Skip to main content

Luvassa myrskyisää

Luvassa myrskyisää

Levottomuus maailman rahoitusmarkkinoilla voi jatkua vuosikymmeniä. Suunta näyttää ekonomistien mielestä silti selvältä: maailmankaupan laajentuessa isot valuutta-alueet ja yhteiset pelisäännöt tuovat tarvittavaa vakautta.

Teksti Joonas Pörsti

Kuvat GEORG PAHL/BUNDESARCHIV

Finanssikriisi alkoi viisi vuotta sitten Yhdysvalloissa asunto­markkinoiden pienenä häiriö­nä, jota amerikkalaiset päättäjät ensi alkuun vähättelivät. Sittemmin on paljastunut, kuinka vakavassa epätasa­painossa koko maailmantalous on.

Globaali talous on kuin kaltevalla pinnalla, jossa teolliset työpaikat ja rahat valuvat Kiinaan. Kiinalaiset puolestaan työntävät sinnikkäästi teollisia tuottei­ta Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Jotta asetelma kestäisi, etenkin Yhdysvallat tarvitsee valtavia summia rahaa valtion­lainoina Kiinasta.

Kiinalaiset eivät voi odottaa paljon tuottoa sijoituksilleen, koska korot ovat painuneet lähelle nollaa. Mutta järjestely palvelee heitä toistaiseksi. Kiina tarvitsee työtä, ja sitä maa houkuttelee pitämällä valuuttansa juanin arvon ja työn kustan­nukset alhaalla.

Yhdysvallat protestoi järjestelyä. Yk­si Mitt Romneyn häviämän presidentti­kampanjan teemoista oli, että Kiina pitää pakottaa vaikka protektionismin keinoin korjaamaan juanin arvoa ylöspäin. Mo­nien amerikkalaisten mielestä valuutan pitäisi kellua, eli sen arvon pitäisi mää­räytyä vapaasti markkinoilla euron ja dollarin arvon tavoin.

”Meidän näkemyksemme on, että Kiina ei varmaankaan suostu tähän, eikä se välttämättä olisi edes kenenkään etu”, sanoo tutkimusjohtaja Markus Lahtinen Pellervon taloustutkimuksesta. Kelluvan valuuttakurssin edellytys olisi talous­termein vakaa makrotalouspolitiikka, johon puolestaan tarvitaan inflaatiota vastaan uskottavasti taisteleva keskus­pankki.

Kiinassa ei ole näköpiirissä tällaista poliittisesta päätöksenteosta itsenäistä keskuspankkia, ainakaan siinä mielessäkuin keskuspankin tehtävät ymmärretään länsimaissa.

”On hyvin vaikea nähdä, miten keskuspankki voisi olla uskottavasti riip­pumaton Kiinan kommunistisesta puo­lueesta. Valta on keskitetty yksipuolue­järjestelmässä poliittiselle eliitille. Siihen kuvaan ei sovi itsenäinen keskuspank­ki, jonka päätökset voisivat vaikeuttaa kommunistisen puolueen tavoitteiden toteuttamista.”

Jos Kiinan valuutta päästettäisiin näissä oloissa kellumaan, valuuttajärjestelmästä voisi tulla hyvin epävakaa, kun juanin arvo heilahtelisi markki­noilla. Yhdysvaltain ja Kiinan kauppasuhteisiin syntyisi ehkä entistä enemmän epävakautta.

Markus Lahtisen tutkimusryhmä kir­joitti keväällä valtioneuvostolle raportin, jossa ennustetaan rahoitusmarkkinoiden epävakauden jatkuvan edellä mainituista syistä vuoteen 2030 saakka. Työryhmä arvioi, että Kiina tarvitsee ainakin sii­hen asti aikaa itsenäisten ja uskottavien taloudellisten instituutioiden rakentami­seen ja poliittiseen avautumiseen.

Kiina on poliittisen järjestelmänsä epädemokraattisuudesta huolimatta pal­vellut maailmantaloutta viime vuosina taloudellisella vakaudellaan ja vakaalla kasvullaan. Näin ei välttämättä ole tulevaisuudessa. Seuraava iso pankkikriisi voi olla lähtöisin Kiinasta.

”Kiinasta tulee jatkossa vastaavia ikäviä makrotaloudellisia uutisia kuin tähän asti EU:sta ja Yhdysvalloista”, Lahtinen sanoo.

Ongelmana on osaltaan Kiinan kasvumalli, jossa valtion omistamat isot pankit rahoittavat valtion omistamia teollisuus­yrityksiä. Komentotaloudessa on ollut helppo investoida satamiin, teihin ja rau­tateihin, joita vientiyritykset tarvitsevat.

Nyt malli on tulossa tiensä päähän, sillä järkeviä investointikohteita ei ole loput­tomasti ja vientimarkkinat kakistelevat.

Kiinan on alkaneella viisivuotiskau­della pakko panostaa kuluttajiin ja koti­markkinoihin. Niitä palvelevat yritykset ovat tavallisesti pienempiä ja vaikeam­min hallittavia kuin teollisuudessa.

”Siksi talouskasvu hiljenee lähes vääjäämättä lyhyellä aikavälillä. Se jää alhaiseksi tosin vain Kiinan omilla stan­dardeilla. Ennustamme maahan 5 – 6 prosentin talouskasvua, joka on hieman yli puolet viime vuosien kasvusta”, Lah­tinen sanoo.

Kuka maksaa laskun?

Euroopassa ja Yhdysvalloissa talous­kriisin hallinta on siirtynyt uuteen vai­heeseen, jossa keskuspankit ekp ja Fed ottavat entistä laajempaa vastuuta velkatalouksien rahoittamisesta. ekp päätti syyskuussa ostaa tarvittaessa rajattomas­ti kriisimaiden, kuten Espanjan, Italian ja Portugalin valtionvelkakirjoja. Fed puolestaan rahoittaa Yhdysvaltojen val­tiota kuukausittain 40 miljardin dollarin velkaostoilla.

Saksan Bundesbankin pääjohta­jan Jens Weidemannin mukaan ekp:n päätös rikkoo Maastrichtin sopimusta, joka kieltää rahoittamasta alijäämäisiä jäsenmaita. ekp:n tarjoama apu on to­sin epäsuoraa ja ehdollista: velkakirjoja voitaisiin ostaa vain jälkimarkkinoilta, ja kriisimaan pitäisi suostua ensin talouden saneerausohjelmaan.

Ideaalitilanteessa ekp:n apua ei tar­vita. Keskuspankilla on tarvittaessa poh­jaton kassa ja mahdollisuus luoda uutta rahaa napin painalluksella, kirjoittamal­la taseensa saataviin uusi luku, jossa on tarpeeksi monta nollaa. Jo pankin lupaus tulla tarvittaessa apuun on auttanut Es­panjaa ja Italiaa lainaamaan rahaa mark­kinoilta aiempaa alhaisemmilla koroilla.

”Veikkaukseni on, että ihan näin helpolla ei päästä, vaan parhaassakin tapauksessa markkinat testaavat jossain kohtaa ekp:n valmiutta ostaa paperei­ta”, sanoo Vesa Vihriälä. Hän työsken­telee toimitusjohtajana Elinkeinoelämän valtuuskunnassa, joka julkaisi syksyllä analyysin eurokriisin taloudellisista ris­keistä ja ratkaisuvaihtoehdoista.

Toistaiseksi on vaikea arvioida, kuin­ka paljon ekp:n apua voitaisiin tarvita. Tähän mennessä eurojärjestelmän ylijää­mämailta on siirtynyt alijäämämaihin noin tuhannen miljardin euron verran saatavia niin sanotussa Target 2 -maksu­järjestelmässä, jonka kautta rahansiirrot hoidetaan. ekp on ostanut ongelmamaiden velkapapereita hieman yli 200 miljardilla eurolla.

Tiesitkö tämän rahasta?

  • Maailman arvokkain käytössä oleva seteliraha on Singaporen 10 000 dollarin seteli. Sen arvo on noin 6 370 euroa. Kakkossijalle yltää Sveitsin 1 000 frangin seteli, jonka arvo on noin 832 euroa.
  • Useimpien maiden rahayksikkö jakautuu sataan pienempään yksik­köön, kuten eurot sentteihin. Tämä ei ole kuitenkaan universaali käytäntö. Monissa arabimaissa jako­suhde on 1/1 000. Esimerkiksi Omaninrial jakautuu tuhanteen baisaan. Bahrainin, Irakin ja Kuwaitin dinaarit jakautuvat tuhanteen filsiin.
  • Monet valtiot käyttävät valuutta­naan toisen maan rahaa. Yhdysvaltain dollari on virallinen valuutta muun muassa El Salvadorissa, Panamassaja Ecuadorissa. Kosovo, Montenegro, Andorra, Monaco, San Marino ja Vatikaani käyttävät euroa, vaikkeivät ole EU:n jäseniä. Monet Tyynenmeren saarivaltiot käyttävät joko Australian tai Uuden-Seelannin dollaria.
  • Amerikan mantereella on useita ihmisten mukaan nimettyjä rahayksiköitä. Venezuelan bolívar ja Bolivian boliviano kantavat nimis­sään vapaustaistelija Simón Bolívarin muistoa. Nicaraguan córdoban nimen takana on konkvistadori Francisco Hernández de Córdoba, Costa Rican colónin taas Kristoffer Kolumbus. Alkuperäiskansojakin muistetaan: Hondurasin lempira on nimetty 1500-luvun lencaintiaanien päällikön ja Paraguayn guaraní samannimisen kansan mukaan.

”Voisin kuvitella, että summat jatka­vat nousuaan niin pitkään kuin epäluot­tamus näiden maiden talouteen jatkuu”, Vihriälä toteaa. ”Kun yksityinen pääoma vetäytyy ongelmamaista, se korvautuu keskuspankkien rahoituksella, joka nä­kyy maksujärjestelmän saldoina. Siihen liittyy periaatteessa myös riskiä.”

Maksujärjestelmän riskit realisoitui­sivat siinä tapauksessa, että jokin maa lähtisi pois eurosta. Vielä alkuvuodesta Kreikan lähtöä pidettiin yleisesti hyvin todennäköisenä. Nyt Vihriälä arvioi mahdollisuuden pienentyneen.

”Näyttää siltä, että Kreikka halutaan pitää eurossa mukana ainakin ensi vuo­den syksyyn, kunnes Saksassa on järjes­tetty liittopäivävaalit. Saksan nykyinen hallitus lähtee siitä, että Kreikka pysyy eurossa.”

Jos Kreikka, Portugali, Espanja tai jo­kin muu maa joutuisi lähtemään eurosta, keskuspankille voisi tulla velkapapereis­ta tappioita. Näin voisi käydä myös, jos maa joutuisi velkasaneeraukseen, kuten Kreikassa tehtiin maaliskuussa 2012.

ekp joutuisi tappiotilanteessa hank­kimaan jäljelle jääneiltä euromailta li­sää pääomaa – tai jos tämä osoittautuisi vaikeaksi, turvautumaan uuden rahan luomiseen eli ”setelipainojen käynnistä­miseen”. Suomen osuus ja vastuu ekp:n pääomasta ja riskeistä on 1,8 prosenttia.

Toisenlainen riski liittyy siihen vaihtoehtoon, että eteläisten euromaiden ta­lousongelmat jatkuvat vielä useita vuo­sia. Euroopan vakausmekanismin eli kriisirahasto EVM:n rajat tulisivat pian vastaan, ja hallitusten olisi hyvin vaikea puhua kansalaisilta uutta verorahaa tois­tuviin avustusoperaatioihin. Silloin kään­nyttäisiin todennäköisesti hattu kourassa yhä uudestaan keskuspankin puoleen.

Bundesbankin pääjohtaja Weide­mann perustelee kielteistä kantaansa keskuspankkirahoitukseen juuri tällä skenaariolla. Se voisi johtaa 1970-luvun tavoin lopulta korkeaan inflaatioon, kun uusi raha söisi vanhan arvoa.

Vesa Vihriälä pitää inflaatioriskiä lähivuosina pienenä, koska kysyntä on Euroopassa heikkoa. Pikemminkin maanosaa uhkaa työttömyyttä seuraava hintojen lasku, deflaatio.

”Jos tilanne ei ole laantunut kolmen neljän vuoden aikajänteellä vaan ekp:n tase paisuu ja paisuu, silloin herää kysy­mys, minkälaisia riskejä tähän liittyy: on­ko tappioiden kattamiseen muuta vaih­toehtoa kuin luoda uutta perusrahaa, eli painaa rahaa?”

ekp:n setelipainojen käynnistämi­nen tarkoittaisi veronmaksajien kan­nalta samaa kuin verojen korottaminen. Vanhalla palkalla saisi ostettua aiempaa vähemmän, kun hinnat nousisivat. Velal­liset hyötyisivät tilapäisesti, varsinkin jos velka olisi sidottu kiinteisiin korkoihin. Mutta pian korot nousisivat perässä, liiketoiminta hankaloituisi ja työttömyys pahenisi.

Julkiselle taloudelle vaihtoehto mer­kitsisi ajan mittaan yksityisen velan sosialisointia, kun pankkien ja sijoitusrahastojen velkakanta kriisimaissa siir­tyisi vähitellen kokonaisuudessaan euroalueen yhteisvastuulle.

Saksalla vastuu palkoista

Vihriälä pitää kaikesta huolimatta ny­kyistä ehdollista rahoitustukea ja suun­nitteilla olevaa pankkiunionia parem­pina vaihtoehtoina kuin eurobondeja, joita Ranska ja muut eteläiset jäsenmaat kannattavat.

Eurobondeista eli euroalueen yhtei­sistä velkakirjoista on ehdotettu erilaisia malleja. Niissä yhteisvastuuta voitaisiin rajata esimerkiksi niihin velkoihin, jot­ka jäävät alle valtionvelan kohtuullisena pidetyn ylärajan. Se on Maastrichtin so­pimuksen mukaan 60 prosenttia brutto­kansantuotteesta.

”ekp voi periaatteessa milloin tahan­sa lopettaa euromaiden velkapapereiden osto-operaatiot. On toinen asia, onko se helppoa, mutta jos sovimme niiden sijaan velkojen rahoittamisesta yhteisvastuulli­sesti eurobondeilla, periaatetta on vaikea yhtäkkiä muuttaa.”

Vihriälä karsastaa myös ajatusta siitä, että pieni Suomi sitoutuisi edes

teoriassa yhteisvastuuseen tuhansien miljardieneurojen veloista. Toimiak­seen kunnolla eurobondien tulisi olla määritelmän mukaan täysin yhteisvastuullisia, englanniksi joint and several. Sillä tarkoitetaan, että jokainen maa on periaatteessavastuussa viime kädessä yksin koko velkavuoresta.

Sen sijaan ekp:n rahoituksesta Suo­men osuus pysyy myös pahimmassa mahdollisessa vaihtoehdossa 1,8 pro­sentissa.

Myös Markus Lahtinen näkee ekp:n ”epätyypillisissä” keskuspankkioperaa­tioissa pitkällä aikavälillä riskin inflaa­tion kasvusta. ekp on kuitenkin tehnyt suunnitelman siitä, miten järjestelmään pumpattu ylimääräinen raha saadaan sieltä aikanaan pois. ekp on ilmoittanut ostavansa lyhyitä kolmen vuoden velka­papereita pidempien kymmenen vuoden velkapapereiden sijaan. Rahojen tulisi siis palata keskuspankkiin suhteellisen nopeasti.

”Tässä tilanteessa riskejä pitää ottaa. Jos keskuspankki ottaa nyt passiivisen roolin eikä tee mitään, peli on sen jälkeen menetetty”, Lahtinen painottaa.

Euroalueen jäsenmailla on kum­mankin ekonomistin mielestä suuri vas­tuu siitä, mihin suuntaan talous kehit­tyy. Siinä missä Etelä-Eurooppa joutuu leikkaamaan palkkoja parantaakseen kilpailukykyään, Saksan pitäisi osaltaan tulla puolitiehen vastaan ja nostaa omia palkkojaan. Näin ero kilpailukyvyssä tasoittuisi ilman että Etelä-Eurooppa joutuu kuristamaan itseään hengiltä.

”Nyt on tärkeää katsoa, miten Sak­sa reagoi, kun Etelä-Eurooppa sopeuttaa palkkatasoaan. Tästä ei tule yhtään mi­tään, jos Saksa lähtee uudelleen 2000-lu­vun alun linjalle ja laskee palkkansa erit­täin alhaiselle tasolle”, Lahtinen jatkaa.

Jos euro sittenkin hajoaa

Suomelle päätös siirtyä käyttämään eurojavuoden 2002 alusta merkitsi ensin seitsemää lihavaa vuotta, joiden aikana kansantalous hyötyi alhaisista koroista ja vakaasta kasvusta. Vuodesta 2009 on koettu neljä laihaa vuotta, ja lisää näyt­tää olevan tulossa.

Eurojärjestelmän kestokyky on koetuksella tulevien vuosien aikana, kun kova sopeutus jatkuu Etelä-Euroopassa. Kreikassa puhutaan jo humanitaarisesta kriisistä, jossa terveydenhuoltojärjestel­mä ei kykene huolehtimaan heikompiosaisista, näköalattomuus leviää ja ääriliikkeet saavat jalansijaa. Kuinka pitkään kriisimaiden yhteiskunnat kes­tävät sopeutusta?

”Talouskasvu on ensi vuonna väis­tämättä negatiivista Espanjassa ja Itali­assa”, Lahtinen sanoo. ”Sen jälkeen jär­jestelmää pitää rukata niin, että talous kasvaa vuonna 2014. Muuten on suuri riski sille, että järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa.”

Valtion hajoaminen saattaisi Lah­tisen mukaan edetä joko kansalaisliikkeiden kautta tai alueellisesti, kuten Espanjassa voi käydä, jos katalaanien itsenäisyystoiveet vahvistuvat.

Ylös velkakriisistä - voisiko Eurooppa oppia Etelä-Amerikan talouksilta?

Latinalaisen Amerikan taloushistoria on tunnettu näyttävistä velkakriiseistä. Lähihistorian laajin romahdus ajoittui 1980-luvun al­kuun, ja siinä oli monia samoja elementtejä kuin Euroopan 2000-luvun velkakriisissä.

Öljyn hinta nousi vuosina 1973–1974 äkillisesti, kun arabimaat vä­hensivät öljyntuotantoaan poliitti­sista syistä. Maailmalla liikkui pian paljon löysää rahaa, joka etsi hyviä sijoituskohteita. Iso osa rahasta päätyi länsimaisista pankeista Lati­nalaiseen Amerikkaan, koska korko­tuotot olivat painuneet läntisissä teollisuusmaissa miinusmerkkisiksi.

Raha kiersi Etelä-Amerikassa keskuspankkien ja valtionyritysten kautta kaivoshankkeisiin, teihin, rautateihin ja atomivoimaloihin. Ongelmana oli rahoitusmarkkinoi­den sääntelyn puutteellisuus.

”Kansainvälisen pankkisektorin sääntely oli vähäistä, aivan samoin kuin 2000-luvun alussa, koska lainat olivat uuden tyyppisiä. Pankkiensääntelystä vastaavat virastot olivat keskittyneet koti­maan talouksiin”, sanoo London School of Economicsin emeritus­professori Colin Lewis, joka on tehnyt uransa Latinalaisen Ameri­kan taloushistorian parissa.

Rahoittajat eivät paljon kysel­leet tilinpidon perään, ja sotilasval­lan alaisissa Etelä-Amerikan maissa jopa kolmasosa rahoista hävisi lahjuksiin tai asevoimille. Velkaan­tuvien maiden budjetit olivat ras­kaasti alijäämäisiä. ”Sekä lainaami­nen että velanotto olivat kestämät­tömiä. Kumpikaan osapuoli ei näh­nyt, mitä oli tapahtumassa.”

Talousbuumi päättyi karusti 1980-luvun alussa. Kansainvälinen taantuma tyrehdytti kysynnän, korot nousivat ja Latinalaisen Ame­rikan viemien raaka-aineiden hinnat laskivat.

Talousromahduksella oli Etelä-Amerikassa kuitenkin myönteisiä vaikutuksia, sillä se kaatoi useita sotilashallituksia. Uuden sukupolven demokraattiset päättäjät ottivat tavoitteekseen elvyttää talouksia ja tasapainottaa valtion budjetteja.

Parhaiten Etelä-Amerikan mais­ta ovat menestyneet Brasilia ja Chile, joiden rahapolitiikka oli jo vakiintunutta, kun raaka-aineiden kysyntä kasvoi ja hinnat nousivat uudelleen 2000-luvulla.

”Velkakriisin jälkeen on olennaisinta palata kasvu-uralle, tehdä vaikeita talouspäätöksiä ja puolus­taa rahapolitiikan vakautta”, Colin Lewis päättelee. Valtion menoja tulisi hänen mielestään leikata keskipitkällä aikavälillä, mutta ei niin äkisti kuin Etelä-Euroopassa on nyt tehty.

Marraskuussa Suomessa vieraillut suursijoittaja George Soros pitää mah­dollisena ratkaisuna euroalueen jaka­mista etelään ja pohjoiseen, jolloin etelä voisi devalvoida valuuttansa ja palauttaa siten kilpailukykyään.

Jos euroalueen kannalta pahin ske­naario toteutuisi ja koko järjestelmä kaa­tuisi, Suomi olisi myrskyn jälkeen lähtöpisteessä – tosin kenties raskaasti vel­kaantuneena. Silloin katseet kääntyisivät taas Suomen Pankkiin, jonka tehtäväksi   jäisi rakentaa maalle uusi uskottava va­luuttapolitiikka. Vaihtoehtoina olisi liit­tyä johonkin uuteen valuutta-alueeseen tai rakentaa politiikka itsenäisen markan varaan.

Suomen taloudellisen menestyksen kannalta valuutan nimellä ei olisi pitkällä aikavälillä ratkaisevaa merkitystä.

”Talouskasvu on seurausta enem­mänkin talouden instituutioista, kyvystä kouluttaa osaavaa työvoimaa, asettaa palkat järkevälle tasolle, tehdä hyvää finanssipolitiikkaa ja, jos meillä on oma keskuspankki, tehdä uskottavaa rahapolitiikkaa”, Lahtinen luettelee.

Viimeinen kohta olisi Suomelle kaikkein hankalin varsinkin siirtymä­vaiheessa, jolloin maailmantalous olisi myllerryksessä. Suomen Pankki ja sen toimintaa valvovat kansanedustajat oli­sivat eduskunnan pankkivaltuustossa tosi paikan edessä. Kumpikin instituu­tio selvisi heikoin paperein 1990-luvun alun lamaa edeltäneestä rahapolitiikasta. Nyt ne joutuisivat entistä globaalimpien rahoitusmarkkinoiden testiin.

”Suomen Pankin uskottavuutta pitäisi lähteä rakentamaan nollasta. Ruotsin Riksbanken on onnistunut hyvin, mutta Suomi ja Ruotsi olisivat eri tilanteessa. Riksbanken on rakentanut toimintakulttuuriaan ja mainettaan pitkään. Suo­messa lähdettäisiin alkutekijöistä, ja siinä joko onnistuttaisiin tai ei onnistuttaisi.”

Kelluva markka voisi heilahdella markkinoilla vapaasti. Jos taas valuuttakurssi olisi kiinteä, valuutta jouduttaisiin todennäköisesti aika ajoin devalvoimaan. Rahoitusjärjestelmään ja reaalitalouden kasvuun syntyisi epävakautta.

”Siirtymävaiheen jälkeen lähtisimme luomaan jotain uutta, jos ei koko euro­alueen niin ainakin Pohjois-Euroopan omaa valuuttaa, jossa voisivat olla mu­kana Saksa, Ruotsi, Tanska, Hollanti ja muita maita”, Lahtinen ennustaa. ”On vaikea nähdä, että näin pienellä maalla kuin Suomi olisi vuonna 2030 pysyvästi oma valuutta.”

”Yrityksemme ja rahoitusjärjestel­mämme ovat Euroopassa niin integroitu­neita, ettei ole pysyvää paluuta sellaiseen järjestelmään, jossa jokaisella maalla on oma valuutta. Vaikka Ruotsilla on hyvät ja toimivat instituutiot, uskon että maa joutuu samasta syystä liittymään yhtei­seen valuuttaan.”

Tiesitkö tämän rahasta?

  • Vuosikymmenien takaisia markkahintoja tarkasteltaessa unohtuu usein, että markan ostovoima muuttui vuosien aikana inflaation vuoksi – ja niin käy myös eurolle, joskin euroaikana inflaatio on ollut vähäistä. Tilastokeskuksen julkaise­milla rahanarvokertoimilla voi muuttaa vanhat markat euroiksi ja päinvastoin. Vuonna 1973 yksi markka oli ostovoimaltaan kuta­kuinkin yhtä vahva kuin yksi nyky­euro.
  • Hyperinflaatio on tilanne, jossa rahan arvo laskee poikkeuksellisen nopeasti ja usein kiihtyvällä vauh­dilla. Taloustieteilijä Philip Cogganin määritelmän mukaan hyperinflaation raja on 50 prosentin kuukausittainen inflaatio. Tunnettu­ja esimerkkejä ovat Saksan hyperinflaatio 1920-luvulla ja Zimbabwen hyperinflaatio 2000-luvulla. Inflaationmaailmanennätystä pitää hallussaan Unkari, jossa in­flaatiovauhti oli vuoden 1946 heinä­kuussa 41 900 000 000 000 000 prosenttia.
  • Maailman pienin valtio, jolla on oma rahayksikkönsä, on Seychellit. 90 000 asukkaan saarivaltiossa käytetään Seychellien rupiaa, joka on arvoltaan 0,06 euroa. Kaikki Seychellejä pienemmät valtiot ovat joko mukana jossain rahaliitossa tai niissä käytetään jonkin isomman maan rahaa. Esimerkiksi Tuvalun dollari ei ole itsenäinen valuutta, vaan Australian dollarin paikallis­versio.

Markus Lahtinen pitää todennäköi­simpänä vaihtoehtona, että euroalue on edelleen koossa vuonna 2030. Edellytys kuitenkin on, että alueen integraatiota sy­vennetään merkittävästi. Pankkiunionin perustaminen on toimivan euroalueen vähimmäisvaatimuksista vasta ensim­mäinen. Silti jo se aiheutti Ruotsissa pel­koa joutumisesta mukaan järjestelyihin, joissa maalla ei olisi sananvaltaa omien pankkiensa toimintaan.

Kun integraatio syvenee, euroalueen ja muiden EU-maiden välinen kehitys muuttuu liian epätahtiseksi. Siksi Lahti­nen pitää loogisena, että tiivistyvä euroalue esittää lopulta muille EU-maille uhkavaatimuksen: liittykää euroon tai erotkaa EU:sta.

Toisaalta euroalueen tiivistyvä yh­teistyö on vasta ensimmäinen askel levottomien rahoitusmarkkinoiden rauhoittamisessa.

”Viime vuosien finanssikriisi olisi pitänyt hoitaa kokonaan globaalilla ta­solla. Kiinan, EU:n ja Yhdysvaltojen pi­täisi pystyä koordinoimaan tekemisiään. Nyt koordinaatioon pystytään jossain määrin rahapolitiikassa, mutta ei muilla alueilla.”

Pellervon taloustutkimuksessa us­kotaan, että rahoitusmarkkinoiden kansainvälinen sääntely, valvonta ja krii­sinhallinta tekevät tuloaan. Aikataulu ei kuitenkaan vastaa sitä, mitä levottomat markkinat kaipaavat.

”Perusnäkemyksemme on optimis­tinen: globaalin koordinaation välineet löydetään. Mutta tämä ei ole viimeinen kriisi, jonka niiden puute aiheuttaa.”