanssikriisin jälkihoitoa pohtineessa työryhmässä neljä vuotta. Ryhmässä on 15–20 jäsentä: ekonomisteja Yhdysval­loista ja entisiä valtiovarainministereitä sekä keskuspankki-ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Stiglitzin mukaan taloutta pitäisi vahvistaa Yhdysvalloissa suurella inf­rastruktuurin investointiohjelmalla. Samanlaista ohjelmaa tarvittaisiin Eu­roopassa. Liikkumatila on täällä rajal­lisempi, koska Etelä-Eurooppa on niin velkaantunut. Niiden maiden, joilla on taloudellista liikkumatilaa, kuten Saksan, tulee olla valmiita käyttämään sitä.

Mihin Suomen kannattaisi investoida?

Suomen talous on aika pieni, joten olem­me tuomittuja tiettyyn varovaisuuteen. Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille. Meillä on lisäksi kaksi isoa väylää, joiden varaan pitäisi raken­taa. Ensimmäinen on nopea kaksiraitei­nen junayhteys Helsingistä Ouluun. Sillä voitaisiin luoda todellinen vaihtoehto lentoliikenteelle ja vähentää Pohjois- ja Etelä-Suomen välistä etäisyyttä. Toinen on Turun, Helsingin ja Pietarin välinen raideliikenne.

Deflaation ohella Duncan pitää riskinä korkeaa inflaatiota, jos keskuspankit alkavat rahoittaa velkatalouksia liikaa. Kumpi riski on suurempi?

Meillä on harvinainen talouspoliittinen tilanne, kun keskustelussa on mukana kaksi täysin erisuuntaista kehityskulkua. Globalisaation vaikutuksesta suhde in­flaatioon on muuttunut peruuttamatto­masti. Tätä ei ole riittävästi ymmärretty Euroopassa, erityisesti Saksassa.

Duncan kuvaa hyvin, kuinka työ­voiman hinnannousu on pysähtynyt. Amerikkalaisen autotyöntekijän työvoi­makustannuksesta on jäljellä vain viisi prosenttia, kun auto tehdään Kiinassa. Kiinasta tuotantoa siirtyy Vietnamin kal­taisiin maihin, joissa palkkataso on vielä alempi. Globalisaatio estää perinteistä palkkainflaatiota pitämällä teollisuus­tuotannossa yllä kovaa kilpailua.

Euroopan talouspolitiikkaa on hai­tannut pitkään sotatieteestä tuttu ongel­ma, jossa kenraalit käyvät aina edellisiä sotia. Saksalaisten inflaatiokammo pe­rustuu heidän 1920- ja 1930-luvun koke­muksiinsa, vaikka maailma on muuttu­nut. Suurimmat riskit ovat ilman muuta deflaatiossa.

EKP päätti syyskuussa, että se voi ostaa rajattomasti ongelmamaiden velkapa­pereita jälkimarkkinoilta eli luoda uutta rahaa. Tämä voisi kiihdyttää inflaatiota.

Euroopan akuutin velkakriisin purku on eri asia. Jokaisen valtion pitää itse huoleh­tia omista veloistaan, eikä velkojen yhteis­vastuuseen pidä siirtyä. Monimutkaista Brysselin monitorointi- ja reagointikehik­koa rakennetaan nyt kuin Iisakin kirkkoa jäsenmaiden budjettien pitämiseksi kuris­sa. Epäilen, ettei tämä johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Kun ikävyydet alkavat koskea suuria maita, niillä on taipumus puhua puoles­taan, eivätkä ne ole kovin valmiita otta­maan sanktioita päällensä.

On halvempaa ja helpompaa nojata markkinakuriin: ne, jotka lainaavat val­tioille rahaa, kantavat riskin rahan saa­misesta takaisin. Jos lainataan valtiolle, jolla on holtiton taloudenpito, riski on suuri, ja sen vastapainona on iso kor­kotuotto. Se taas pakottaa vähentämään nopeammin velkaantumista.

Duncan pitää esillä mahdollisuutta, että edessä on 1930-luvun lamaa muistutta­va katastrofi, joka johtaa poliittisiin le­vottomuuksiin. Onko Suomi valmistau­tunut tällaiseen tilanteeseen?

Luulen, että maailma on paremmin in­formoitu kuin 1930-luvulla. Meillä on enemmän tietoa ja kyky toimia yhdessä suurien kriisien estämiseksi.

Uskon, että maailman päättäjät kykenevät sopimaan yhteisestä toimin­talinjasta, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä, oli kyse sitten deflaatiosta tai hyperinflaatiosta. Ongelma tietenkin on, että meillä on vähän käyttökelpoisia instrumentteja. YK ei ole tähän pystynyt, joten toiveet täytyy laittaa G20:een, joka on osoittanut pystyvänsä ratkaisuihin.

Maailman rahajärjestelmä perustuu pa­perirahaan ja luottamukseen. Onko täl­le järjestelmälle vaihtoehtoja?

En usko, että kultakantaan on paluuta. Maailmantalouden kasvu on sitä luok­kaa, ettei sitä voida sitoa yhteen raaka-aineeseen. Mutta kriiseistä tulee oppia. Yksi oppi on, että markkinatalous tulee rakentaa terveelle sääntelylle.

Paradoksiin kuuluu, että amerikka­laisen kapitalismin pelastamisen rahoit­tivat kiinalaiset kommunistit. Kuten kii­nalainen ystäväni sanoi: hän ymmärtää, että kiinalaisten täytyy pelastaa sosialis­mi, mutta täytyykö heidän vielä pelastaa kapitalismikin?