Skip to main content

Sitkeästi euron puolesta

Sitkeästi euron puolesta

Sirkka Hämäläinen oli luomassa euroa ja toivoo, että poliitikoilla riittäisi nyt rohkeutta puolustaa yhteistä valuuttaa. Yhteisvastuulla on kuitenkin rajat. Siksi hän unohtaisi ainakin eurobondit vielä pitkäksi aikaa.

Teksti Anna-Liisa Lilius

Kuvat SAŠA TKALČAN

Jos Sirkka Hämäläinen olisi sa­dun hyvä haltijatar, hän loihtisi Euroopan poliitikoille kolme lah­jaa: tahdon säilyttää yhteinen va­luutta, kyvyn perustella entistä tiiviimpi integraatio EU-kansalaisille ja viisauden sekä kiristää rahoitusalan valvontaa että noudattaa itse sovittuja sääntöjä.

Realisti Hämäläisessä toteaa, että eurokriisin hoitaminen on nuorallatans­sia. ”Ei käy kateeksi.”

Ymmärryksen tuolla puolella ovat kuitenkin ne poliitikot, jotka ”ilman vastuuta, ilman määritelmiä, ilman se­lityksiä” julistavat euron tuhon omaksi ja pelastustoimet vääräksi politiikaksi.

”Euron kaatumisesta vasta paha krii­si tulisi”, Euroopan keskuspankin EKP:n entinen johtokunnan jäsen toteaa.

Hämäläinen vieraili entisessä työ­paikassaan EKP:n pääkonttorissa Frank­furtissa viimeksi syksyllä. Puhe vilisee viittauksia rahamarkkinoita koskeviin tutkimuksiin, raportteihin, lausuntoihin ja uutisiin. Lähes kymmenen vuotta eläkkeellä ollut pankkiiri on lukenut ne kaikki.

”Ajattelen niin, että asioita pitää seu­rata tosissaan tai sitten lopettaa koko­naan. Vielä ei kiinnostus ole laimentunut.”

Rauhaa turvaamaan

Suomi ei ollut vielä Euroopan unionin jäsen, kun Euroopan rahapoliittinen instituutti EMI (European Monetary Institute) alkoi vuonna 1994 valmistella yhteistä eurooppalaista valuuttaa.

Sirkka Hämäläinen oli tuolloin Suo­men Pankin pääjohtaja ja tarkkailijajäsenenä EMI:n neuvostossa. Kesällä 1998 hänestä tuli uuden Euroopan kes­kuspankin EKP:n johtokunnan jäsen. Alku oli arkinen.

”Ei siinä samppanjapulloja poksau­teltu. Lennossa vaihdettiin. EMI:stä vain tuli EKP.”

”Harva tuntuu tajuavan, että työtä oli tehty yhdessä jo vuosia. Oli yhte­näistetty laskenta- ja tietotekniikkajär­jestelmiä, integroitu kaikkien EU-maiden markkinajärjestelmiä. Sitten kyllä koho­tettiin maljojakin, kun yhteisen rahapoli­tiikan kausi alkoi vuoden 1999 alussa!” Hämäläinen kuvaa.

Puheet euron hylkäämisestä kauhis­tuttavat häntä. Hän ei käsitä, miten edes kuviteltaisiin, että toimiva ja markkinat tiiviisti yhdistänyt järjestelmä nyt heitet­täisiin roskakoriin.

”Ymmärrän, että kriisissä kansalli­set painotukset vahvistuvat, mutta kes­kustelun sävy on nyt pelottava. Monien populistipuolueiden puheissa ei kuulu isänmaanrakkaus, vaan niissä on vaa­rallinen nationalistisen vihan elementti.”

Hämäläisen mielestä Nobelin rauhan­palkinto on hieno muistutus siitä, että Euroopan unioni oli alun perin rauhan­projekti.

”Minusta tämä tehtävä on edelleen relevantti. Olen kuitenkin huolestunut siitä, osaavatko nuoret, etäällä sodista kasvaneet sukupolvet nähdä, ettei rauha ole vieläkään itsestäänselvyys.”

Ero eurosta ei Hämäläisen mukaan suojelisi Suomea maailman myllerryksil­tä. Pienen maan pieni valuutta olisi kuin lastu ison meren laineilla. Oma politiikka pitäisi sitoa suurten maiden politiikkaan.

Syitä ja syyllisiä

Hämäläinen puhuu rauhallisesti, totea­vasti. Samanlaiselta hän vaikutti Suomen kriisivuosina 1990-luvulla, kun jokainen päivä toi uuden katastrofin.

Harva tiesi, että Suomen Pankin pääjohtaja nollasi paitsi kiitämällä hur­jaa vauhtia alas tunturin rinnettä myös tähtäämällä tarkkuuspistoolilla maaliin Suomen Pankin setelipainon kellarissa. Pistoolin hän oli lainannut kollegaltaan, pankinjohtaja Harri Holkerilta.

Populisti-puolueiden puheissa ei kuulu isänmaanrakkaus. Niissä on vaarallinen nationalistisen vihan elementti.

Nyt omat paineet ovat pienemmät, mutta eurokriisi pakottaa miettimään.

”Jälkiviisauden valossa voi kyllä ky­syä, oliko viisasta ottaa kaikki euroon. Ajattelen lähinnä Kreikkaa, Italiaa en niinkään”, Hämäläinen myöntää.

Toisaalta tämäkään asia ei ole yksi­oikoinen.

Hämäläinen sai keväällä 2010 kut­sun Espanjan taloustiedeakatEMIan Real AcadEMIa de Ciencias Económicas y Financierasin kirjeenvaihtajajäseneksi. Kollegana tässä tutkijoiden ja talousvaikuttajien ryhmässä on esimerkiksi talousnobelisti Joseph Stiglitz.

”Virkaanastujaisesitelmässään” Hä­mäläinen pohti maailmanlaajuisen, Yh­dysvalloista alkaneen rahoitusmarkkinakriisin vaikutuksia Eurooppaan: ”Miten markkinatalouden verenkiertoon pääsi syntymään niin pahoja hyytymiä, että niiden hoitamiseen on tarvittu sähkösokkeja ja sydämensiirto massiivisen julkisen avun muodossa?”

Samaa kyselevät hämmentyneet euromaiden kansalaiset.

Hämäläinen vakuuttaa, että eurotalouksien kuntoerot ja rakenneongelmat olivat tiedossa euroa perustettaessa. ”Sil­loin pelättiin niistä johtuvia epäsymmet­risiä sokkeja, ja EKP:n johtokunta tutki perusteellisesti lähentymiskriteerien to­teutumista ja toteutumismahdollisuuksia. Vain tieto Kreikan tilastojen järjestelmäl­lisestä vääristelystä paljastui vasta myö­hemmin.”

Hämäläinen kuitenkin muistuttaa, että EU on vahvasti poliittinen projekti. Poliitikot päättivät Välimeren maiden tulosta euroon. Yhtä lailla poliitikkojen päätökset vesittivät sanktiot, joilla piti rangaista vakaus- ja kasvusopimuksen ehtoja noudattamatta jättäneitä maita. Kun isot maat Ranska ja Saksa lipesivät säännöistä vuonna 2003, EU-maiden valtiovarainministereiden Ecofin-neu­vostolta ei löytynyt rohkeutta rangaista niitä.

”Sanktioista luovuttiin, kun pelko kansallisen suvereniteetin menettämi­sestä nousi keskeiseksi puheenaiheeksi”, Hämäläinen toteaa.

Siitä taas ei euroa perustettaessa ollut tietoa, että syksyllä 2008 Yhdys­valloissa syntyisi finanssikriisi, joka le­viäisi maailmanlaajuiseksi taantumaksi ja kärjistäisi heikoimpien euromaiden rakenne- ja tasapaino-ongelmat.

Liian helppoa rahaa

Yhtä eurotsunamin keskeistä syytä pankkiirit itsekään eivät tunnistaneet ajoissa. Euroa synnytettäessä ja aina Yhdysvaltain subprime-kriisiin saakka yleinen usko oli, että rahamarkkinat ovat tehokkaat: ne pitävät velanoton aisoissa hinnoittelemalla maiden maksukykyerot korkoihin.

Tämä usko osoittautui luuloksi. Euromaiden korkoerot kutistuivat no­peasti ja hävisivät sitten kokonaan.

Erojen häviäminen johtui siitä, että maailmanlaajuisille rahoitusmarkkinoille virtasi uusilla instrumenteilla luotua keinotekoista, valvomatonta rahaa, tar­peeksi kaikille halukkaille. Kriisin sieme­net oli kylvetty, kun samaan aikaan levisi myös moral hazard, moraalikato.

”Se on pahin vaara”, Hämäläinen korostaa.

Eurokriisissä moral hazard tarkoit­taa sekä velkojien että velallisten uskoa siihen, että hädän tullen joku muu, täs­sä tapauksessa muut euromaat, tulee apuun.

Myös EKP:ta pidetään osasyyllisenä moraalikatoon. Keskuspankki hyväksyi kaikkien jäsenvaltioiden liikkeeseen las­kemat joukkovelkakirjat rahapoliittisten toimiensa vakuudeksi samanarvoisina.

”Mutta ei Euroopan keskuspankki olisi voinut ottaa poliittista päätöksen­tekoa muilta EU-elimiltä. Keskuspankki joutui turvautumaan lainanluokitusyri­tysten arvioihin liikkeeseenlaskijoiden luottokelpoisuudesta”, Hämäläinen to­teaa.

Hänestä monet tuoreet lausunnot heijastelevat moraalikato-ongelman laa­juutta. ”Ei voi kauhistelematta kuunnella kreikkalaisten virkamiesten ja poliitikko­jen puheita siitä, että Saksa ja muut ovat velvollisia auttamaan Kreikkaa ja muita kriisimaita.”

”Suomalainen ajattelee, että itse aiheutetutongelmat on myös itse hoi­dettava.”

Hämäläinen vaatii tiukasti, että osa­na eurokriisin ratkaisua kriisimaiden on sitouduttava rakenteellisiin uudistuksiin ja sopeutettava menojaan. No bailout, avustamiskielto, on tärkeä osa alkuperäistä euron ideaa.

Poikkeusajan päätöksiä

Hämäläinen perusti 1980-luvulla oman herraseuran, Akkasaunan, jossa talou­den, kulttuurin ja politiikan vaikuttaja­naiset pohtivat maailman menoa. Sauna lämpiää vieläkin silloin tällöin, ja fundee­rauskumppanina saattaa olla vaikkapa Helsingin piispa Irja Askola.

Erityisesti 1990-luvun alkupuolella Akkasaunan jäsenet pohtivat usein ti­lanteita, joissa selkeitä sääntöjä ei ollut. Niinpä Hämäläinen sanoo ymmärtävänsä EKP:ta, joka nyt saa syytöksiä toimi­valtansa ylittämisestä. Hänen mukaansa on hyväksyttävä se, että kaikkia vahin­goittava kriisi on hoidettava, tavalla tai toisella.

”Kriisissä EKP:n päällimmäinen huoli on rahamarkkinoiden pitäminen toimin­nassa. Ilman toimivia rahamarkkinoita ei voi tehdä rahapolitiikkaa.”

Hämäläisen mielestä monelta on unohtunut, että Maastrichtin sopimus antaa EKP:lle hintavakauden ohella mui­takin tehtäviä.

”Sopimuksessa sanotaan, että hinta­vakautta vaarantamatta keskuspankin tulee tukea EU:n yleistä talouspolitiikkaa eli tasapainoista kasvua ja työllisyyttä.”

Tässä valossa voi ymmärtää jopa omituisilta näyttäviä EKP:n toimia, ku­ten epätoivoisia yrityksiä alentaa kriisi­maiden korkoja tilanteessa, jossa mark­kinat vihdoin toimivat tehokkaasti ja hinnoittelevat eri maiden erilaiset riskit korkoihin.

EKP on myös alkanut ostaa valtioiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta. ”Tätähän Maastrichtin sopimus ei sinänsä kiellä. Se kieltää valtioiden suoran rahoittami­sen”, Hämäläinen täsmentää.

EKP:n toimet perustuvat ajatukseen siitä, että markkinat ovat diskontanneet kriisimaiden korkoihin ajatuksen euron hajoamisesta. Jos keskuspankki pystyy vahvistamaan luottamusta euroon, tämä kriisimaiden ahdinkoa pahentava riski­lisä poistuu.

”Korkoerojen hävittämisestä ei kui­tenkaan ole kyse”, Hämäläinen korostaa. ”Alijäämämailla pitää olla korkeampi korko, mutta samaan aikaan on äärim­mäisen tärkeää palauttaa usko euron jatkumiseen.”

Sirkka Hämäläinen-Lindfors

Sirkka Hämäläinen-Lindfors

  • Syntyi vuonna 1939. Aikoi juristiksi mutta meni Helsin­gin kauppakorkeakouluun. Kauppatieteiden tohtori 1981.
  • Aloitti tutkimusassistenttina Suomen Pankissa vuonna 1961, eteni pääjohtajaksi vuosiksi 1992–1998.
  • Toimi Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsene­nä vuosina 1998–2003.
  • Vuonna 2004 alkoi uusi ura hallitusammattilaisena. Koneen hallituksen varapuheenjohtaja, Sanoman hallituksen jäsen ja Suomen Kansallisoopperan säätiön hallituksen puheenjohtaja.
  • Viihtyy vapaa-ajallaan oopperassa ja konserteissa, kesällä mökillä Pihlajavedelläja talvella Ylläksen rinteissä ja laduilla.
  • Perheeseen kuuluu avio­mies, Fortumin entinen johtaja Bo Lindfors, kaksi aikuista lasta ensimmäisestä avioliitosta ja viisi 2–18-vuotiastalastenlasta.

Mutta pitäisikö sittenkin tinkiä myös hintavakauden periaatteesta? Eikö se helpottaisi kriisimaiden tilannetta? Mo­ni varttunut suomalainen muistaa ajan, jolloin inflaatio laukkasi ja velat kutis­tuivat silmissä.

Hämäläisen mielestä inflaatiokeskustelu on epäolennaista, kun hintojen nousuriskiä ei ole näköpiirissä.

”Ei hintavakauteen pidä kriisissä suhtautua kirkasotsaisesti, mutta se on kuitenkin EKP:n ensisijainen mandaatti. Pitkän aikavälin tavoitteena noin kahden prosentin inflaatio on hyvä”, Hämäläi­nen sanoo.

Korkean inflaation haikailu on hä­nestä haikailua säännöstelytalouden ai­kaan. Siihen ei ole paluuta.

Vähintään yhtä vaarallinen on def­laatio. Hämäläinen viittaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Heikki Taimion taannoiseen kirjoitukseen, jon­ka mukaan natseja ei nostanut valtaan hyperinflaatio vaan deflaatio. Sitä seura­sivat talouden halvaantuminen ja korkea työttömyys.

Yhteiskuntarauhan säilyttäminen on peruste sille, miksi Sirkka Hämäläinen ymmärtää, etteivät kriisimailta vaaditut menoleikkaukset ja rakenteiden korjaa­minen yksin riitä. Vastapainoksi EU:lla on oltava valmius ”uskottaviin” tukitoimiin.

”Kriisimaiden kaatuminen tulisi kal­liiksi kaikille.”

Kriisi ei ole vienyt Hämäläisen uskoa yhteistyön voimaan. Kun kriisi syventää integraatiota eivätkä rahamarkkinat tunne rajoja, nimenomaan rahoitusjärjestelmästä on hänen mielestään jär­kevää huolehtia yhdessä.

Hämäläisen mielestä EKP on hoita­nut asioita kriisioloissa ”hyvin ja luo­vasti”. Monet nyt keskusteltavina olevat uudistukset eivät kuitenkaan auta nykykriisissä vaan järjestelmän tulevaisuuden turvaamisessa.

Yksi ehdotettu keino pitäisi kuiten­kin siirtää pohdittavaksi myöhemmin:

”Eurobondit ovat nykytilanteessa järje­tön ajatus!”

Eurobondit olisivat kaikkien euro­maiden yhdessä liikkeeseen laskEMIa joukkovelkakirjoja. Kun EU ohjaisi yhteisvastuulla otettua velkaa kriisimaille, nii­den rahoituksen saanti helpottuisi, korot alenisivat ja rauhattomuus vähenisi.

”Ei”, sanoo Hämäläinen ja ot­taa tueksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Vesa Vihriälän raportin eu:n ajolähtö – Kriisiunionista yhteisvastuun unioniin.

”Miksi kriisimaat korjaisivat toi­mintaansa, jos julkista velkaa alettaisiin maksaa yhteisesti?”

Hintavakauteen ei pidä suhtautua kriisissä kirkasotsaisesti, mutta pitkänaikavälin tavoitteenase on edelleen hyvä.
Enemmän enemmistöpäätöksiä

Hämäläinen kertoo, että eurobondit oli­vat esillä jo EKP:n alkuaikoina. Johto­kunnassa ajatuksen tulisin vastustaja oli entinen Saksan keskuspankin pääekono­misti Ottmar Issing, jota moni piti uuden keskuspankin uskottavuuden ja riippu­mattomuuden takuumiehenä.

”Eurobondeja ei pidä olla ilman fis­kaaliunionia eli tiukkoja yhteisiä budjettiraameja ja rajojen rikkomista seuraavia automaattisia rangaistuksia”, Hämäläi­nen toteaa.

Hämäläinen toivoo, että EU:n ta­loudellinen integraatio syvenee, vaikka ymmärtääkin kansallisen päätösvallan luovuttamisen vaikeuden.

”Sanotaan, että EU:ssa pitää olla demokratia, ja samaan aikaan pidetään luonnollisena, että viiden miljoonan kansalla on sama yksi ääni kuin 80 mil­joonan kansalla. Kannattaisin enemmän enemmistöpäätöksiä, mutta silloin tie­tysti demokratiaa pitäisi lisätä muualla. Ei esimerkiksi komissio ole mitenkään demokraattinen.”

Pankkivalvonta, nyt

Pankkiunioni, jota EU yrittää käynnistää nopealla aikataululla, on tärkeä tulevai­suuden kriisintorjuntakeino. Hämäläinen vaatii poliitikoilta ryhtiä pankkiunionin ajamiseen.

”Valvontaa pitää kiristää, tehostaa ja erityisesti ulottaa systeEMIsten eli järjes­telmäriskien tunnistamiseen.”

”Pankkiunionin nopean aikataulun ei pitäisi olla ylipääsemätön ongelma. EU ei lähde liikkeelle tyhjästä, ja kansallisilla valvojilla säilyy vahva rooli”, Hämäläi­nen sanoo.

Täydellistä pankkivalvonnastakaan tuskin heti tulee. Yhteiseen talletussuojaan liittyy isoja ongelmia. Hämä­läinen on samaa mieltä kuin todennäköisesti useimmat suomalaiset: yhteis­tä talletussuojarahastoa ei voi perustaa yhdistämällä nykyiset rahastot.

”Ei se olisi reilua. Pohjoismaiset pan­kit ovat käyneet kriisin kunnolla läpi, hoitaneet asiansa ja keränneet vakuus­rahastoja. Jos tulee yhteinen talletussuojarahasto, sen kartuttaminen pitää aloittaa alusta.”

Hämäläinen haluaisi houkutella vastahakoiset, euroalueen ulkopuoli­set maat pankkiunioniin kehittämällä Euroopan keskuspankkijärjestelmän yleisneuvoston General Councilin työ­tä. Kaikki EU-maat ovat mukana yleisneuvostossa, joka periaatteessa on tieto­jenvaihdon paikka. Mutta miksei se voisi tehdä myös päätöksiä?

”Ihannehan olisi tietysti globaali pankkivalvonta”, Hämäläinen toteaa.

Huonot pankit kaatukoot

Vaatimukset omistaja- ja sijoittajavas­tuun kiristämisestä ovat äänekkäitä ja Hämäläisen mielestä oikeutettuja. ”Krii­sin keskellä tässä asiassa on kuitenkin vaikea edetä.”

Hämäläinen toivoo, että Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen työ­ryhmän raportin ehdotukset etenisivät. Liikasen eurooppalaista pankkijärjestel­mää koskeva raportti julkaistiin lokakuussa.

Pankeille pitäisi tehdä selkeä jär­jestelmä, joka kertoisi etukäteen, missä järjestyksessä mahdolliset tappiot kuita­taan. Ensi vastuu olisi omistajilla, seuraa­va sijoittajilla, ”ja vain pienen ihmisen talletuksilla olisi suoja”.

Selkeä omistaja- ja sijoittajavastuu olisi vakavaraisuusvaatimusten ohella keino hillitä vastuutonta riskinottoa ja vähentää pankkien kaatumisen riskiä. ”Viimeistään Lehman Brothersin kaa­tuminen teki kaikille selväksi, kuinka vakava asia pankin kaatuminen on”, Hämäläinen painottaa.

Silti pankkien tehtävä on ottaa ja kantaa riskejä. Pitäisi vain estää erilais­ten riskien sekoittuminen ja liian suurten riskikeskittymien syntyminen.

”Myös pankin pitää voida kaatua.”

Suomen oma kriisi

Kyllä Suomi taitaa usein näyttää häiriköltä”, Sirkka Hämäläinen sanoo, kun puhe kääntyy Suomen viimeaikaiseen Eurooppa-politiik­kaan.

Hän ei ota kantaa siihen, onko Suomella varaa uhitteluun, mutta surullista se hänen mielestään on. Suomi on ollut saamapuolella EU-jäsenyyden ajan. Elintaso on nous­sut, tunnettuus parantunut, vienti kasvanut, vakaus vahvistunut.

Sekavan kriisin keskellä poliitik­kojen tehtävä on Hämäläisen mie­lestä ottaa asioista selvää, nähdä kokonaisuus ja kansalaisten etu ja perustella näkemyksenä. Usein kuitenkin tuntuu, että etusijan vie huoli omasta kannatuksesta. On helpompi arvostella muita maita kuin tarttua omiin ongelmiin.

Hämäläinen muistuttaa, että Suomella on paljon omia isoja kil­pailukyky- ja rakenneongelmia. Niihin pitäisi puuttua.

”Jo 1990-luvulla oli paljon pu­hetta kannustinloukuista, jotka estävät työntekoa. Ne ovat yhä olemassa, ei niille ole mitään tehty.”

Hämäläinen muistuttaa Aalto-yliopiston professorin Sixten Kork­manin laskelmista, joiden mukaan merkittäväkin lasku eurokriisistä rasittaisi Suomen kansantaloutta vähemmän kuin oman väestön ikääntyminen.

”Mittakaava olisi hyvä muistaa”, Hämäläinen sanoo.

Ikälasku tuskin paljon kevenee. Eurolaskusta Hämäläinen ei odota pahinta mahdollista.

Taka-alalle on jäänyt sekin, että euron tavoitteena oli alun perin myös vahvistaa Euroopan kilpailu­kykyä. Euron kriisin ei pitäisi antaa peittää Aasian ja muiden nousevien talouksien Euroopalle aiheuttamaa painetta.

Hämäläinen on seurannut kansainvälistäyritystoimintaa sisältäpäinkymmenen viime vuotta. Ko­neen, Sanoman ja Wallenbergin suvun omistuksia hallinnoivan In­vestorin hallituksesta katsoen maa­ilma ei rajoitu euroalueeseen.

Hämäläinen uskoo, että ilman EU-jäsenyyttä suomalaisten yritystenmenestys Aasian markki­noilla olisi ollut nykyistä heikompi.

Eurokriitikot vertaavat mielel­lään Suomea Ruotsiin; naapurillahan menee mainiosti, vaikka se piti kiinni omasta valuutastaan. Hämäläisellevertailu länsinaapuriin sopii. ”Ruotsi on hyvä verrokki Suomelle.”

Kruunu ei kuitenkaan selitä länsinaapurin vahvaa taloutta. Painavampia syitä ovat historia ja maan oma politiikka.

”Ruotsi on talouden rakentei­den korjaamisessa ja julkisen talou­den kurinalaisuudessa paljon Suomeaedellä. Tästä pitäisi ottaa mallia.”