Skip to main content

Kohti reunaa

Kapitalismista on siirrytty valtiojohtoiseen velkatalouteen, jolle ekonomisti Richard Duncan antaa korkeintaan 10–20 vuotta elinaikaa. Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma (sd.) pitää varoitusta aiheellisena.

Teksti Joonas Pörsti

Kuvat Juha Mäkinen

Eero Heinäluoman mukaan Pohjois-Euroopasta etelään virrannut raha on luonut kuplatalouden.

Eero Heinäluoman mukaan Pohjois-Euroopasta etelään virrannut raha on luonut kuplatalouden.

Yhdysvaltojen yksityisen ja julki­sen velan nimellisarvo 50-ker­taistui vuosina 1964–2007. Tä­män johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuk­sia ja pankkien rahavarantoja.

Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittoval­tion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.

Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jäl­keen uutta paperirahaa on luotu mark­kinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin paranta­miseksi, toisinaan sotilasmenojen katta­miseksi.

Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdys­valloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani ny­kyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.

Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan ko­timaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja an­taisi tarvittavan sysäyksen talouteen.

UP: Pidättekö velkaantumista niin vaka­vana ongelmana kuin kirja esittää?

Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasa­painossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutuk­selle.

Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päät­tyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.

Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja har­haoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytymi­nen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.

Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun par­taalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.

Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähem­män haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.

Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?

Yhdysvaltojen yksityisen ja julki­sen velan nimellisarvo 50-ker­taistui vuosina 1964–2007. Tä­män johdosta rahaa oli ennen finanssikriisin alkua liikkeellä erilaisina velkasitoumuksina 6,6 kertaa enemmän kuin”oikeaa” rahaa eli käteistä, talletuk­sia ja pankkien rahavarantoja.

Kokonaisvelan määrä ei ole vuoden 2007 jälkeen taittunut, päinvastoin. Kun yksityisen sektorin asuntosäästäjät ja asuntoluottolaitokset eivät pystyneet ottamaan enempää luottoa kontolleen, valtio tuli hätiin. Yhdysvaltain liittoval­tion velka lisääntyi 83 prosenttia kriisin kolmen ensimmäisen vuoden aikana ja kasvaa edelleen.

Koko nykyinen talousjärjestelmä perustuu kestämättömään velanottoon, päättelee Singaporessa sijoitusrahaston pääekonomistina työskentelevä Richard Duncan. Uusi velkatalous sai alkunsa 1970-luvun vaihteessa, kun maailman johtavat taloudet irrottivat valuuttansa kultakannasta lopullisesti. Tämän jäl­keen uutta paperirahaa on luotu mark­kinoille ennakkoluulottomasti milloin mistäkin syystä: yleensä talouskasvun piristämiseksi tai hyvinvoinnin paranta­miseksi, toisinaan sotilasmenojen katta­miseksi.

Duncan ennustaa, että kulutukseen nojautuva velkatalous voi jatkua Yhdys­valloissa vielä 20 vuotta. Sen jälkeen maa olisi yhtä velkaantunut kuin Japani ny­kyään. Kun luoton rajat tulevat lopulta vastaan, globaali talous romahtaa.

Täydellinen myrsky voidaan vielä välttää, mutta tämä edellyttää Duncanin mukaan velkaantumisvaran käyttämistä jättimäisiin uutta luoviin investointeihin. Barack Obaman pitäisi nyt olla yhtä rohkea kuin John F. Kennedyn aikanaan kuuohjelmineen ja ilmoittaa, että maa siirtyy energiankäytössään kokonaan ko­timaiseen aurinkovoimaan vuoteen 2025 mennessä. Duncan uskoo, että tällainen ohjelma romauttaisi öljyn hinnan ja an­taisi tarvittavan sysäyksen talouteen.

UP: Pidättekö velkaantumista niin vaka­vana ongelmana kuin kirja esittää?

Eero Heinäluoma: Jos jossain on velkaa, muualla täytyy olla rahoitusta velalle. Ongelma on lopulta enemmän epätasa­painossa. Joissain maissa velkaannuttiin liian pitkään ja toisissa maissa säästettiin eikä annettu tilaa kotimaiselle kulutuk­selle.

Kun tulin valtiovarainministeriksi2005, lähdin ensimmäisenä päivänä Yhdysvaltoihin Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston vuosikokouksiin. Kaikki tarinat siitä eteenpäin alkoivat maailmantalouden vakavasta epätasapaino-ongelmasta. Tarinat päät­tyivät aina samaan malliin: joko ongelma purkautuu yhdessä toimien hallitusti tai sitten hallitsemattomasti, kuten syksyllä 2008 näimme.

Toinen puoli on, että taloustieteilijä John Maynard Keynes palasi yllättäen arvoonsa, vaikka hänet oli julistettu joka suhteessa vanhentuneeksi ja har­haoppiseksi. Vuoden 2008 jälkeisessä maailmassa huomattiin, että selviytymi­nen edellyttää valmiutta elvyttämiseen. Näin Yhdysvallat ja Kiina sitten tekivät massamitassa.

Richard Duncan: The New Depression. The Breakdown of the Paper Money Economy. John Wiley & Sons 2012, 179 s.

Richard Duncan: The New Depression. The Breakdown of the Paper Money Economy. John Wiley & Sons 2012, 179 s.

Kun maailman päättäjät vuosien 2008–2009 kriisissä näkivät kuilun par­taalla pudotuksen syvyyden, syntyi halu koordinointiin, joilla pystyttiin estämään 1930-luvun suuren laman toisinto.

Nyt on palattu uudelleen tilanteeseen, jossa kukin maa tekee politiikkaa omista lähtökohdistaan, enemmän tai vähem­män haluttomana sovittamaan toimiaan yhteen muiden maiden kanssa. Duncan kuvaa hyvin sen mahdollisuuden, että kriisi jatkuu ja koko talouden pyörien pysähtyminen nousee uudelleen esiin.

Minkälaisella aikataululla tällainen riski saattaa realisoitua?

Talouspolitiikan vaihtoehtoisten ratkai­sujen määrä on tällä hetkellä Yhdysval­loissa poikkeuksellisen suuri. Presiden­tinvaalien jälkeen täytyy tehdä nopeasti perustavanlaatuisia muutoksia, jotka vaikuttavat merkittävästi maailmantalouteen. Jos ei tehdä mitään, meno­leikkaukset ja verojen korotukset astu­vat maassa automaattisesti voimaan ensi vuoden alkupuolella. Joidenkin arvioi­den mukaan ne supistavat Yhdysvaltojen taloutta lähes neljä prosenttia bruttokan­santuotteesta. Lienee selvää, että sellaista vaihtoehtoa ei voi laittaa toimeen.

Siitä seuraisi deflaatiokierre?

Todennäköinen seuraus olisi deflatorinen tilanne, jossa hinnat lähtevät laskuun ja työttömyys nousee. Se järisyttäisi koko maailmantaloutta.

Duncanin mukaan maailman talousjär­jestelmästä on tullut valtiojohtoista vel­kataloutta eli kreditismiä. Voidaanko peli viheltää poikki?

Hänen analyysissään on paljon totta. Velkaantuminen on ollut tärkeä tekijä pitkässä kasvupolitiikassa ja varallisuus­arvojen nousussa. Velan määrän kasvu on ruokkinut osakkeiden hintoja ja kiin­teistöjen arvoja.

Eurooppa on vastannut pienoiskoos­sa Duncanin kuvausta koko maailman­taloudesta. Euroopassa pohjoisen ylijää­mäiset valtiontaloudet ovat rahoittaneet etelän elämistä velaksi. Edessä on hanka­lia valintoja, jotka saattavat tarkoittaa pitkää hitaan kasvun aikaa länsimaissa tai koko maailmassa. Kun luottovetoista kasvua ei voi jatkaa, on kysyttävä, kuin­ka paljon tämä leikkaa talouden kasvua ja toimeliaisuutta.

Duncan näkee kolme vaihtoehtoa: leik­kauslinjan, velkavetoisen kulutuksen jatkamisen tai velan ottamisen rationaa­lisiin investointeihin.

Se on hyvä kiteytys. On selvää, että Dun­can kannattaa rationaalisten investointien ohjelmaa. Se on ikään kuin modernia keynesiläisyyttä. Hän ei ole ajattelussaan yksin. Jos valtiot menevät yksiniittises­ti julkisen talouden leikkauslinjalle, on suuri riski, että kokonaiskysyntä vähenee koko maailmantaloudessa ja talouden kasvulle saadaan sanoa hyvästit.

Investointi energiatalouteen on rationaalista, koska energiaa tarvitaan kaikis­sa vaihtoehdoissa. Hyöty on moninker­tainen, jos kehitetään energiaa säästäviä ja uusiutuvaan energiaan nojaavia tek­niikoita. Yhdysvaltain keskustelussa ei kuitenkaan näy sellaista poliittista voi­maa, joka uskaltaisi toteuttaa tällaista ohjelmaa.

Eikö Euroopassa toisaalta jo kokeiltu tällaista mallia? Esimerkiksi Saksa ja Espanja investoivat laajamittaisesti tuu­li- ja aurinkovoimaan.

Euroopassa on ollut kunnianhimoi­nen ohjelma leikata päästöjä ja siirtyä samanaikaisesti uusiutuviin energianlähteisiin. Kun Euroopan talous yskii näin pahasti, jää jäljelle kysymys, onko Euroopalla taloudellista hauista viedä ohjelmaa lävitse. Toisella puolella on riski, että ohjelma siirtää teollisuuden työpaikkoja maihin, joissa on alhaisem­mat päästönormit.

Kyse on siitä, kuinka kalliiksi energian hinta nousee, jos perinteisiä fossiili­sen energiantuotannon hintoja nostetaan ja toisaalta tuetaan uusiutuvaa energiaa. Ohjelma toimii silloin kun talous kas­vaa kohtuullisesti. Kun talouden kasvu on hiipunut, se ei toimi kovin hyvin. Tämä on keynesiläisyyden vanha ongel­ma: vapaan maailmantalouden oloissa kysynnän lisääminen voi kääntyä tuontikysynnän lisäämiseksi, jolloin elvytys va­luu maan rajojen ulkopuolelle.

Jos energiantuotantoon halutaan in­vestoida massamitassa ja nopeasti, tämä pitäisi tehdä koordinoidusti yhdessä so­pien. Maailman kaikkien suurten talouk­sien, Euroopan ja Yhdysvaltojen ohella myös Aasian suurten talouksien, täytyisi olla mukana.

Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille.

Miten Eurooppa pääsee tilanteesta eteenpäin?

Olen ollut [talousnobelisti] Joseph Stiglitzin finanssikriisin jälkihoitoa pohtineessa työryhmässä neljä vuotta. Ryhmässä on 15–20 jäsentä: ekonomisteja Yhdysval­loista ja entisiä valtiovarainministereitä sekä keskuspankki-ihmisiä eri puolilta maailmaa.

Stiglitzin mukaan taloutta pitäisi vahvistaa Yhdysvalloissa suurella inf­rastruktuurin investointiohjelmalla. Samanlaista ohjelmaa tarvittaisiin Eu­roopassa. Liikkumatila on täällä rajal­lisempi, koska Etelä-Eurooppa on niin velkaantunut. Niiden maiden, joilla on taloudellista liikkumatilaa, kuten Saksan, tulee olla valmiita käyttämään sitä.

Mihin Suomen kannattaisi investoida?

Suomen talous on aika pieni, joten olem­me tuomittuja tiettyyn varovaisuuteen. Suomessa on kaikki perusteet investoida energiasektorille. Meillä on lisäksi kaksi isoa väylää, joiden varaan pitäisi raken­taa. Ensimmäinen on nopea kaksiraitei­nen junayhteys Helsingistä Ouluun. Sillä voitaisiin luoda todellinen vaihtoehto lentoliikenteelle ja vähentää Pohjois- ja Etelä-Suomen välistä etäisyyttä. Toinen on Turun, Helsingin ja Pietarin välinen raideliikenne.

Deflaation ohella Duncan pitää riskinä korkeaa inflaatiota, jos keskuspankit alkavat rahoittaa velkatalouksia liikaa. Kumpi riski on suurempi?

Meillä on harvinainen talouspoliittinen tilanne, kun keskustelussa on mukana kaksi täysin erisuuntaista kehityskulkua. Globalisaation vaikutuksesta suhde in­flaatioon on muuttunut peruuttamatto­masti. Tätä ei ole riittävästi ymmärretty Euroopassa, erityisesti Saksassa.

Duncan kuvaa hyvin, kuinka työ­voiman hinnannousu on pysähtynyt. Amerikkalaisen autotyöntekijän työvoi­makustannuksesta on jäljellä vain viisi prosenttia, kun auto tehdään Kiinassa. Kiinasta tuotantoa siirtyy Vietnamin kal­taisiin maihin, joissa palkkataso on vielä alempi. Globalisaatio estää perinteistä palkkainflaatiota pitämällä teollisuus­tuotannossa yllä kovaa kilpailua.

Euroopan talouspolitiikkaa on hai­tannut pitkään sotatieteestä tuttu ongel­ma, jossa kenraalit käyvät aina edellisiä sotia. Saksalaisten inflaatiokammo pe­rustuu heidän 1920- ja 1930-luvun koke­muksiinsa, vaikka maailma on muuttu­nut. Suurimmat riskit ovat ilman muuta deflaatiossa.

EKP päätti syyskuussa, että se voi ostaa rajattomasti ongelmamaiden velkapa­pereita jälkimarkkinoilta eli luoda uutta rahaa. Tämä voisi kiihdyttää inflaatiota.

Euroopan akuutin velkakriisin purku on eri asia. Jokaisen valtion pitää itse huoleh­tia omista veloistaan, eikä velkojen yhteis­vastuuseen pidä siirtyä. Monimutkaista Brysselin monitorointi- ja reagointikehik­koa rakennetaan nyt kuin Iisakin kirkkoa jäsenmaiden budjettien pitämiseksi kuris­sa. Epäilen, ettei tämä johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Kun ikävyydet alkavat koskea suuria maita, niillä on taipumus puhua puoles­taan, eivätkä ne ole kovin valmiita otta­maan sanktioita päällensä.

On halvempaa ja helpompaa nojata markkinakuriin: ne, jotka lainaavat val­tioille rahaa, kantavat riskin rahan saa­misesta takaisin. Jos lainataan valtiolle, jolla on holtiton taloudenpito, riski on suuri, ja sen vastapainona on iso kor­kotuotto. Se taas pakottaa vähentämään nopeammin velkaantumista.

Duncan pitää esillä mahdollisuutta, että edessä on 1930-luvun lamaa muistutta­va katastrofi, joka johtaa poliittisiin le­vottomuuksiin. Onko Suomi valmistau­tunut tällaiseen tilanteeseen?

Luulen, että maailma on paremmin in­formoitu kuin 1930-luvulla. Meillä on enemmän tietoa ja kyky toimia yhdessä suurien kriisien estämiseksi.

Uskon, että maailman päättäjät kykenevät sopimaan yhteisestä toimin­talinjasta, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä, oli kyse sitten deflaatiosta tai hyperinflaatiosta. Ongelma tietenkin on, että meillä on vähän käyttökelpoisia instrumentteja. YK ei ole tähän pystynyt, joten toiveet täytyy laittaa G20:een, joka on osoittanut pystyvänsä ratkaisuihin.

Maailman rahajärjestelmä perustuu pa­perirahaan ja luottamukseen. Onko täl­le järjestelmälle vaihtoehtoja?

En usko, että kultakantaan on paluuta. Maailmantalouden kasvu on sitä luok­kaa, ettei sitä voida sitoa yhteen raaka-aineeseen. Mutta kriiseistä tulee oppia. Yksi oppi on, että markkinatalous tulee rakentaa terveelle sääntelylle.

Paradoksiin kuuluu, että amerikka­laisen kapitalismin pelastamisen rahoit­tivat kiinalaiset kommunistit. Kuten kii­nalainen ystäväni sanoi: hän ymmärtää, että kiinalaisten täytyy pelastaa sosialis­mi, mutta täytyykö heidän vielä pelastaa kapitalismikin?