Skip to main content

Valtatyhjiö etsii täyttäjäänsä

Teksti Lauri Tähtinen

Kun G7-maiden ja muiden länsimai­den talous romahti, rauniolle perus­tettiin G20. Siihen riittää nyt tunkua.

Mutta jos kaikki haluavat paikan kokouspöydästä vaan eivät suostu otta­maan vastuuta, maailmaa ei tosiasiassa johda kukaan. Elämme ”G-nollan” ai­kakautta, kirjoittaa poliittisiin riskeihin keskittyvän konsulttiyhtiö Eurasia Grou­pin Ian Bremmer.

Uudessa kirjassaan Every Nation for Itself Bremmer esittää, että Yhdysvaltain kyky tarjota globaaleja julkisia hyödyk­keitä – esimerkiksi vartioimalla merireit­tejä – heikkenee eivätkä eurooppalaiset tai nousevat vallat suostu tai kykene ot­tamaan vastuuta. Yhteistyö ei suju, mis­tä käy Bremmerin mukaan esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastokokous vuonna 2009. Siellä ei päästy sopuun sitovasta ilmastosopimuksesta. Moni muukin glo­baali ongelma veden ja ruuan riittämät­tömyydestä ydinaseiden leviämiseen on vailla ratkaisuja.

Parinkymmenen riitasointuisen maan kuoron sijaan muut keskustelijat ovat jo peräänkuuluttaneet G2:ta, todel­listen mahtien Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistyötä rauhan ja kasvun puolesta. Bremmerin mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen.

Ian Bremmer: Every Nation for Itself. Winners and Losers in a G-Zero World. Portfolio/Penguin 2012, 240 s.

Ian Bremmer: Every Nation for Itself. Winners and Losers in a G-Zero World. Portfolio/Penguin 2012, 240 s.

Hänen mukaansa maailman merkit­tävistä valtioista Kiinan tulevaisuutta on vaikein ennakoida. Kiina ei voi jatkaa vanhaan malliin vuosikymmentäkään. Maan on rakennettava talouskasvunsa nykyistä monipuolisemmalle pohjalle, valtiovallan on kyettävä tyydyttämään entistä tiedostavamman kansan tarpeet ja selviydyttävä väestön vanhenemisesta. Kiinan kommunistisen puolueen johdon katse pysyy siksi kiinteästi kotimaassa.

Entä Yhdysvallat? Vastoin F. Scott Fitzgeraldin toteamusta Bremmer uskoo, että ”amerikkalaisessa elämässä on aina toinen näytös”.

Yhdysvaltain saavuttama asema, elin­voimaisuus ja poliittisten instituutioiden kestävyys valavat uskoa tulevaisuuteen. Silti Yhdysvaltain on ymmärrettävä, että ideologisesti määritelty ulkopolitiikka on ylellisyystuote, johon maalla ei ole varaa G-nollan aikakaudella: rahat, toisin kuin haasteet, käyvät vähiin. Lisäksi maan on sitouduttava kansainväliseen kauppaan ja globalisaatioon, joka on nyt karkaa­massa sen hyppysistä.

Sekä Yhdysvaltain että Kiinan pitäisi olla entistä itsevarmempia mutta tunnis­taa yhteiset etunsa rauhan ja kaupan yl­läpitämiseksi. Silti G2:ta voi olla vaikea muodostaa varsinkin kun Yhdysvaltain ja Kiinan poliittiset ja taloudelliset jär­jestelmät eroavat toisistaan rajusti. Jos G-nolla kärjistää Yhdysvaltain ja Kiinan välejä entisestään, lopputuloksena voikin olla toinen kylmä sota.

Joka tapauksessa G-nolla ei ole py­syvä olotila, vaan valtatyhjiön on täy­tyttävä. Todennäköisimpänä vaihtoeh­tona Bremmer pitää sitä, että alueelliset mahdit kasvattavat merkitystään. Osa niistä on ”saranavaltioita”, jotka voi­vat tarvittaessa muuttaa ulkopoliittista kurssiaan. Brasilia on näistä merkittävin, mutta Bremmer näkee jopa viennistä elä­vän Saksan voivan lähestyä kiinalaisten näkökantoja, jos Euroopan unionille käy huonosti.

Bremmeriltä voi kuitenkin kysyä, missä määrin hänen G-nollansa nojaa eriskummalliseen historiantulkintaan. Hän kutsuu Yhdysvaltoja kylmän so­dan aikaiseksi G1-vallaksi, mikä varmasti nostattaa aikakauden nähneiden kulma­karvoja. Taloudellisesti Yhdysvallat ehkä oli G1, muttei sotilaallisesti. Nyt Yhdys­vallat on yksinäinen suurvalta sotilaalli­sesti, muttei taloudellisesti. Kumpikaan ei yksin riitä.

Ehkä G-nollan aika on lopulta vä­hemmän eriskummallinen ilmiö kuin Bremmer antaa ymmärtää. G-ryhmiä on ennenkin ollut vähän joka lähtöön. G7:n syntyä edelsi G77. Globaalin etelän etujärjestöä Bremmer ei kirjassaan edes mainitse.