Skip to main content

Pitkä tie kullasta paperirahaan

Pitkä tie kullasta paperirahaan

1930-luvun lama osoitti, kuinka tärkeää rahapolitiikan joustavuus on. 1970-luku opetti taistelemaan hintojen nousua vastaan. 2000-luvun finanssikriisi merkitsee paluuta perusasioihin, kun pankkien vakavaraisuutta ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä on vahvistettava.

Teksti Juha Tarkka

Kuvat Antti Valta

Kansainvälinen finanssikriisi on laajentanut keskuspankkien toimintaa merkittävästi siitä, mihin edellisten vuosikymme­nien aikana on totuttu. Keskuspankkien luotonanto on kasvanut ennennäkemät­tömällä tavalla, ja esimerkiksi Euroopan keskuspankki on tarjonnut vuoden 2008 jälkeen liikepankeille matalalla korolla niin paljon rahaa kuin ne tarvitsevat.

Kun rahamarkkinoiden vakauttami­nen on noussut keskeiseen asemaan kes­kuspankkien toiminnassa, on kysytty, mi­ten tämä on sopusoinnussa keskuspank­kien rahapoliittisten tehtävien kanssa.

Rahapolitiikan historiassa rahan ar­voa ja luotonannon määrää on säädelty erilaisin normein. Keskeisenä pulmana on ollut, miten voidaan samaan aikaan pitää rahan arvo vakaana ja taata riit­tävä joustavuus, jotta rahan tarjonta voi sopeutua kysynnän vaihteluihin. Jos joustoa ei ole, vaarana ovat finanssikriisit ja taloudelliset taantumat, kun ihmiset koettavat yhtä aikaa muuttaa varallisuuttaan rahaksi. Toisaalta rahan määrän liiallinen kasvu suhteessa kysyn­tään voi johtaa rahan arvon laskuun eli inflaatioon.

Keskuspankit kehittyivät kultakantaisen rahajärjestelmän aikana lisää­mään rahajärjestelmän joustavuutta ja vakauttamaan rahamarkkinoita luotonannollaan. Rahapolitiikka nykyaikaises­sa merkityksessään, eli rahan arvon sää­telynä, tuli keskuspankkien päätehtäväk­si vasta myöhemmin, kun kultakannasta oli luovuttu.

Nykyaikainen rahapolitiikka voidaan nähdä 1930-luvun laman ja 1970-luvun inflaatiokokemusten globaalina tuottee­na. 1930-luvun lama on esimerkki siitä, mihin rahapolitiikan joustamattomuus voi epävarmuuden lisääntyessä johtaa. 1970-luvun inflaatioaalto puolestaan osoittaa, miten voi käydä, jos rahan ar­von ylläpitämisestä ei pidetä huolta.

Molempien rahapoliittista ajattelua ja käytäntöä muovanneiden episodien jälki näkyy siinä, miten keskuspankit ovat nykyisessä kriisissä toimineet.

Kohti globaalia rahajärjestelmää

Kansainvälinen rahatalous syntyi ensim­mäistä maailmansotaa edeltävinä vuosi­kymmeninä, kun lähes koko maailmanrahajärjestelmä perustui kultakantaan. Aikaa kutsutaan usein globalisaationensimmäiseksiaalloksi: tuon ajan kansainvälisen kaupan ja kansainvälisten pääomavirtojen kasvua voidaan verrata 2000-luvun globalisaation aaltoon.

Kultakannan keskuksena oli Britan­nia, joka oli tuolloin saavuttanut joh­tavan aseman sekä maailmankaupassa että kansainvälisillä rahamarkkinoilla. Ratkaisevan sysäyksen kultakannan le­viämiselle antoi kuitenkin Saksan yhdentyminen 1870-luvulla. Saksa valitsi raha­järjestelmänsä perustaksi kullan ja käytti siihen Ranskasta sotakorvauksina saami­aan kultavaroja.

Saksan perässä maa toisensa jälkeen siirtyi kultakantaan. Skandinavian maat, Ranskan johtama Latinalainen rahaliitto ja käytännössä myös Yhdysvallat ottivat tämän askeleen vuonna 1873. Suomi markkoineen seurasi viittä vuotta myö­hemmin.

Suomen markka oli perustettu 1860-luvulla, kun siihen asti käytössä ollut rupla oli muuttunut epävakaaksi. Markalla suomalaiset halusivat vakaut­taa rahajärjestelmänsä ja kytkeä sen muualla Pohjois-Euroopassa käytössä olleeseen hopeakantaiseen rahajärjestel­mään. Vuonna 1865 tässä tavoitteessa onnistuttiin. Kun Saksa ja Skandinavian maat kuitenkin vaihtoivat rahametallinsa seuraavalla vuosikymmenellä hopeasta kultaan, Suomi joutui vuosikymmenen lopulla seuraamaan perässä. Markka vahvistui, ja luotonotto Euroopan pää­omamarkkinoilta Suomeen saattoi jat­kua häiriintymättömänä.

Kansainvälinen kultakantajärjestelmämpysyi voimassa ja toimintakykyisenä noin 40 vuotta, kunnes ensimmäinen maailmansota murskasi sen. Rauhan palattua kaikkialla pyrittiin myös kultakannan palauttamiseen, ja 1920-luvun jälkipuoliskolla tavoite näytti jopa het­ken aikaa toteutuvan – mutta vuoden 1929 Wall Streetin pörssiromahdus ajoi maailmantalouden taantumaan.

Järjestelmä ei enää kestänyt sisäi­siä jännitteitään: kultakannan vuoksi keskuspankit eivät pystyneet vastaamaan niihin kohdistuneeseen luotonkysyntään, sillä kultakantajärjestelmälle ominaiset setelikatemääräykset rajoittivat rahan määrän kasvua suhteessa keskuspank­kien kultareserveihin.

Markkinat kiristyivät äärimmilleen – eniten maksutaseiltaan alijäämäisissä maissa, kuten Saksassa.

Vuonna 1931, maailmanpulan kes­tettyä pari vuotta, alkoi eurooppalainen valuuttakriisi. Se hajotti kansainvälisen rahajärjestelmän uudelleen. Suomi seu­rasi Britannian ja Skandinavian maiden esimerkkiä ja irrottautui kultakannasta.

LÄHDE: GLYN DAVIES: A HISTORY OF MONEY FROM ANCIENT TIMES TO THE PRESENT DAY; SUOMENRAHAPAJA.FI

LÄHDE: GLYN DAVIES: A HISTORY OF MONEY FROM ANCIENT TIMES TO THE PRESENT DAY; SUOMENRAHAPAJA.FI

 

Kultakannasta luopuminen ei aiheuttanut inflaation aaltoa, vaikka monet sitä aluksi pelkäsivät. Sen sijaan kullasta irtautuminen pysäytti maailmantaloutta kuristaneen deflaatiokierteen. Kultakannasta luopuminen ei aiheuttanut inflaation aaltoa, vaikka monet sitä aluksi pelkäsivät. Sen sijaan kullasta irtautuminen pysäytti maailmantaloutta kuristaneen deflaatiokierteen.Toisaalta siirtyminen pois kullasta ei myöskään lopettanut lamaa. Alkoi protektionis­min, valuutansäännöstelyn ja kilpaile­vien devalvaatioiden aika, joka pitkitti globaalia lamaa ja kiristi kansainvälisiä suhteita.

Estääkseen vastaavan tilanteen tois­tumisen toisen maailmansodan jälkeen länsimaat rakensivat valuuttajärjestel­män, joka perustui maailmanlaajuiseen monenkeskiseen sopimukseen. Niin sanotun Bretton Woodsin järjestelmän tavoitteena oli sekä valuuttojen keskinäi­nen vaihdettavuus että valuuttakurssien vakaus.

Bretton Woodsin sopimusta valvomaan perustettiin vuonna 1945 Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Sopimuksen takeena oli Yhdysvaltain lupaus lunastaa dollarit kullalla muiden maiden niin vaatiessa.

Raha, velka ja bruttokansantuote eriytyvät

Raha, velka ja bruttokansantuote eriytyvät

Velan määrä on paisunut Yhdysvalloissa suhteessa bruttokansantuotteeseen ja M2-rahaan, jolla tarkoitetaan liikkeellä olevaa käteistä ja lyhytaikaisia talletuksia.

Lähde: Yhdysvaltain keskuspankki; Richard Duncan: The new depression

Kiinteiden valuuttakurssien ylläpitä­minen valuuttojen vapaan vaihdettavuu­den edetessä olisi kuitenkin vaatinut eri maiden rahapolitiikan kunnollista yh­teensovittamista, mihin Kansainvälinen valuuttarahasto ei kyennyt. Yhdysvallat harjoitti muita maita ekspansiivisempaa talouspolitiikkaa – matalia korkoja ja alijäämäisiä budjetteja – muun muas­sa Vietnamin sodan vuoksi, mikä johti maksutasevaikeuksiin. Lopulta presidentti Richard Nixon joutui lopettamaan dol­larin vaihdettavuuden kultaan elokuussa 1971.

Dollarin irrottua kullasta maailman­talous siirtyi kelluvien valuuttakurssien kauteen. Kullalla ei enää ollut virallista asemaa rahan arvon perustana edes epä­suorasti, vaan rahan arvo määräytyi tästä lähin kokonaan rahapolitiikan ja siihen kohdistuvan luottamuksen perusteella.

Kireän rahapolitiikan käänne

Kelluvien valuuttakurssien ensimmäi­nen vuosikymmen ja 1980-luvun alku olivat koko maailmassa yhä kiristyvän rahapolitiikan aikaa. Eri maiden mone­taristiset kokeilut, joissa rahan määrän kasvua yritettiin rajoittaa ennalta ase­tettujen tavoitteiden mukaan, osoittivat kuitenkin kaavamaisen lähestymistavan mahdottomuuden.

Parhaiten inflaatiota onnistuivat hidastamaan maat, jotka sovelsivat ra­han määrän kontrollia joustavasti niin, että rahapolitiikka saattoi sopeutua ky­synnän muutoksiin. Erityisesti Saksan keskuspankin rahapolitiikkaa pidettiin tässä suhteessa menestyksellisenä. Sak­san rahapolitiikan saavuttama luottamus oli yksi keskeinen syy siihen, että Euroo­pan rahataloudellinen integraatio käyn­nistyi juuri Saksan ympärille ja maan rahapoliittisen perinteen pohjalle.

Kireä rahapolitiikka, jolla inflaatio­ta jouduttiin jarruttamaan, käytännössä pysäytti talouskasvun useimmissa teol­lisuusmaissa usean vuoden ajaksi. Työt­tömyys nousi läntisissä teollisuusmaissa korkeimmilleen sitten 1930-luvun. Li­säksi kireä rahapolitiikka korkeine kor­koineen johti maailman rahoitusmarkki­noita ravistelleeseen Latinalaisen Ame­rikan velkakriisiin, kun lyhytaikaisilla pankkilainoilla velkaantuneet maat jou­tuivat vaikeuksiin korkojen noustessa ja maailmankaupan hidastuessa.

Keskuspankkien taseet kasvavat

Keskuspankkien taseet kasvavat

Keskuspankit ovat luoneet finanssikriisin alusta saakka uutta rahaa tarjoamalla rahoitusta liikepankeille. Tämän vuoksi keskuspankkien taseet ovat kasvaneet nopeasti suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Lähteet: Kansalliset tilastoviranomaiset, Eurostat ja Bloomberg

Hitaan kasvun, korkean inflaation ja kireän rahapolitiikan yhdistelmä kui­tenkin jatkui, kunnes inflaatio-odotukset taittuivat ja voitiin siirtyä kevyempään, kasvua tukevaan rahapolitiikkaan.

Talouskehityksen kannalta 1970-lu­vun inflaatioaallon kenties keskeisin ope­tus oli oivaltaa, miten inflaatio-odotukset ohjaavat hintojen nousua. Talouskehityksen kannalta 1970-lu­vun inflaatioaallon kenties keskeisin ope­tus oli oivaltaa, miten inflaatio-odotukset ohjaavat hintojen nousua.Jos hintojen odotetaan nousevan, odotus vaikuttaa palkkavaatimuksiin, yritysten hinnoit­telupäätöksiin ja sijoittajien vaatimiin korkoihin. Tällaisissa oloissa inflaation hidastaminen rahapolitiikalla johtaa korkeisiin reaalikorkoihin, tuotannon supistumiseen ja työttömyyteen.

Talous tasapainottuu vasta, kun inflaatio-odotukset talttuvat. Tämä ko­kemus on 1930-luvun maailmanpulan ohella tärkein nykyistä rahapolitiikan doktriinia muovannut tekijä.

 

Kirjoittaja on Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja.