Myöhäiskeskiajalla elänyt saksalai­nen oikeustieteen tohtori SebastianBrantlähestyi aikalaistensa paheita pi­rullisella satiirilla runoelmassaan Das Narren Schyff (Narrien laiva) vuodelta 1494. Brantin säkeet opastavat Helsingin Sanomien ulkomaantoimittajaa Heikki Aittokoskea, joka seilaa omassa NarrienlaivassaanBrantin tavoin ihmisyyden synkimmille vesille.

Aittokoski otti vuoden virkavapaa­ta ja matkusti Mogadishuun, Kabuliin, Dhakaan, Kiovaan, Lontooseen ja Nica­raguan takamaille. Hän kertoo pieleen menneestä maailmasta, kysyy miksi niin monin paikoin näyttää sysipimeältä ja etsii matkoillaan kirkkaita toivon lyhtyjä – kuten Afganistanissa jo aiemmin toi­mittajana haastattelemaansa teinityttöä Fazilaa, joka on kaikista mahdollisista vastuksista huolimatta päässyt kadulta sisähalliin harrastamaan rakastamaansa skeittausta.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Matka pieleen menneessä maailmassa. HS-kirjat 2013, 295 s.

Aittokoski ei löydä enää Fazilaa. Ei­kä hän pääse sinnikkäistä yrityksistään huolimatta Päiväntasaajan Guineaan, yhteen maailman hyytävimmistä dikta­tuureista, josta kertoo kirjan viimeinen luku Himo.

Päiväntasaajan Guinea on ollut kah­den murhanhimoisen itsevaltiaan hallin­nassa siitä asti, kun maa itsenäistyi Es­panjan siirtomaavallasta vuonna 1968. Piskuisen afrikkalaisvaltion runsaat öljyvarat kelpaavat silti hyvin Pohjois- Amerikan ja Euroopan markkinoille. Siksi maa ei tarvitse sen enempää turis­teja kuin toimittajia.

Kirja on kokeneen ulkomaantoimit­tajan välitilinpäätös omasta työmaas­taan. Maailma on muuttunut Sebastian Brantin ajoista, mutta kuolemansynnit jylläävät. Aittokoski kuvaa elävästi toi­mittajan työtä Mogadishun tai Kabulin kaltaisissa paikoissa: työn rajoituksia ja menetelmiä, mutta myös kokemiaan pe­lon ja vastenmielisyyden tunteita.

James Sherr: Hard Diplomacy and Soft Coercion. Russia’s Influence Abroad. Chatham House 2013, 152 s.

Chatham Housen kokeneen Venäjä-tutkijan James Sherrin uuden kirjan teemana on Venäjän ulkoisen vaikutus­vallan rajallisuus, jonka Venäjä pyrkii kätkemään voimakkaan poliittisen kie­lenkäytön taakse.

Sherrin mukaan Venäjä on Vladimir Putinin valtakaudella enemmänkin hu­kannut mahdollisuuksia kuin hyödyn­tänyt niitä. Venäjästä ei voi tulla aidosti strategista, ennakoivaa ja tehokasta toi­mijaa, jos maan ulkopolitiikka on alistet­tu sisäpoliittisille tavoitteille ja nykyisen hallintomallin pönkittämiselle.

Tämä ulkopolitiikan sisäänpäin kääntynyt luonne erottaa Venäjän Yh­dysvalloista ja EU:sta. Läntisten mahtien pyrkimyksenä on levittää omaa poliit­tista malliaan – vapaita vaaleja, vahvoja instituutioita ja vapaakauppaa – ja tehdä siitä kansainvälisen järjestelmän perusta. Venäjä kokee olevansa puolustuskan­nalla ja pyrkii vaikuttamaan kansainvä­liseen kehitykseen säilyttääkseen oman järjestelmänsä.

Sherrin mielestä Venäjän vahvuus piilee sen kyvyssä käyttää perinteisiä valtataktiikoita: propagandaa ja kielen manipulointia. Suhteessa naapurimaihin hallitus käyttää hyväkseen myös hajota ja hallitse -taktiikkaa.

Joitakin näistä tempuista ovat hyö­dyntäneet niin tsaari Nikolai I kuin Leo­nid Brežnevkin. Toiset temput taas ovat Putinin hallinnon kehittämiä ja kertovat presidentin taustasta Venäjän turvalli­suuspalvelun agenttina.

Venäjän tavoitteita ovat uusi euroop­palainen turvallisuussopimus, uudistettu sopimus energiaperuskirjasta, viisumiva­paus EU:n kanssa, Ukrainan liittyminen Euraasian tulliliittoon sekä Euraasian unionin perustaminen. Jollei Venäjä saa haluamaansa, se ryhtyy hankalak­si – Sherrin sanoin siitä tulee elefantti huoneessa.

Sherr tarkastelee myös Venäjän vai­kutusvallan keskeisiä tekijöitä: energiaa, liike-elämää, kulttuuria ja ortodoksi­kirkkoa. Kirkko on äskettäinen lisäys Kremlin vallankäytön välineisiin, ja Sherrin arvio sen roolista on erityisen mielenkiintoinen. Sherrin mielestä kir­kon ja patriarkka Kirillinmerkitystä on toisinaan yliarvioitu. Aiheesta olisi mie­lellään lukenut enemmän, mutta Sherr on omistanut sille vain puoli sivua.

Kirjan ongelmana ylipäänsä on sen suppeus; käsiteltävän aiheen laajuus ei nyt saa ansaitsemaansa perusteellista kä­sittelyä. Sherr myöntääkin, ettei hänen teoksensa ole akateeminen tutkimus eikä hänen tavoitteenaan ole ollut muodos­taa teoriaa Venäjän ulkopolitiikasta vaan koota yhteen vuosien mittaan kertyneitä huomioita ja ajatuksia.

Kirjan lopuksi Sherr tarjoaa neuvoja läntisille päätöksentekijöille. Muotoil­tiinpa Venäjän-politiikkaa Brysselissä, Washingtonissa, Berliinissä tai Helsingis­sä, romukoppaan joutavat yhtä lailla Ve­näjän pelko kuin illuusiot kumppanuu­desta. Venäjä ei ole lännelle liittolainen eikä vihollinen, Sherr kirjoittaa.

Tästä lähtökohdasta lännen tulisi edistää kolmea asiaa: Ensinnäkin Venä­jän-tuntemuksen tasoa olisi nostettava. Suomen ja Puolan kaltaisia maita lukuun ottamatta lännen Venäjä-asiantuntemuk­sen määrä ja laatu ovat Sherrin mukaan heikentyneet huomattavasti viime vuo­sina.

Toiseksi länsimaiden olisi lisättävä panoksiaan julkisuusdiplomatiaan ja kerrottava Venäjän kansalle, mitä län­tiset järjestöt tavoittelevat ja miten ne toimivat. Kolmanneksi lännen olisi koor­dinoitava paremmin Venäjää ja sen naa­purimaita koskevia toimiaan. EU:n tulisi esimerkiksi sovittaa aiempaa paremmin yhteen jäsenmaidensa politiikkaa itäisen kumppanuuden maita kohtaan.

Kirjoittaja on europarlamentaarikko Tarja Cronbergin erityisavustaja.

Fantu Cheru & Renu Modi (toim.): Agricultural Development and Food Security in Africa. The Impact of Chinese, Indian and Brazilian Investments. Zed Books 2013, 256 s.

Harva Afrikan valtio pystyy takaa­maan kasvavan väestönsä ruoka­turvaa. Mantereen viljelyteknologiat ja hallinnolliset järjestelmät ovat lap­senkengissään ja hehtaarisadot pieniä luonnonvarojen runsaudesta huolimatta. Siksi yleinen näkemys on, että Afrikan maataloutta pitää kehittää.

Pohjoismaisen Afrikka-instituutin tutkijan Fantu Cherun ja Mumbain yliopiston luennoitsijan Renu Modin toimittamassa kirjassa tarkastellaan Brasilian, Kiinan ja Intian investointeja afrikkalaiseen maatalouteen. Kiihko­ton analyysi aiheesta on tervetullut lisä keskusteluun, joka on tähän mennessä ollut enimmäkseen ideologista ja koske­nut etenkin valtioiden ja ylikansallisten yritysten maakauppoja Afrikassa.

Kirjan toimittajien mukaan inves­toinnit voivat laukaista afrikkalaisen maatalouden murroksen, joka auttaisi mantereen maita takaamaan ruoka­turvansa ja käymään entistä enemmän kansainvälistä kauppaa. Useat kirjoit­tajat ottavat kuitenkin suoraviivaisen näkökulman investoinneista aiheutu­vien ongelmien ratkaisemiseen: vastuu ratkaisuista palaa valtionhallinnolle.

Ratkaisu on yksinkertaistava. Vain harvat Afrikan valtiot ovat niin kor­ruptoitumattomia tai instituutioiltaan vahvoja, että ne yksin pystyisivät ratko­maan maan omistajuuteen tai käyttöön liittyviä paikallisia, saati kansainvälisiksi kehittyviä kiistoja.

Kirjan 16 kirjoittajaa esittelevät monimuotoisen, globaaliksi kasvaneen yritysten, yhteisöjen, valtioiden ja kan­sainvälisten yhteistyöelinten verkoston, jossa tietoa, teknologiaa, pääomaa ja maata siirretään, lainataan sekä kaupa­taan. Kirja avaa toistensa kanssa kilpai­levia näkökulmia tapoihin, joilla Kiinan valtiokoneiston kokeiluhankkeet, Intian yritysvetoiset maakaupat ja Brasilian pehmeä(hkö) teknologian siirto ovat vai­kuttaneet afrikkalaiseen maatalouteen.

Kannustava esimerkki ovat muun muassa intialaisen Kiroskal Brother -yhtiön kastelutekniikan kehittämis­hankkeet, joita yhtiö on toteuttanut yh­teistyössä Egyptin ja Senegalin valtioiden kanssa. Projektit ovat parantaneet pai­kallista ruokaturvaa, kasvattaneet sato­ja ja lisänneet viljelypinta-alaa. Lisäksi hankkeissa on koulutettu viljelijöitä ja virastojen teknistä henkilökuntaa käyttä­mään ja huoltamaan kastelujärjestelmiä.

Vastaavasti kirjan kriittiset tapaus­tutkimukset osoittavat, että afrikkalai­set valtiot lähes kilpailevat siitä, kuin­ka paljon verohelpotuksia tai löyhää työlainsäädäntöä ulkomaisille yrityk­sille voidaan taata. Esimerkiksi Etio­pia on sitoutunut huolehtimaan, että intialaisyritys Karuturin vuokraamalla 100 000 hehtaarin maa-alueella ei ole ”häiriötekijöitä”. Alueen pienviljelijöi­tä on pakotettu siirtymään toisaalle, ja yrityksen toiminnan sujuvuus on luvattu taata tarvittaessa vaikka poliisin tai ar­meijan voimin.

Maan omistus- ja käyttöoikeudet ovat monissa Afrikan maissa uudel­leenmäärittelyn kohteena. Vahvaa val­tionhallintoa tarvitaan yhtäältä vahvis­tamaan paikallisyhteisöjen asemaa ja maanviljelijöiden oikeuksia maahansa, toisaalta houkuttelemaan ja ohjaamaan ulkomaisten yritysten investointeja maa­talouteen. Valtio puolestaan ei voi vah­vistua ilman toimivia paikallisyhteisöjä ja ylikansallisia yhteistyöelimiä, kuten Afrikan unionia. Afrikkalainen maata­lous saa investoinneista parhaan hyödyn vain, jos eri tasoilla toimivat yhteisöt, instituutiot ja yritykset pelaavat yhteen.

 

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Turun yliopistossa.

Tietotekniikan luotettavuudesta on tullut keskeinen osa sodankäyntiä, sillä asevoimat toimivat nyky-yhteis­kunnan tavoin pitkälti bittien varassa. ”Kybersodasta” voi lukea lähes päivit­täin: palvelunestohyökkäykset kaatavat internet-sivustoja, ja digitaalinen vakoi­lu ja erilaiset hakkeroinnit saavat suurta huomiota, kun niiden kerrotaan olevan kybersotaa.

Tällainen kybersodan ”hypetys” on väärin ja turhaan kiihdyttää jo käynnissä olevaa kyberasevarustelukilpaa, toteaa King’s Collegen professori Thomas Rid uudessa kirjassaan. Saksalaissyntyisen Ridin kritiikkiin on helppo yhtyä: kaik­kia kybermaailman tapahtumia ei tule ymmärtää sodankäyntinä.

Rid määrittelee kolme sodankäyn­nin kriteeriä. Ensiksi sodan tulee olla luonteeltaan väkivaltaista. Toiseksi Rid korostaa sodan välineellistä luonnetta: sodassa vastustaja koetetaan saattaa puolustuskyvyttömäksi. Kolmannen ja keskeisimmän sodan määritteen Rid lai­naa Carl von Clausewitzilta, yhdeltä his­torian kuuluisimmista sotateoreetikoista. Clausewitzin mukaan sodankäynnillä on aina poliittinen luonne ja sodan tarkoitus tulee nähdä poliittisessa viitekehyksessä.

Thomas Rid: Cyber War Will Not Take Place. Oxford University Press 2013, 218 s.

Ridin mukaan maailmassa ei ole vielä nähty yhtään kyberhyökkäystä, joka täyttäisi nämä kolme sodankäyn­nin kriteeriä. Rid kuitenkin menee vielä pidemmälle ja väittää, että kybersotaa ei tule, cyber war will not take place, kuten kirjan nimi toteaa.

Etenkin kysymys sodankäynnin väkivaltaisuuden luonteesta on kyber­maailmassa vaikea. Jos kybermaailman kautta haluttaisiin heikentää vastustajaa, iskujen kohteiksi valittaisiin ensisijaisesti siviiliyhteiskunnan kohteita, kuten säh­kön- tai vedenjakelu.

Miten vakava hyökkäyksen pitäisi tällöin olla, jotta hyökkäyksen kohde voisi julistaa hyökkääjälle tavanomaisen sodan? Montako siviiliuhria johtaisi so­danjulistukseen? Entä mikä olisi tilanne, jos kyberhyökkäyksellä (jonka alkuperää on usein vaikea täsmällisesti määrittää) sekoitettaisiin valtion pankkijärjestelmä? Tällainen hyökkäys saisi modernin yhteiskunnan vakavaan häiriötilaan – ilman varsinaista väkivallan käyttöä.

Kybermaailman määritteet, kansal­liset kyberdoktriinit ja kansainvälinen normisto ovat siis vasta hahmottumas­sa. Siksi sodan ja rauhan aikojen raja on hämärtynyt, ja on luisuttu aktiivisten kybertoimien harmaalle alueelle ilman kansainvälistä sääntelyä.

Kybermaailmassa on fyysistä maail­maa helpompi operoida jäämättä kiin­ni. Toisaalta Yhdysvallat on ilmoittanut tehneensä jo vuonna 2011 yli kaksisataa kyberhyökkäystä esimerkiksi Kiinaa, Ve­näjää, Irania ja Pohjois-Koreaa vastaan, ja Britannia kertoo avoimesti kehittävän­sä hyökkäyksellisiä kyberkykyjään. Noin viidelläkymmenellä maalla on käynnissä sotilaallinen kybervarustelu.

Vielä nyt kyberoperaatioita ei ole yleensä integroitu muihin operaatioihin, vaan ne ovat ennemminkin erillisiä eri­koisoperaatioita. Kyse on yhdestä sodan­käynnin lisäulottuvuudesta, joka tarjoaa poliittisille päättäjille uuden – yleensä varsin edullisen ja huomaamattoman – vaikutuskeinon.

Toisaalta bittien maailma vaikut­taa jo kaikkialla: ilman bittejä myös sotatoimet maalla, merellä, ilmassa ja avaruudessa jäisivät pitkälti tekemättä. Puhdasta kybersotaa ei siis ehkä tule, mutta jokaisen tulevaisuuden sodan voi arvioida sisältävän kyberkomponentin. Kybermaailma läpäisee jo nyt ainakin kehittyneissä valtioissa kaikki sodan­käynnin tasot ja ulottuvuudet.

 

Kirjoittaja on sotatieteiden tohtori ja Stonesoftin kyberturvallisuusjohtaja.

KUVA : Tuomas Tikkanen

Ole paljas, ole auki. Katso ihmistä sil­miin. Kuuntele tarina, jonka kerto­ja ei muuten tulisi kuulluksi, ja kerro se sitten kuvillasi.

Kun valokuvaaja Meeri Koutaniemi viisi vuotta sitten luki Ken Lightin kirjan dokumenttivalokuvaajien työstä ja elä­mästä, hän ahmi sanoja, lumoutui, itki ja luki tärkeinä pitämiään rivejä yhä uudel­leen. Juuri kuvajournalismin opintonsa aloittanut parikymppinen Koutaniemi sai vahvistusta tunteelleen siitä, että kuvajournalismilla voi vaikuttaa, jos luottaa tekemisen paloonsa. Ja suostuu kohtaamaan kuvattavat ihmisinä.

Ennen opintojaan Koutaniemi oli jo ehtinyt kuvata Latinalaisessa Ameri­kassa ja Intiassa. Hän oli käytännössä todennut, että kuvaaminen on hänelle luontaisin tapa tehdä työtä ja vaikuttaa ”sellaisiin sosiaalisiin ja poliittisiin on­gelmiin, jotka voivat muuttua vain otta­malla kantaa”.

Sittemmin vuoden lehtikuvaajana palkittu Koutaniemi on ottanut työs­sään kantaa esimerkiksi siihen, kuinka syyrialaiset pakolaiset tai meksikolaiset hiv-positiiviset transseksuaalit nähdään läntisessä kuvavirrassa. Hän sanoo haluavansa lisätä ymmärrystä, provosoi­da keskustelua, ärsyttääkin. Tuoda eten­kin kehitysmaakuvastoon uusia tasoja.

”Kuvani eivät uhriuta eivätkä glori­fioi, vaan kuvattavat saavat kertoa elä­mästään niin kuin ovat sen kokeneet”, Koutaniemi sanoo.

Kuvattavat katsovat monista kuvista silmiin ja haastavat katsojan dialogiin. Vaikka kuvien aiheet ovat rankkoja – pa­kolaisuus, vähemmistöjen alistettu ase­ma, väkivalta, sairaudet –, kuvattavista näkyy koko inhimillinen tunneskaala. Perimmäisenä on toivo.

”Tunteiden kirjo on sama kaikille, olivat olosuhteet mitkä tahansa. Esimerkiksi libanonilaisella pakolaislei­rillä rakkaus ja huolenpito voivat olla suurempia kuin Suomessa, vaikka pa­kolaisten avuntarve on ilmeinen. Tätä länsimaisen katsojan on joskus vaikea hyväksyä.”

Koutaniemi kutsuu ilmiötä ”toisten mielen kolonisoimiseksi”: moni länsimai­nen katsoja olettaa alitajuisesti tietävän­sä, mitä kuvien kohteiden mielessä voi tai ei voi liikkua. Katsoja voi esimerkiksi olettaa, että meksikolainen hiv-positii­vinen transseksuaali surkuttelee kohta­loaan – ja kun hän katsookin kuvasta kohtisuoraan ja sanoo, että hiv-tartunta on herättänyt hänet arvostamaan elämää, katsoja hämmentyy. Hyvä niin.

Koutaniemi viettää kuvattavien kans­sa pitkiäkin aikoja, niin pitkiä kuin työ ja elämä vaativat. Joihinkin paikkoihin, kuten Kenian Narokiin, hän myös palaa. Narokissa Koutaniemi on kuvannut ym­pärileikattuja tyttöjä, ja kuvat liittyvät tekeillä olevaan dokumenttielokuvaan.

”Kuvaamiselle pitää antautua. Ku­vatessani käyn matkan ihmisenä, ystä­vystyn kuvattavien kanssa ja luon hei­hin luottamuksen. Tallennusväline tulee vasta sitten.”

Eikö avoimuus vaadi tavattomasti rohkeutta?

”Ajatus rohkeudesta pitää kääntää tässä työssä päälaelleen. Rohkeutta ei kysytä minulta, vaan esimerkiksi siltä ympärileikatulta tytöltä, joka kertoo minulle, kuinka syvän haavan leikkaus on hänen mieleensä jättänyt.”

Toinen Lightin teoksen tärkeäksi osoittautunut ajatus on ollut se, että ih­miset pitävät huolta. Täytyy vain luottaa.

”Yhtään asiaa ei voi hoitaa eikä ensimmäistäkään kuvaa ottaa yksin. Matkoilla tarvitaan niin katumyyjät, taksikuskit kuin portinvartijatkin, jotta sekunnin murto-osan napinpainallus on mahdollinen.”

Astrid Thors (r.) aloitti elo­kuussa kolmivuotisen kau­tensa Euroopan turvalli­suus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin vähemmistövaltuutettuna. Kotou­tuminen Hollannin Haagiin on saanut hyvän alun, ja polkupyörät perheelle on jo hankittu.

Kylmän sodan jälkeen, vuoden 1992 Helsingissä perustetun viran tavoitteena on ehkäistä konflikteja vähentämällä syrjintää kansallisia vähemmistöjä koh­taan Etyjin alueella. Järjestöön kuuluu 57 maata. Thors seuraa vähemmistö­valtuutetun tehtävässä norjalaista Knut Vollebaekia.

UP: Mikä on vähemmistövaltuutetun tärkein tehtävä?

AT: Tehtävässä on kyse ennen kaikkea konfliktien ehkäisystä, joten nimikkeen suomennos ja etenkin käytössä oleva ruotsinnos ombudsman ovat hieman harhaanjohtavia. Vähemmistövaltuute­tun tehtävänä on varoittaa valtioita hy­vissä ajoin, jos hän huomaa, että tilanne on riistäytymässä käsistä ja konfliktin vaara on ilmassa.

Millaisia kipupisteitä näet Euroopassa tällä hetkellä?

Kansalaisuuden myöntämiseen ja riistä­miseen liittyvät ongelmat ovat merkittä­viä, sillä ne vaikuttavat suoraan ihmisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Sotien ja valtioiden hajoamisen johdosta Etyjin alueella on jopa satojatuhansia ihmi­siä, joilla ei ole kansalaisuutta, eivätkä he pääse vaikuttamaan yhteiskuntansa asioihin – puhumattakaan heidän sosiaa­lisista oikeuksistaan. Lisäksi Euroopassa syntyy lapsia, joilla ei ole kansalaisuutta.

Esimerkiksi Slovakialla ja Unkarilla on ollut kiistaa siitä, millä ehdoin kan­salaisuus myönnetään muualla asuville ja milloin sallitaan kaksoiskansalaisuus. Keskustelu on saanut minut miettimään, kohtelemmeko Suomessa asuvia maa­hanmuuttajia ja suomalaisten ulkomail­la asuvia jälkeläisiä eriarvoisesti. Suo­messa asetetaan kielitaitovaatimuksia tänne juuri muuttaneille, toisin kuin suomalaisten jälkeläisille. Tapa kohdel­la eri tavalla maahan tulevia ja sieltä poistuvia on kasvava trendi, ja tämä aiheuttaa ristiriitoja.

Toinen huolenaihe ovat väestönlaskennat, joista tietyt väestöryhmät, kuten romanit, ovat jääneet tai jättäyty­neet ulkopuolelle. Taustalla voi olla esi­merkiksi epäluottamus rekisterinpitäjä kohtaan, kuten Kosovon Pristinassa teh­dyssä väestönlaskennassa kävi. Joissakin maissa, kuten entisen Jugoslavian tai Ro­manian alueella, ei ole sisäistetty sitä, että kieli ja kansalaisuus ovat eri asia.

Romanien asema on myös ratkais­tava. Kaikissa maissa romanit eivät ole päässeet rekisteröitymään ja ovat jääneet siten yhteiskunnan ulkopuolelle. Roma­nien syrjintä on muutenkin mittavaa, ja poliisin ylläpitämät rekisterit ovat tästä vain yksi esimerkki.

Meillä on entistä enemmän maita, jotka eivät myönnä ristiriitoja omalla maaperällään, mutta haluavat puhua omien kansalaistensa asemasta muissa maissa: ”meillä on kaikki hyvin, mutta katsokaa meidän veljesryhmäämme tässä toisessa maassa”. Tämä on huolestuttava piirre, sillä se johtaa helposti vähemmis­töjen eriarvoiseen kohteluun.

Millaista valtaa vähemmistövaltuutetulla on?

Käymme näistä teemoista jatkuvasti hil­jaisen diplomatian neuvotteluja eri val­tioiden kanssa. Kaikki työ ei ole julkista, jotta neuvottelun osapuolten luottamus säilyy. Tähän työhön liittyy kaksi para­doksia. Ensinnäkin onnistuminen on sitä, että konfliktia ei tule. Toiseksi meidän työmme on suurelta osin näkymätöntä, vaikka ulkopolitiikka on julkisempaa kuin koskaan ja ulkoministeritkin twiit­taavat.

Miten keskeiset ongelmat ovat muut­tuneet Euroopassa 1990-luvun alusta?

Vaikka painetta purkautui 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen jäl­keen esimerkiksi entisen Jugoslavian alueella, sitä on edelleen. Samalla kun vä­estöryhmien oikeudet ovat parantuneet, eri ryhmät ovat erkaantuneet toisistaan. Tällöin jännitteitä voi syntyä nopeasti uudelleen, kun ryhmillä ei ole kanssa­käymistä keskenään, etenkin jos maassa on edelleen paljon aseita. Länsi-Balkan on edelleen herkkä alue.

Toinen toimintamme painopiste on Keski-Aasia, missä elää monia kansan­ryhmiä ja kilpailu maasta ja vedestä on kiihtynyt. Myös nopea kaupungistumi­nen voi aiheuttaa konfliktitilanteita.

Edeltäjäni ovat seuranneet tarkasti myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneitä maita. Kun maan valtakieli on vaihtunut muuksi kuin venäjäksi, on syntynyt paljon ryhmiä, jotka eivät osaa valtakieltä eivätkä pysty osallistumaan yhteiskunnan toimintaan, kuten Moldo­vassa ja Georgiassa.

Länsi-Euroopassa on perinteisesti ajateltu, että meillä ei syty konflikteja niin helposti, mutta töitä on silti. Maa­hanmuuttajien tilanteesta käydään jatku­vasti keskustelua, eikä kaikkien mielestä niin kutsuttujen uusien vähemmistöjen asema kuuluisi edes valtuutetun toimi­alaan. Haluan kuitenkin jatkaa edeltä­jieni työtä vähemmistöjen osallisuuden edistämiseksi. Samaa työtä tehdään sekä lännessä että idässä.

Millainen rooli vähemmistövaltuutetulla on ollut EU:n jäsenyysneuvotteluissa?

Seurasin meppinä vähemmistövaltuu­tetun työskentelyä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, kun laajentumisesta keskusteltiin. Slovakia ei voinut silloin aloittaa jäsenyysneuvotteluja muun mu­assa siksi, että maan unkarilaisvähem­mistön asiat olivat niin huonolla tolalla. Vähemmistövaltuutettu Max van der Stoelin lausuntoja Slovakian tilanteesta seurattiin tarkasti.

Vähemmistövaltuutettu toimi myös vajaat kaksi vuotta sitten Romanian ja Serbian välittäjänä, kun näytti siltä, et­tä Serbia olisi saattanut estyä saamasta EU-ehdokasmaan asemaa. Turkki taas on määritellyt maansa vähemmistöt niin, ettemme pysty puuttumaan kurdien asemaan siellä Etyjin sääntöjen ja Turkin varauman vuoksi.

Mihin haluat erityisesti vaikuttaa omalla kaudellasi?

Haluaisin edistää monikielisyyttä ja monietnisyyttä. Euroopassa on jo arki­päiväistä, että kansalaisilla on monta identiteettiä ja että he puhuvat monia kieliä. Tärkeää olisi panostaa koulu­tusyhteistyöhön ja tehdä työtä nuorten kanssa, jotta voitaisiin estää nuorten ra­dikalisoituminen.

Integraation edistäminen monietni­sissä yhteiskunnissa on ollut keskeinen painotus vähemmistövaltuutetun tehtä­vissä jo aiemmin, ja tämä istuu minulle erittäin hyvin.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kirjoittaja

Kirsi Crowley

Kirjoittaja on Filippiineillä asuva toimittaja.

Kiinalainen ystäväni heläytti poikkeuksellisen riemas­tuneen naurun. Olin kertonut lopettavani tyttäreni matematiikan yksityistunnit, koska siellä ei opetettu ymmärtämään. ”Yksitoikkoista kertolaskun tois­toa?” tavallisesti hillitty ystäväni maisteli uskaliailta tuntuvia sanojani.

Ystävä selitti, että toistoilla tähdätään oppimaan nopea päässälasku, joka on hallittava kotona Kiinassa. Juttelimme Filippiinien pääkaupungissa Manilassa. Aasialaiseen ystäväpii­riini kuuluu monia alle kymmenvuotiaiden lasten vanhempia. Lähes poikkeuksetta lapset pänttäävät pitkän koulupäivän jälkeen ja viikonloppuisin yksityistunneilla matematiikkaa, englantia ja muita aineita.

”Oletko kokeillut singaporelaista matematiikkaa, kumon-metodia tai japanilaista abacusta?” Vanhemmat vertailevat me­netelmiä kuin kävisivät tunneilla itse. Tutorkeskuksia löytyy kauppakeskuksista ympäri kaupunkia. Yksityisopettajan voi tilata myös kotiin. Ja totta kai – iltapäiväopetuksessa annetaan kotiläksyä.

Aasian miljoonakaupungeissa ja runsasväkisissä maissa on kas­vamassa paremmin koulutettu sukupolvi kuin koskaan, kun tämän päivän aikuiset valmentavat lapsiaan Aasian nousuun.

Läksytaakan alla painivilta lapsilta odotetaan suuria. Yli­opistoon pääsyn uskotaan takaavan vaurauden.

Korean tilastokeskuksen mukaan neljä viidestä eteläkorealaisesta peruskoululaisesta käy maksullisella tutorilla. Kiina ja Hongkong tulevat lähellä perässä. Tutorointi on miljardien dollareiden bisnes, johon köyhimmätkin investoivat paremman tulevaisuuden toivossa. Aasian kehityspankin tutkimus kertoo, että Filippiineillä yli 40 prosenttia kuudesluokkalaisista käy maksullisessa tukiopetuksessa. Intiassa köyhimmistäkin lähes viidennes maksaa lapselleen lisäoppia.

Soulissa Samsungin taloustutkimuskeskus huomasi, että korealaisperheet tinkivät talousmenoistaan eivätkä pysty mak­samaan asuntolainojaan, saati säästämään opetuskulujen takia. Perheet ottavat jopa lainaa maksaakseen tutoroinnista.

Korealainen äiti Manilassa kertoo, että kotimaassa vanhem­mat olettavat lastensa olevan pari askelta edellä omaa koulu­tusastettaan. Hän huokaa helpotuksesta, että perhe on poissa Soulin oravanpyörästä. Paluun varalta tytär käy Manilassa kolme kertaa viikossa yksityistunneilla.

Kaiken takana on kilpailu.

”Matematiikan taito on paras lahja, jonka voin lapselleni antaa. Se täytyy iskostaa ennen teini-ikää”, lausahti filippiini­läinen isä, jonka poika opiskelee lauantaisin matematiikkaa.

Insinööri-isä vei lapsensa tunneille, kun ystävän tukiopetuksessa käyvä poika laski tehtävän päässään häntä nopeammin.

”Meidän täytyy pärjätä kiinalaisia ja korealaisia vastaan. Korealaiset pyrkivät täydellisyyteen”, isä totesi ja pyöritteli silmiään.

Eurooppalaisten tai amerikkalaisten osaamista aasialaiset eivät näytä enää pitävän uhkana, vaikka moni aikookin ottaa hyö­dyn irti länsimaiden parhaista korkeakouluista lähettämällä lapsiaan länteen opiskelemaan.

Tutorointi voi tutkitusti tuoda PISA-menestystä: OECD havait­si, että esimerkiksi Japanin PISA-tulokset paranivat, kun yksityis­tuntien määrä kasvoi. Huipputeknologiastaan tunnettu Aasian tiikeri Etelä-Korea onkin noussut 60 vuodessa lähes lukutaidot­tomien maasta PISA-tulosten kärkikaksikkoon Kiinan ohella.

Tutkijat ovat kuitenkin myös huolissaan tutorointibisnek­sen kasvusta. Aasian kehityspankin tutkimuksen mukaan tu­torointi voi rapauttaa julkista koulujärjestelmää, jos opettajat panostavat maksullisiin yksityistunteihinsa ja antavat periksi kouluopetuksen laadussa. Lisäksi tutorointi voi lisätä eriar­voisuutta ja ajaa perheitä talousah­dinkoon, lasten stressaantumisesta puhumattakaan.

Tutorkeskuksia ei valvota, mutta omistajilleen niistä on tullut raha­sampoja, jotka ruokkivat aasialaisten unelmaa menestyksestä yhä kovene­vassa kilpailussa.

 

Makedonian pääkaupungin Skopjen asukkaita valvoo 22-metrinen ratsastavan Aleksanteri Suuren patsas. //KUVA: BRANKINHA/FLICKR

Maagiset luvut ovat 23 ja 24. Ne aiheuttavat päänvaivaa Makedonialle ja Monteneg­rolle, kun Länsi-Balkanin pienet maat pyrkivät Euroopan unionin jäseniksi.

Ensimmäinen numero viittaa oikeuslaitokseen ja perusoikeuksiin, jälkimmäi­nen oikeuteen, vapauteen ja turvallisuu­teen. Ne ovat niin sanottuja neuvotte­lulukuja, chapters, ja niitä käytetään EU:n jäsenyysneuvotteluissa pohjana määrittelemään sitä, millaiset edellytyk­set ehdokasmailla on täyttää jäsenyyden edellytykset.

”Oikeusvaltioperiaate on EU:lle ensisijaisen tärkeä ja laajentumisprosessin ydin”, EU-komissio kirjoitti lokakui­sessa kirjelmässään europarlamentille. Kirjelmä koski unionin laajentumisstrategiaa ja sen suurimpia ongelmia.

Selkokielellä luku 23 viittaa esimer­kiksi tuomarinimitysten puolueettomuu­teen, oikeuslaitoksen luotettavuuteen ja korruption vastaiseen toimintaan. Luku 24 puolestaan käsittää esimerkiksi tur­vapaikanhakijoiden kohtelun ja vähem­mistöjen oikeudet.

Makedonia on EU:n nykyisistä ehdokasmaista ainoa, joka ei ole vielä päässyt aloittamaan varsinaisia jäsenyys­neuvotteluja. EU-komissio mainitsee Ma­kedonian oikeusvaltion ongelmat loka­kuisessa kirjelmässään, mutta ei katso, että ongelmat estäisivät neuvottelujen aloittamista. Päinvastoin: komissio on suositellut Makedonian jäsenyysneuvot­telujen aloittamista – viidesti.

Ongelma on Makedonian ja Kreikan kiista Makedonian valtion nimestä.

Ylpeät historiantulkitsijat

Makedonian pääkaupungissa Skopjes­sa voi pelata patsasbingoa. Toreilla ja kadunkulmissa kaupunkilaisia näyttää poikkeuksetta valvovan joku maan his­torian merkkihenkilöistä: on reilut sata vuotta sitten vaikuttaneen slaavien vallankumousliikkeen hahmoja, kommunismin aikaisia vapaustaistelijoita – ja ennen kaikkea antiikin sotasankari, historiallisen Makedonian hallitsija Aleksanteri Suuri.

Makedonia on viime vuosina raken­tanut identiteettiään historiansa uudel­leentulkinnan varaan. Maa on alkanut pitää itseään historiallisen Makedonian alueen tärkeimpänä perillisenä ja nos­tanut kansallissankarikseen 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua hallinneen Alek­santerin.

Historiasta on kuitenkin tullut maalle riippakivi. Kreikka pitää Alek­santeri Suurta omanaan eikä hyväksy sankarin makedonialaistamista. Kreikka ei salli myöskään sitä, että naapurimaa kutsuu itseään Makedoniaksi, vaan kat­soo nimen kuuluvan vain ja ainoastaan omalle pohjoiselle maakunnalleen.

Kreikka on tulkinnut nimikiistan rikkovan EU-jäsenyyden ehtoa, jonka mukaan uusilla jäsenillä on oltava ”hyvät suhteet” kaikkiin naapureihinsa. Siksi jä­senyysneuvotteluja ei ole voitu aloittaa.

”Kreikalla ei ole kiistassa mitään hävittävää, kun taas Makedonialla on hävittävänään kaikki. Siksi EU:n pitäisi painostaa Kreikkaa”, sanoo Makedoni­an kansainvälisen yhteistyön keskuksen johtaja Aleksandar Kržalovski. Hän istui Makedonian parlamentin alaisessa, kan­sallisessa Euroopan integraation neuvos­tossa vuosina 2007–2011.

Toisaalta Makedonia näyttää tietoi­sesti ärsyttävän naapuriaan: maan hal­litus toteuttaa parhaillaan Kržalovskin sanoin laajaa ”ideologista transitiota”, jonka olennainen osa on historiallisten patsaiden pystyttäminen. Skopjen kes­kustaan on kohonnut muun muassa 22-metrinen Aleksanteri Suuren patsas.

Kržalovski ei silti hyväksy ajatusta siitä, että Makedonia hiertäisi Kreikan-suhteita tahallaan.

”Meillä on oikeus osaamme mui­naisen Makedonian alueen historiasta. Meiltä evätään mahdollisuus liittyä EU:hun sen vuoksi, mitä olemme. Se loukkaa oikeuksiamme.”

Makedoniassa on asiasta myös kärjekkäämpiä näkemyksiä. Eräs ulkomaisille tiedotusvälineille raportoiva paikallinen toimittaja pitää maataan na­tionalistisena. Hänen mukaansa yhteiskunta on polarisoitunut niin, että ihmiset jaetaan julkisessa keskustelussa patrioot­teihin ja pettureihin. Polarisoituminen peittää alleen keskustelun todellisista ongelmista, toimittaja sanoo. Välttääk­seen vastakkainasettelua hän pysyttelee haastattelussa nimettömänä.

Myös EU-komissio katsoo, että Ma­kedonian neuvottelujen umpikuja voi kärjistää maan tilannetta. Komission mukaan neuvottelujen lykkääntyminen voi aiheuttaa ”vakavia haasteita” niin Makedonialle kuin EU:llekin.

”Tämä kyseenalaistaa laajentumis­prosessin uskottavuuden, joka perustuu selkeisiin ehtoihin ja kunkin maan omiin ansioihin. Uskottavan EU-näkökulman puute uhkaa Makedonian uudistuspyrkimysten kestävyyttä”, komissio muotoilee.

Jo riittää tekopyhyys

Entisestä Jugoslaviasta irtautunut Monte­negro on neuvotellut EU-jäsenyydestä ke­säkuusta 2012. Tämänvuotisessa Monte­negron seurantaraportissaan EU-komissio toteaa moneen otteeseen, että Monteneg­ro on ”edennyt jonkin verran” kohti EU-jäsenyysvaatimusten toteuttamista.

Komission mukaan Montenegron polttavimpia ongelmia ovat korruptio ja oikeuslaitoksen puolueellisuus. Oikeusvaltioperiaatteen nimissä maan pitäisi perustaa koko maan laajuinen tuoma­reiden rekrytointijärjestelmä, komissio suomii. Tuomarit tulisi nimittää ja ylen­tää ansioiden, ei suhteiden tai oikean puoluejäsenyyden perusteella, kuten ny­kyisin liian usein tapahtuu. Komission mukaan korruptio on Montenegrossa niin syvällä yhteiskunnan ja talouden toimintalogiikassa, että julkiselle ja yksi­tyiselle sektorille on päässyt pesiytymään järjestäytynyttä rikollisuutta.

Komission kritiikistä huolimatta EU ja muu kansainvälinen yhteisö arvioivat Montenegron tilannetta väärin perus­tein, sanoo paikallisen Civic Alliance -kansalaisjärjestön johtaja Boris Raonić. Järjestö levittää maahan tietoa ihmisoikeuksista, oikeusvaltioperiaatteesta ja hyvästä hallinnosta ja on yksi Montenegron suurimmista.

Raonićin mukaan Montenegron suurin ongelma on klientilismi: vallan­pitäjät jakavat etuja kannattajilleen ja luovat siten kiitollisuuteen perustuvia riippuvuussuhteita. Valtion historia on niin lyhyt, että poliitikot, saati tavalliset kansalaiset, eivät ole vielä sisäistäneet oikeusvaltioperiaatteen merkitystä.

Jugoslavian hajoamisen jälkeen Mon­tenegro muodosti liittovaltion Slobodan Milosevićin Serbian kanssa. Montenegro alkoi irtautua liitosta vuonna 1996, ja vi­rallisesti maa itsenäistyi kymmenen vuot­ta myöhemmin. Maassa ei ole koskaan koettu vallanvaihtoa vaaleissa.

”Unioni haluaa kipeästi nähdä po­sitiivisen esimerkin Länsi-Balkanilla ja on siksi taipuvainen katsomaan Monte­negron ongelmia läpi sormien. Ongelmat eivät ratkea ilman kansainvälistä painos­tusta. Siksi EU:n pitäisi arvioida Monte­negroa maan oman tilanteen perusteella, ei geopoliittisen asemamme mukaan”, Raonićsanoo.

EU:n laajentumisstrategia kattaa koko Länsi-Balkanin, mutta alueen maistavain Montenegron neuvottelut ovat paraikaa käynnissä. Kroatiasta tuli EU:n uusin jäsen kuluvana vuonna, ja Serbian on määrä aloittaa jäsenyysneuvottelunsa tammikuussa 2014.

Serbian EU-haaveita on himmen­tänyt se, ettei maa ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä. Viime keväänä Serbia ja Kosovo sopivat, että Pohjois-Kosovon serbialueet saavat laajan itse­hallinnon. Kosovolla, Albanialla sekä Bosnialla ja Hertsegovinalla on puoles­taan vasta mahdollisen ehdokasmaan asema, joten varsinaisten jäsenyysneuvottelujen aloittamiseen voi mennä vielä vuosia.

Raonićin mukaan EU:n pitäisi jak­saa painostaa Montenegron päättäjiä loppuun saakka, jotta maa pääsisi uni­onin jäseneksi. Pelko kuitenkin on, ettei unioni toimi tarpeeksi pitkäjänteisesti vaan jättää Montenegron oman onnen­sa nojaan.

”Meillä on kokemusta kansainväli­sen yhteisön tekopyhyydestä”, Raonić sanoo. Hän muistelee, kuinka esimerkik­si Ruotsi kiirehti taannoin lopettamaan apuaan Montenegrolle sillä perusteella, että maa eteni uudistuksissaan hyvin. Silti Ruotsi oli Raonićin mukaan viimei­nen maa, joka hyväksyi Montenegron jäsenyysneuvottelujen aloittamisen.

”Kun neuvottelut nyt on aloitettu, kolmen neljän vuoden päästä ei saa tulla eteen tilannetta, jossa unioni sanookin, että ’teillä on vielä niin paljon ongelmia, ettemme voi ottaa teitä mukaan’”, hän toteaa.

Kirjoittaja

Eeva Eronen

Kirjoittaja on Taloussanomien toimittaja.

Iltapäivä Myanmarin henkisen pääkaupungin Yangonin keskustassa on hikinen. Eletään elokuun loppupuolta, ja minua jännittää. Matkaseuralaiseni naputtelee tunnuslukuaan CB Bankin automaattiin parin metrin päässä. Toimiikohan se? Pankkiautomaatin käyttäminen Myanmarissa ei ole arkinen asia, vaan pieni pala maailmanhistoriaa.

Katu ympärillä hönkii silmille ristiriitaansa: Miehet kiirehti­vät eteenpäin perinteisissä pitkissä kietaisuhameissaan, naisten poskilla nauraa keltainen maali, myanmarilainen perinnemeik­ki. Jalkakäytävä on reikiä täynnä, ja silti lähitienoon toimistojen vuokrahinnat ovat hypänneet pilviin, Manhattanin tasolle. Niin paljon olisi ottajia Myanmarin uudella nousulla.

Sotilasjuntan ja kansainvälisten pakotteiden aika on ohi, ja Myanmarista kiinnostuneita on maassa tungokseksi asti. Ulko­maiset yritykset puskevat maahan, jonka maaperä on rikas ja markkinat kaikkea muuta kuin kypsät. Turistitkin ovat sännän­neet tutkimaan vapautuvaa ilmapiiriä, ja ryntäys on sysännyt hotellien hinnat moninkertaisiksi.

Yritysten ja turistien sekä tietysti myanmarilaisten elämää han­kaloittaa maan antiikkinen pankkijärjestelmä. Myanmar on maailman käteisvaltaisimpia talouksia, ja pankkijärjestelmä on Kaakkois-Aasian heikoin ja kehittymättömin, pääomamarkki­noista puhumattakaan.

Ihmiset saavat ja kuluttavat palkkansa käteisenä. Säästöt jemmataan patjan alle, ja pankkitili on merkki hyväosaisuu­desta. Myanmarissa asuva suomalainen muistelee tuntevansa yhden paikallisen, jolla on pankkikortti.

Yritysten välisestä rahaliikenteestä on vaikeampaa saada tietoa. Valtaosa rahansiirroista kuitenkin tehtäneen yhä kä­teisenä, arvioi Myanmarin talouteen perehtynyt Lex RieffelBrookings-instituutista. Pienet paikallisessa valuutassa kyateina, isot Yhdysvaltain dollareina. Rieffelin mukaan yri­tysten välistä maksuliikennettä hoidetaan myös šekeillä, ja käytäntö yleistyy. Selvää on, että tämä on melkoinen hidaste Myanmarin kehitykselle.

Erityisen ongelmallista on, että kansa ei luota pankkeihinsa. Sotilasjuntan pankkipolitiikka oli holtitonta, ja ihmisten mielis­sä painavat menetetyt säästöt. Juntan kontolla on rahanarvon mitätöintejä, ja vuoden 2003 pankkikriisi johti talletuspakoon ja pitkäkestoisiin nostorajoituksiin. Voi vaatia jopa sukupolven verran, että luotto pankkeihin on samalla tasolla kuin naapu­rissa Thaimaassa, Rieffel sanoo.

Kehitystä vaikeuttaa myös se, että vain harvoilla on pääsy internetiin. Kännyköitäkin on yhä vähänlaisesti, mutta niiden käyttö yleistyy nopeasti.

Ystäväni saa rahansa CB Bankista. Automaatti sylkee setelit ulos – 300 000 kyatia eli noin 230 euroa. Se on järjetön tukku rahaa, hyvä kun taipuu kaksinkerroin. Seuraavaa käyttäjää ei näy.

Ensimmäiset paikallisille tarkoitetut pankkiautomaatit avattiin Myanmarissa vasta pari vuotta sitten. Kuluneen vuo­den aikana suurimpiin kaupunkeihin on ilmestynyt muutamia Visa- ja Mastercard-koneita. Epävarmuus tosin jyllää, sillä ver­kosta löytämämme tiedot automaattien toimivuudesta ovat olleet ristiriitaisia.

Minä en koneisiin luottanut. Kannoin reissuvaluutan dolla­reina, kuten tuhannet turistit ennen pankkiautomaattien aikaa.

Takkuisuudestaan huolimatta pankkijärjestelmä on viime aikoina kehittynyt, ja keskuspankin sanotaan tekevän parhaan­sa modernisoinnin vauhdittamiseksi. Osa parempiosaisesta vä­estä on alkanut tallettaa palkkansa pankkeihin, ja joissakin kaupoissa voi jo maksaa kortilla.

Rieffel sanoo uskovansa, että kolmen vuoden päästä Myan­marin suurimmat kaupungit ovat pyristelleet käteistaloudesta eteenpäin. Etenkin pankkipalveluiden käyttö mobiililaitteilla voi harpata eteenpäin nopeastikin, jo parissa vuo­dessa, jos ihmiset päättävät luottaa pankkeihinsa.

Ehkä automaatilla on ensi vuon­na jo jonoa Yangonissa.

Kirjoittaja

Jukka Aminoff

Kirjoittaja on kauppatieteen maisteri.

Globaali finanssikriisi on muut­tunut Euroopassa julkisen sektorin kriisiksi, joka on pakottanut hallitukset leik­kaamaan menojaan ja elvyttämään ta­louksiaan velalla. Jos uutta talouskasvua ei saada aikaan eikä finanssikriisiä edel­tävien vuosien tulotasoa saavuteta, myös Suomen puolustusvoimat saattaa joutua supistamaan toimintaansa, ja leikkaukset voivat aiheuttaa mittavan turvavajeen. Mitä vaihtoehtoja Suomella on?

Ensimmäinen vaihtoehto on nykyisen linjan jatkaminen eli se, että Suomi tukee EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitii­kan kehittämistä ja jatkaa puolustusliitto Naton ulkopuolella. Linjan jatkaminen edellyttää, että Suomi onnistuu kasvatta­maan talouttaan, jotta puolustusmenoja voidaan rahoittaa kestävällä tavalla ja turvavaje saadaan kurottua umpeen.

Toisena vaihtoehtona on, että Suomi ei saa aikaiseksi mittavaa talouskasvua vaan puolustusmenoja joudutaan leik­kaamaan. Tämä synnyttäisi puolustus­voimiin mittavan turvavajeen. Sotilaal­lista liittoutumattomuuspolitiikkaa ja laajaa julkista sektoria kannattaville tä­mä yhdistelmä on ongelmallinen, sillä se johtaisi tilanteeseen, jossa muita julkisen sektorin menoja tulisi leikata puolustus­menojen hyväksi.

Kolmas vaihtoehto on, että turvavajeen annetaan olla eikä Suomi harkit­se sotilaallista liittoutumista eli Nato-jäsenyyttä. Maailmanhistoria kuitenkin muistaa esimerkiksi Puolan heikon puo­lustusstrategian, joka johti siihen, että pelote hyökätä Puolaa vastaan oli hyvin vähäinen.

Suomen lähialueilla ei tosin tällä hetkellä ole sellaisia valtioita, jotka oli­sivat poliittisten ääriliikkeiden hallussa ja suunnittelisivat hyökkäystä Suomen maaperää vastaan.

Tässä tilanteessa Suomen etuna olisi vahvistaa voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittä­mistä. Presidentti Vladimir Putinin ja pääministeri Dmitri Medvedevin johta­ma Venäjä ei ole turvallisuuspoliittinen uhka Suomelle. Historian aikana Venä­jää ovat kuitenkin kohdanneet lukuisat sisäiset valtataistelut, jotka voivat tehdä maasta arvaamattoman.

Neljäntenä vaihtoehtona on hakea Nato-jäsenyyttä. Se voisi kuroa umpeen turvavajetta ja alentaa puolustusma­teriaalikustannuksia. Lisäksi Suomen IT-teollisuus hyötyisi Viron esimerkin lailla nousevasta kyberturva-alasta, mi­kä puolestaan edistäisi talouskasvua. Naton jäsenehdot kuitenkin edellyttävät, että kansan enemmistö tukee jäsenyyttä. Suomalaisista Nato-jäsenyyttä kannattaa tällä hetkellä vain 16 prosenttia, eli jäse­nyys ei toteutuisi.

Julkisen sektorin menoleikkausten vastustajat voisivat saada Natosta hy­vän kumppanin, joka vähentäisi painei­ta puolustusmenojen lisäämiseen ja mui­den julkisten palveluiden leikkaamiseen. Vaihtoehdon ongelmana on kuitenkin se, että Venäjän poliittinen johto julkisesti vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Tämä voisi heikentää Venäjälle suuntautu­vaa vientiä.

Suomen vientiosuus Venäjälle on kymmenen prosentin luokkaa. Liittou­tuminen voisi johtaa vientiongelmiin Ve­näjän kanssa, mikä vaikuttaisi suoraan julkisen sektorin tuloihin.

Suomen liittoutumattomuusstrate­gian varsinainen haaste on kuitenkin Ruotsi. Siellä Naton kannatus on nous­sut jo 32 prosenttiin. Jos Ruotsi liittyisi Natoon, Suomi olisi Irlannin ja Itäval­lan ohella ainoa Naton ulkopuolinen EU-maa. Irlannin ja Itävallan lähialueet ovat erittäin turvallisia. Venäjän rajanaa­purina ja Naton ulkopuolisena maana Suomi sen sijaan sijoittuisi samaan ryh­mään Valko-Venäjän ja Ukrainan kanssa.