Virtuaalinen villi länsi

Internetin vapautta puolustavat kokouksessa länsimaat, jotka haluavat pitää verkon sellaisena kuin se on nyt. Toisella puolella pöytää istuvat Venäjä, Kiina, Iran, Brasilia ja Intia sekä muut valtiot, jotka haluavat rajoittaa kansa­laistensa netinkäyttöä.

Länsimaiden sanan- ja kokoontu­misvapauteen nojaava puhe on kuiten­kin vain osa totuutta. Kun sananvapaus uhkaa vaikkapa Yhdysvaltojen etua, maa on valmis tekoihin, jotka eivät tue sen kauniita puheita.

Yksi Nikkasen kirjan kiinnostavim­mista jaksoista käsittelee Islannin uut­ta medialakikokonaisuutta IMMIä. Sen tarkoitus on suojella kriittistä journa­lismia turvaamalla yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen vuotajan asema ja nostamalla kunnianloukkauksen syyte­kynnystä. Lisäksi lakipaketin on määrä houkutella Islantiin palvelinkeskuksia. Vaikka laki ei vielä ole voimassa, Islan­ti on jo noussut maailman neljänneksi houkuttelevimmaksi palvelinkeskusten sijaintimaaksi. Suomi on samalla listalla yhdeksäs.

Nikkanen on huolestunut myös tieto­kannoista, joiden armoilla olemme. Hä­nen mukaansa keskivertosuomalainen löytyy 150 rekisterinpitäjän tietokan­nasta. Esimerkiksi sairaaloissa uteliaat työntekijät voivat käydä lukemassa jul­kisuuden henkilöiden tietoja.

Jos verkkoistunut tieto voi olla kiu­sallista tai haitallista hyvinvointiyhteis­kunnan asukkaalle, entä ne, jotka eivät asu yhtä turvallisissa maissa? Nikkanen herättelee poliitikkoja, jotka eivät ym­märrä lakeja säätäessään, että tekniikka ja koodi ovat verkossa yhtä kuin laki. Kun lännessä määritellään valvonnan teknisiä standardeja, sama teknologia kulkeutuu myös maihin, joissa ihmisoi­keuksista ei piitata.

Tämä naiivius paljastuu Nikkasen kirjaa selvemmin Misha Glennyn Hämärän markkinoissa. Salapoliisiromaanin juo­nen tavoin etenevä kirja näyttää, miten helppoa rikollinen toiminta on ollut niille, jotka ovat osanneet suunnistaa verkossa muita paremmin. Luottokor­tin käyttäjiä voidaan huijata maapallon toiselta puolelta, ja kiinni jäämisen riski on olematon. Huijarit järjestivät jopa oman kansainvälisen konferenssinsa tiedotteineen kaikkineen 2000-luvun alun Odessassa, joka oli tuolloin itäisen alamaailman ykköskaupunki.

Itäiset korttihuijarit saavat rauhassa myydä toisilleen luottokorttien kopiointi­laitteita, sillä esimerkiksi Venäjän viran­omaisia eivät kiinnosta rikokset, jotka kohdistuvat länsimaiden asukkaisiin. Eivätkä länsimaidenkaan poliisivoimat yleensä kilju riemusta, kun joku heidän joukossaan kiinnostuu nettirikollisuu­desta. Glennyn mukaan päälliköt haluavat tietää, ovatko uhrit heidän poliisipiirinsä alueelta.

On tosin niitäkin valvovia koneisto­ja, joita nettirikollisuus kiinnostaa. Vaik­ka kirja keskittyy luottokorttivarkaisiin, se kertoo samalla varjotarinan valtioiden tiedustelupalveluista. Se peilaa mielen­kiintoisella tavalla Nikkasen kritiikkiä valvonnan lisääntymisestä.

Glenny väittää, että lukipa hänen kirjaansa missä tahansa, lähistöllä toimii Yhdysvaltain salainen palvelu. Lisäksi nettirikollisia jahtaavat FBI sekä USPIS eli Yhdysvaltojen postiturvapalvelu. Kirjas­sa kuvataan, miten agentit soluttautuvat nettirikollisyhteisöihin – toisinaan niin syvälle, että joutuvat toisten laitosten tai maiden tarkkailun alaiseksi.

Venäjän salaisen poliisin arkistoi­hin puolestaan sujahtaa kopio kaikesta maassa tapahtuvasta nettiaktiivisuudes­ta, ja turvallisuuspalvelu FSB on Glennyn mukaan hyvin selvillä alueen nettirikolli­sista. Valtioiden salaiset palvelut vaikut­tavat olevan aivan hakkerien kannoilla, eikä ongelma ole niinkään rikollisten valvonta vaan rikosten todistaminen oikeudessa.

Virtuaalimaailma on huomaamat­tamme kehittynyt erottamattomaksi osaksi jokapäiväistä elämäämme. Nikka­nen ja Glenny tekevät meille palveluksen avaamalla verhoja niihin virtuaalitodel­lisuuden soppiin, johon emme muuten löytäisi.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.