Skip to main content

Kevennystä valkoisen miehen taakkaan

Humanitarismista on tullut vaivihkaa aikamme ideologia, jolla on monia yhtymäkohtia menneiden vuosisatojen kolonialistiseen ja imperialistiseen henkeen.

Teksti Noora Kotilainen

Humanitarismi on voimakas, mutta usein tunnistamatta jäävä poliittinen ideologia, joka puhuttelee hyväntah­toisuuden sokaisemaa länsikansalaista. Sen iskusanoja ovat hyvän tekeminen, ihmisoikeudet, humanitaarinen väliin­tulo ja hierarkkinen lännestä etelään suuntautuva ihmisyyden puolustaminen.

Tämä oman aikamme ismi on usko­musjärjestelmä tai jopa maallinen uskon­to, joka kietoutuu monin tavoin valtaan: epätasa-arvoiseen globaaliin järjestyk­seen sekä länsimaiden interventionisti­seen politiikkaan, sotaan ja talouteen.

Hyvän tekemisen politiikkaa on hankala arvostella, sillä humanitaari­sessa järjestelmässä valta piiloutuu ih­misoikeusretoriikkaan ja hädänalaisten auttamiseen, joita pidetään länsimai­sessa ajattelussa universaalisti hyveel­lisinä. Kriittinen suhtautuminen hyvän tekemiseen näyttäytyy helposti välinpi­tämättömyytenä tai jopa hirmutöiden hyväksymisenä.

Humanitarismin suuri valta perustuu juuri tähän: emme näe meitä ympäröi­vää ajatusmallia poliittisena ideologiana, koska olemme jo sisäistäneet sen.

Frank Johansson (toim.): Hyvän tekeminen ja valta. Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Gaudeamus 2013, 286 s.

Frank Johansson (toim.): Hyvän tekeminen ja valta. Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Gaudeamus 2013, 286 s.

Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johanssonin toimittama artikke­likokoelma Hyvän tekeminen ja valta on siksi tärkeä keskustelunavaus. Kirja va­laisee humanitarismin toimintalogiikkaa kahdeksan käännösartikkelin ja Johans­sonin kirjoittamien alku- ja loppulukujen voimalla.

Kirjoituksia yhdistää tausta-ajatus siitä, että hyvän tekeminen on kriisiyty­nyt ja sen eetos hukassa. Kirjan artikkelit purkavat absurdina näyttäytyvää nyky­järjestelmää, jossa julkkishumanitaris­mista, rauhan puolesta pommittamisesta sekä humanitaarisesta ja sotilaallisesta yhteistoiminnasta on tullut maailman­politiikan arkipäivää.

Kirjan punaisena lankana kulkee hu­manitaarisen järjestelmän koloniaalinen historia ja imperialistinen henki, jotka ovat vahvasti läsnä myös tämän päivän järjestötoiminnassa ja maailmanpolitii­kan logiikassa. Auttamisen järjestelmä on hierarkkinen: ruoka-avun lisäksi länsi levittää omaa käsitystään niin ih­misoikeuksista, hyvästä hallinnosta kuin elämästäkin, ja apu annetaan tarvittaessa vaikka aseiden voimalla.

Monet järjestöt ovat jalkauttaneet varainkeruunsa viime vuosina kaduille. Varainkerääjän eli niin sanotun feissarin ja kadunkulkijan kohtaaminen konkreti­soi arkisella tavalla useita kirjan teemo­ja. Kadulle jalkautunut hyvän tekemisen kauppamies esittelee kuvia ja kertomuk­sia köyhien maiden kärsivistä ja kertoo, mitä hänen järjestönsä tekee heidän pe­lastamisekseen. Kansalaisen tehtäväksi jää ryhtyä hyveelliseksi auttajaksi – tai vetäytyä tilanteesta.

Järjestelmän logiikkaa avaavan hu­manitaarisen tarinan roolit on jaettu val­miiksi. Auttamiseen kykenevät länsimaa­laiset ja heidän järjestönsä ovat tarinan sankareita. He edustavat inhimillisyyden ja sivilisaation huippua.

Autettavat ovat kaukaisia uhreja. Heidän roolinaan on jäädä nimettömik­si kärsijöiksi, vahvempien avun passii­visiksi kohteiksi, italialaisen filosofin Giorgio Agambenin sanoin vähentyneesti inhimilliseksi ”paljaaksi biologiseksi elä­mäksi”.

Tarinaan kuuluu myös kärsimystä ai­heuttava taho: paha ja brutaali diktaat­tori, joka on epäinhimillinen ja elämää uhkaava antisankari.

Humanitaarisen tarinan roolijako on juurtunut syvälle hyvän tekemisen logiik­kaan. Nykyiset sodat – aina Kosovosta Libyaan – toimivat juuri saman tarinan mukaisesti. Kokemuksen valossa tarina on kuitenkin epäuskottava, sillä tulokset eivät ole olleet rohkaisevia: vapautettu Irak riutuu itsepintaisen sisällissodan kourissa, Afganistanin rauhoittaminen ei ole onnistunut ja Syyriassa lännen apu valuu al-Qaidan kannattajille.

Emeritusprofessori Mark Duffield tarkastelee artikkelissaan niitä globaa­lin hallinnan tavoitteita, joita länsi ajaa humanitaarisen retoriikan ja toiminnan varjolla. Länsimaiden päämääränä on usein oman asemansa ja turvallisuuten­sa vahvistaminen. Samalla länsi levittää maailmalle liberaalia kapitalistista jär­jestelmää. Sen juurtumista avitetaan tar­vittaessa sotilaallisella kriisinhallinnalla. Esimerkiksi Afganistania on sivilisoitu jo yli vuosikymmenen ajan läheisesti sotaa muistuttavalla YK:n ja Naton yhteisellä operaatiolla.

Länsi sovittaa oman ideologiansa mukaisen sabluunan niin sanottujen epäonnistuneiden hauraiden valtioiden päälle vaikka väkisin ja pyrkii näin tur­vaamaan omat etunsa. Epävakaisuutta kylvävät kriisi-alueet pyritään muutta­maan länsimaisesta näkökulmasta tur­vallisiksi, suopeiksi ja säyseiksi.

Turvallistamisen logiikkaan sisältyy myös ajatus siitä, että metiedämme ai­na paremmin toisten hyvän ja kehityksen oikean suunnan. Maailmanpolitiikka on yhä ”valkoisen miehen taakka”, kuten englantilainen kirjailija Rudyard Kipling nimesi vuonna 1899 julkaistun runonsa, joka kuvasi raskaita velvoitteita villien ja sivistymättömien kansojen sivilisoi­miseksi.

Heidän kaltaisiaan eittämättä kirpaisee se, kuinka auttamis­työstä on tullut vallan puudeli, tai jopa sodankäynnin väline ja oikeuttaja.

Humanitaarinen hätä esitetään vakiintu­neen tarinan mukaisesti yhtäkkisenä kriisinä. Humanitaarisen tai sotilaallisen väliintulon pikaista tarvetta alleviivataan näyttämällä kärsimyskuvastoa. Viatto­mien kärsijöiden ruumiillisen kivun kuvaukset synnyttävät empatian, halun toimia kärsivien puolesta – ja laskevat interventioon ryhtymisen rimaa.

Kriisikeskeisyys esittää asiat yksin­kertaisina, historiattomina, ja sivuuttaa ongelmien rakenteellisen pohdinnan. Hätätila näyttäytyy väliaikaisena poik­keuksena normaalitilasta. Se voidaan palauttaa entiselleen humanitaarisilla keinoilla, tai viimeistään läntisellä so­tilaallishumanitaarisella interventiolla.

Syyrian elokuisten kaasuiskujen kä­sittely tiedotusvälineissä on kuvaava esi­merkki kriisikuvaston käytöstä. Syyria-operaatiota perustelleessa puheessaan presidentti Barack Obama vetosi tie­dotusvälineissä näytettyihin kuolleiden lasten kuviin, ruumissäkkeihin ja kaasun aiheuttamaan välittömään katastrofiin. Samaa kärsimysretoriikkaa käytti myös

“Retoriikkaan tukeutuvan vallankäytön tunnis­taminen on nyky­maailmassa varsin käyttökelpoinen kansalaistaito.”

YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon selittäes­sään kansainvälisen väliintulon välttä­mättömyyttä.

Syyrian sota on aiheuttanut jatkuvaa kärsimystä jo kahden vuoden ajan ja vaatinut arvioilta sadantuhannen ihmi­sen hengen. Kuitenkin juuri äkillistä hä­tää esittävät kuvat ja kaasuaseen käyttö nostivat Syyrian hetkeksi maailmanpo­litiikan keskiöön. Samalla kansalaisten roposet putoilivat hetken ajan järjestöjen keräyslippaisiin.

Nopea reagointi, nopeat lääkkeet ja nopea unohtaminen sopivat niin me­dian, humanitaaristen järjestöjen kuin suurvaltapolitiikankin logiikkaan: kun kriisit vaihtuvat, syttyvät ja sammuvat, asiat tuntuvat korjaantuvan ja lääkkeet purevan.

Pitkittynyt, vuosikausia kestävä kärsimys ei aktivoi eikä myy, kun taas äkillisen kriisin voi ratkaista nopealla väliintulolla, raivokkaalla kampanjalla, tietokoneen hiiren näpäytyksellä.

Tällaisten kriisien alle kuitenkin pii­loutuvat yhteiskunnallisen epävakauden ja kärsimyksen todelliset syyt, jotka ovat monimutkaisia historiallisia ja rakenteel­lisia ongelmia. Siksi humanitaristisessa viestinnässä olisi syytä suhtautua kriitti­sesti kärsimystarinoiden ja kuvien poliitti­seen käyttöön ja strategiseen sijoitteluun.

London School of Economicsin me­diatutkimuksen professorin Lilie Chou­liarakin artikkeli avaa mielenkiintoisella tavalla nykyistä poliittista ja viihteellis­tynyttä säälin teatteria, jossa hyvän puo­lestapuhujina esiintyvät Angelina Jolien kaltaiset kauniit julkkikset. Lahjoitamme mainoskatkon aikana netissä roposen kärsivälle ja tunnemme itsemme sanka­reiksi – muuttuihan YK:n pakolaisjärjes­tön UNHCR:n hyväntahdonlähettilääksi värvätty Joliekin paremmaksi ihmiseksi todistettuaan muiden kärsimystä ja teh­tyään hyvää.

Katsojina samaistumme julkimon politisoituneisiin tunteisiinja keskitym­me humanitaarisen toiminnan narsisti­seen hyötyyn itsellemme. Näin vältäm­me pohtimasta epäoikeudenmukaisuu­den rakenteellisia syitä tai ryhtymästä yhteistoimintaan niiden poistamiseksi. Riittää, että osallistumme tempaukseen, liikutumme ja lahjoitamme.

Humanitaarista retoriikkaa viljellään niin poliittisessa puheessa, mediassa, viihtees­sä kuin järjestöjen viestinnässäkin. Siksi retoriikkaan tukeutuvan vallankäytön tunnistaminen on nykymaailmassa var­sin käyttökelpoinen kansalaistaito.

Hyvän tekeminen ja valta on kunni­oitettava ja uskalias avaus pitkään jär­jestötyötä tehneeltä Frank Johanssonilta. Johansson ennakoi kirjan esipuheessa, että kirja saatetaan ottaa vastaan kyyni­senä tai jopa turhautuneena parahdukse­na maailmanjärjestelmän epätasa-arvon ja ongelmien edessä.

Useat kirjan kirjoittajat, kuten World Peace Foundationin johtaja Alex De Waal ja Lääkärit ilman rajoja -järjes­tössä työskentelevä Fabrice Weissman, ovat hyvän tekemisen ammattilaisia, jotka tarkastelevat järjestelmää kriitti­sesti sen sisäpuolelta. Heidän kaltaisiaan eittämättä kirpaisee se, kuinka auttamis­työstä on tullut vallan puudeli, tai jopa sodankäynnin väline ja oikeuttaja.

Kirjan voi kyynisyyden sijaan nähdä tervehdyttävänä tuuletuksena. Kriittinen katse hyvän tekemisen järjestelmään ei suinkaan tarkoita passiivisuutta, epä­toivoa ja välinpitämättömyyttä inhimil­lisen kärsimyksen edessä. Jo järjestelmän luonteen tiedostaminen on askel parem­paan.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.