Skip to main content

Kumppani vai vihollinen

Teksti Vadim Kononenko

James Sherr: Hard Diplomacy and Soft Coercion. Russia’s Influence Abroad. Chatham House 2013, 152 s.

James Sherr: Hard Diplomacy and Soft Coercion. Russia’s Influence Abroad. Chatham House 2013, 152 s.

Chatham Housen kokeneen Venäjä-tutkijan James Sherrin uuden kirjan teemana on Venäjän ulkoisen vaikutus­vallan rajallisuus, jonka Venäjä pyrkii kätkemään voimakkaan poliittisen kie­lenkäytön taakse.

Sherrin mukaan Venäjä on Vladimir Putinin valtakaudella enemmänkin hu­kannut mahdollisuuksia kuin hyödyn­tänyt niitä. Venäjästä ei voi tulla aidosti strategista, ennakoivaa ja tehokasta toi­mijaa, jos maan ulkopolitiikka on alistet­tu sisäpoliittisille tavoitteille ja nykyisen hallintomallin pönkittämiselle.

Tämä ulkopolitiikan sisäänpäin kääntynyt luonne erottaa Venäjän Yh­dysvalloista ja EU:sta. Läntisten mahtien pyrkimyksenä on levittää omaa poliit­tista malliaan – vapaita vaaleja, vahvoja instituutioita ja vapaakauppaa – ja tehdä siitä kansainvälisen järjestelmän perusta. Venäjä kokee olevansa puolustuskan­nalla ja pyrkii vaikuttamaan kansainvä­liseen kehitykseen säilyttääkseen oman järjestelmänsä.

Sherrin mielestä Venäjän vahvuus piilee sen kyvyssä käyttää perinteisiä valtataktiikoita: propagandaa ja kielen manipulointia. Suhteessa naapurimaihin hallitus käyttää hyväkseen myös hajota ja hallitse -taktiikkaa.

Joitakin näistä tempuista ovat hyö­dyntäneet niin tsaari Nikolai I kuin Leo­nid Brežnevkin. Toiset temput taas ovat Putinin hallinnon kehittämiä ja kertovat presidentin taustasta Venäjän turvalli­suuspalvelun agenttina.

Venäjän tavoitteita ovat uusi euroop­palainen turvallisuussopimus, uudistettu sopimus energiaperuskirjasta, viisumiva­paus EU:n kanssa, Ukrainan liittyminen Euraasian tulliliittoon sekä Euraasian unionin perustaminen. Jollei Venäjä saa haluamaansa, se ryhtyy hankalak­si – Sherrin sanoin siitä tulee elefantti huoneessa.

Sherr tarkastelee myös Venäjän vai­kutusvallan keskeisiä tekijöitä: energiaa, liike-elämää, kulttuuria ja ortodoksi­kirkkoa. Kirkko on äskettäinen lisäys Kremlin vallankäytön välineisiin, ja Sherrin arvio sen roolista on erityisen mielenkiintoinen. Sherrin mielestä kir­kon ja patriarkka Kirillinmerkitystä on toisinaan yliarvioitu. Aiheesta olisi mie­lellään lukenut enemmän, mutta Sherr on omistanut sille vain puoli sivua.

Kirjan ongelmana ylipäänsä on sen suppeus; käsiteltävän aiheen laajuus ei nyt saa ansaitsemaansa perusteellista kä­sittelyä. Sherr myöntääkin, ettei hänen teoksensa ole akateeminen tutkimus eikä hänen tavoitteenaan ole ollut muodos­taa teoriaa Venäjän ulkopolitiikasta vaan koota yhteen vuosien mittaan kertyneitä huomioita ja ajatuksia.

Kirjan lopuksi Sherr tarjoaa neuvoja läntisille päätöksentekijöille. Muotoil­tiinpa Venäjän-politiikkaa Brysselissä, Washingtonissa, Berliinissä tai Helsingis­sä, romukoppaan joutavat yhtä lailla Ve­näjän pelko kuin illuusiot kumppanuu­desta. Venäjä ei ole lännelle liittolainen eikä vihollinen, Sherr kirjoittaa.

Tästä lähtökohdasta lännen tulisi edistää kolmea asiaa: Ensinnäkin Venä­jän-tuntemuksen tasoa olisi nostettava. Suomen ja Puolan kaltaisia maita lukuun ottamatta lännen Venäjä-asiantuntemuk­sen määrä ja laatu ovat Sherrin mukaan heikentyneet huomattavasti viime vuo­sina.

Toiseksi länsimaiden olisi lisättävä panoksiaan julkisuusdiplomatiaan ja kerrottava Venäjän kansalle, mitä län­tiset järjestöt tavoittelevat ja miten ne toimivat. Kolmanneksi lännen olisi koor­dinoitava paremmin Venäjää ja sen naa­purimaita koskevia toimiaan. EU:n tulisi esimerkiksi sovittaa aiempaa paremmin yhteen jäsenmaidensa politiikkaa itäisen kumppanuuden maita kohtaan.

Kirjoittaja on europarlamentaarikko Tarja Cronbergin erityisavustaja.