Skip to main content

Siirtokuntien uhka Israelille

Teksti Timo R. Stewart

Gershom Gorenberg: The Unmaking of Israel. Harper 2011, 336 s.

Gershom Gorenberg: The Unmaking of Israel. Harper 2011, 336 s.

Israelin siirtokunnat Länsirannalla näh­dään useimmiten Lähi-idän konfliktin kärjistyneestä näkökulmasta. Israelin hallitus korostaa oikeuttaan rakentaa minne haluaa, ja siirtokuntien kritisoi­minen leimataan Israelin vastustamisek­si. Palestiinalaiset puolestaan valittavat, että siirtokuntien kasvu tekee kahden valtion ratkaisun mahdottomaksi ja rapauttaa siten palestiinalaishallinnon uskottavuutta.

Asiaa voi kuitenkin katsoa myös Is­raelin kannalta, liberaalin sionistin sil­min. Näin tekee Yhdysvalloista Israeliin muuttanut historioitsija ja toimittaja Gershom Gorenberg kirjassaan The Un­making of Israel. Hän pelkää siirtokun­tien uhkaavan vakavasti Israelin tulevai­suutta juutalaisena ja demokraattisena oikeusvaltiona.

Vuoden 1967 kuuden päivän sota oli Israelin suurin voitto, mutta samal­la hankalin. Länsiranta ja Jerusalemin vanhakaupunki pyhine paikkoineen olivat päätyneet Israelille. Kultaisen Jerusalemin markkinapaikat eivät kui­tenkaan olleet – tunnetun israelilaisen lauluntekijän Naomi Shemerin laulun sa­noin – tyhjiä. Valloitetun maan mukana tulivat sen asukkaat.

Miehitystä on jatkunut 45 vuotta, mutta Israel ei ole kyennyt sen enempää luopumaan Länsirannasta kuin liittä­mään sitä valtion osaksi. Miehitetyllä alu­eella asuviin satoihin tuhansiin israelilai­siin siviileihin sovelletaan Israelin lakeja. He äänestävät, maksavat veroja ja asuvat kuin Israelissa. Heidän naapureinaan so­tilashallinnon alla asuvat palestiinalaiset eivät sen sijaan nauti samoja oikeuksia.

Koko projektissa piilee Gorenbergin mukaan vaaroja Israelin oikeusvaltiope­riaatteelle. Siirtokunnat ovat kansainvä­lisen oikeuden mukaan laittomia, ja ne ovat monesti myös Israelin omien lakien vastaisia. Tästä huolimatta useat viran­omaiset ja poliitikot ovat tukeneet niitä ideologisista syistä. Johtajat ovat kaiva­neet maata oman valtionsa perustusten alta häivyttämällä demokraattisesti hal­litun Israelin rajoja ja kannustamalla laitonta rakentamista ja maiden takava­rikoimista.

Erityisen hälyttävää kehitys on ol­lut Israelin armeijassa. Nykyisin yhä suurempi osa taistelujoukoista ja upsee­reista nousee uskonnollisen oikeiston ja siirtokuntalaisten keskuudesta. Esimer­kiksi vuonna 2005 Gazan siirtokuntien evakuoimisen yhteydessä armeijan johto joutui tarkoin valikoimaan, mitkä yksiköt suostuivat täyttämään tehtävän. Gorenberg varoittaa, että tilanne on huo­mattavasti vakavampi, jos hallitus joskus yrittää purkaa Länsirannan siirtokuntia.

Siirtokuntien purkaminen nähdään yleisesti myönnytyksenä palestiinalaisil­le. Koska nykytilanne tuntuu israelilaisis­ta siedettävältä eikä myönnytyksillä us­kota saavutettavan mitään, siirtokunnat ovat saaneet kasvaa. Siirtokuntaliikkeen vastustamiseen ei yksinkertaisesti näytä olevan poliittista tahtoa.

Siirtokuntaliike ja viranomaiset ovat vuosikymmeniä vastanneet Israelin va­semmiston esittämään kritiikkiin raken­tamalla lisää. Gorenberg pitää tätä lyhyt­näköisenä. Hän korostaa, että Israelin on luovuttava siirtokunnista itsensä vuoksi ja rauhanprosessista riippumatta.

Samalla linjalla on ollut myös enti­nen pääministeri Ehud Olmert. Hänen mukaansa Israelin on vetäydyttävä mie­hittämiltään alueilta turvatakseen juuta­laisen enemmistön omalla maaperällään, ennen kuin palestiinalaiset hylkäävät haaveet omasta valtiosta ja pyytävät kansalaisoikeuksia Israelissa. Tätä niin kutsuttua yhden valtion ratkaisua ei kan­nata juuri kukaan Israelin juutalainen. Se on kuitenkin kytköksissä siirtokuntien kasvuun.

Siirtokuntaliikkeen paradoksi on, että mitä tiukemman karhunhalauksen Israel ottaa miehittämistään alueista, sen varmemmin rapautuu valtion juutalai­nen ja demokraattinen luonne.

 

Kirjoittaja on Jerusalemissa asuva tutkija.