Skip to main content

Miksi nuoriso hylkäsi vasemmiston?

Miksi nuoriso hylkäsi vasemmiston?

Vasemmistopuolueet menettivät otteensa vallasta, koska epäröivät käyttää sitä. Oikeudenmukaisuudesta ei vallitse niin yleistä yhteisymmärrystä kuin vasemmisto on tuudittautunut uskomaan, kirjoittaa tietokirjailija Tommi Uschanov.

Teksti Tommi Uschanov

”Onko kukaan nähnyt Euroopan konservatiiveja?” kysyi Economist-lehden kansikuvajuttu viisitoista vuotta sitten, vuonna 1999. Kannessa oli tyhjä autiomaa. EU:ssa oli tuolloin viisitoista jäsenvaltiota, ja vasemmistopuolueita oli hallitusvastuussa peräti kolmessatoista. Oikeisto sen sijaan oli artikkelin mukaan ”lannistunut ja hajanainen” sekä ”surullinen, ajastaan jäänyt ja väsynyt”.

Ostin lehden irtonumerona, koska arvelin, että sen kaivaminen esiin olisi myöhemmin mielenkiintoista – riippumatta siitä, jatkuisiko vasemmiston menestys. Nykyään tiedämme, ettei se jatkunut. Seitsemän vuotta sitten puhjenneen finanssikriisin aikana julkisessa keskustelussa on taukoamatta tivattu, missä vasemmisto oikein on. Se on pudonnut hallitusvallasta niin Saksan ja Britannian kaltaisissa keskeisissä EU-maissa kuin pitkin periferiaakin.

Kun puhutaan ”Euroopan vasemmistosta”, herää kysymys, onko mitään yhtä Euroopan vasemmistoa olemassakaan. Samasta hajanaisuudesta, josta Economist syytti oikeistoa, kärsii nykyään vasemmisto.

Europarlamentissa vasemmisto on jakautunut kahteen ryhmään, aivan kuten se on Suomen tavoin jakautunut monissa maissa kahteen puolueeseen. Europarlamentin sosiaalidemokraattien ryhmä S&D on usein aivan eri linjoilla kuin varsinaisten sosialistien GUE/NGL: kun toinen äänestää jonkin päätöksen puolesta, toinen äänestää vastaan. GUE/NGL lisäsi eurovaaleissa kannatustaan lähes kolmanneksen, mutta mahtitekijäksi se ei noussut vieläkään, sillä se sai parlamentin paikoista yhä alle seitsemän prosenttia.

Sosiaalidemokraattisilta puolueilta on puuttunut finanssikriisissä yhteinen politiikka, mikä on näkynyt kuiluna vahvojen euromaiden ja kriisimaiden puolueiden välissä. Esimerkiksi Kreikan velkakriisin aikana Suomen sosialidemokraattisen puolueen tiukassa linjassa ei saanut pienintäkään painoa se, että Kreikan kahdesta valtapuolueesta toinen oli SDP:n virallinen veljespuolue – sosialistinen PASOK.

Myös vaikkapa Saksan SPD:n välit Espanjan ja Portugalin sosialistipuolueisiin ovat nykyään lähes jäätävät.

Viimeistään eurokriisi on osoittanut, että jako ystäviin ja vihollisiin ei Euroopan politiikassa kulje lainkaan samassa kohdassa kuin jako vasemmistoon ja oikeistoon.

Tilanne muistuttaa ensimmäisen maailmansodan alkua sata vuotta sitten. Vasemmistoa oli ennen sitä pidetty suuntauksena, joka on viimeiseen saakka ylikansallinen; olihan sen tunnussävelmäkin Kansainvälinen. Oikeisto syytti vasemmistoa jatkuvasti epäisänmaallisuudesta, koska epäili, että vasemmisto asettaisi tiukan paikan tullen oman kansainvälisyytensä kansallisen edun edelle.

Kun suurvaltojen välit kiristyivät, kunkin maan vasemmisto kuitenkin kiirehti oman maansa parlamentissa julistamaan sodan vastapuolen maille, mukaan lukien näiden maiden vasemmistolle. Oikeiston epäluulot joutuivat häpeään, mutta hintana oli maailmansota. Tämänkertaisessa kriisissä on onneksi tuhoutunut vain rahaa, ei sotilaita.

Vasemmistosta voi tuskin puhua ajautumatta puhumaan oikeudenmukaisuudesta. Viime aikoina tämä on ollut totta tavallistakin enemmän, koska Thomas Pikettyn menestyskirja Le capital au XXIe siècle on nostanut julkisen keskustelun kohteeksi oikeudenmukaisuuden voimakkaammin kuin vuosiin. Vaikka teos itse on kuivaa akateemista taloustiedettä, on sen herättämä keskustelu pyörinyt moraalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen ympärillä.

Politiikan oma kuva »yhteisten asioiden hoitamisena» on harha, josta tulisi päästä eroon.

Vasemmistolaisen oikeudenmukaisuuskäsityksen yhteiskuntafilosofinen kulmakivi on pitkään ollut yhdysvaltalaisen John Rawlsin teos Oikeudenmukaisuusteoria (1971, suom. 1988). Tunnetussa ajatuskuviossaan Rawls pyytää kuvittelemaan ”tietämättömyyden verhon”, jonka takaa on valittava sokkona, millaisessa yhteiskunnassa mieluiten eläisi. Verho peittää sen, olisivatko valitsijat esimerkiksi rikkaita vai köyhiä; miehiä vai naisia; asuinmaansa kantaväestöä vai maahanmuuttajia. Ajatuksena on, että useimmat valitsisivat tällöin varsin tasa-arvoisen yhteiskunnan ja että näin kuuluukin valita. Ihmiset eivät voi itse päättää sitä, millaisiksi syntyvät, ja niinpä sillä ei tulisi olla moraalista painoarvoa.

Rawlsilla on ollut kriitikkonsa vasemmiston ulkopuolella, mutta myös sen sisällä. Jälkimmäisistä ehkä kärjekkäin on toinen yhdysvaltalaissyntyinen filosofi, Raymond Geuss. Pamfletissaan Philosophy and Real Politics (2008) hän esittää, että koko ”oikeudenmukaisuus” on käyttökelvottoman epäselvä käsite, ellei sen käyttäjille tehdä sellaisia tarkentavia jatkokysymyksiä, joita yleensä ei ole tehty.

Geuss huomauttaa, kuinka ”oikeudenmukaisuus” mielletään rawlsilaisessa perinteessä suoraksi synonyymiksi tasa-arvolle ja nykyisen kaltaiselle liberaalille demokratialle. Tämä on hänestä outoa, koska itse oikeudenmukaisuuden käsite on paljon vanhempaa perua. Suurimman osan historiaa puhe oikeudenmukaisuudesta on ollut päinvastoin puhetta epätasa-arvosta. Oikeudenmukaista on ollut se, että kaikki ”saavat ansionsa mukaan”: orjat vähemmän kuin vapaat, naiset vähemmän kuin miehet.

Eräs Pikettyn paksun kirjan rohkaisevimmista piirteistä onkin, että Rawls mainitaan vain yhden ainoan kerran, viimeisen osan alussa. Siinä Piketty toteaa, että ”yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden abstrakteista periaatteista” vallitsee nykyään ”tietty konsensus – osittain tekemällä tehty” – mutta periaatteiden konkreettinen toteuttaminen vaatii poliittista välienselvittelyä, kahnausta.

Tämä on hyvin samanhenkistä kuin Geussin argumentit. Ne osoittavat sen, miten oikeudenmukaisuuskäsitteen nykysisältö todella on ”tekemällä tehty”. Toisin sanoen se ei ole niin universaali ja yhteisesti hyväksytty kuin vasemmisto on tuudittautunut uskomaan. Vasemmisto ylpeilee sillä, että on saanut oikeistonkin avoimesti sitoutumaan oikeudenmukaisuuteen. Kuten Geuss huomauttaa, oikeudenmukaisuutta kannattivat kuitenkin – puheissaan – jo antiikin Kreikan orjanomistajat.

Piketty ja Geuss katsovat molemmat myös, että politiikan omakuva ”yhteisten asioiden hoitamisena”, jota aletaan tyrkyttää ihmisille jo koulujen yhteiskuntaopin opetuksessa, on harhakuva, josta tulisi päästä eroon. Jos asiat todella olisivat niin suuressa määrin yhteisiä kuin väitetään, ne eivät silloin vaatisi lainkaan niin paljon hoitamista kuin todellisuudessa vaativat.

Sen sijaan politiikka on aina ensisijaisesti vallankäyttöä: toisten pakottamista omaan tahtoon tai joutumista pakotetuksi toisten tahtoon.

Geuss esittää, että osasyynä viimeaikaiselle käänteelle pois tasa-arvosta on vasemmistopuolueiden kaunisteleva käsitys siitä, mitä ne itse ovat tekemässä. Koska vasemmistopuolueet pelkäävät myöntää, että politiikka on juuri vallankäyttöä, ne myös pelkäävät käyttää valtaa, vaikka olisivatkin välillä enemmistöasemassa – kuten viidentoista vuoden takaisessa EU:ssa.

Tässä Geuss vetää esiin niinkin yllättävän nimen kuin Vladimir Leninin. Tälle koko politiikka kiteytyi raadolliseen kysymykseen kto kogo, ”kuka ketä”. Kuka pakottaa ja ketä pakotetaan? Tällä kysymyksellä voi Geussin mukaan hyvin ajaa myös demokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa eikä vain totalitaristista diktatuuria, kuten Lenin itse teki.

Toinen selitys vasemmiston alamäelle kiinnittää huomiota äänestäjien ylisukupolviseen vaihtuvuuteen. Esimerkiksi Suomessa noin 250 000 nuorta on ensi kevään eduskuntavaaleihin mennessä täyttänyt 18 vuotta ja saanut äänioikeuden. Toisaalta noin 150 000 viime eduskuntavaaleissa äänestänyttä on kuollut.

Jotta puolueen kannatus pysyisi edes ennallaan eikä laskisi, puolueen on saatava jokaista poistunutta kannattajaa kohti yksi uusi. Tämä voi onnistua, jos puolue saa houkuteltua puolelleen sekä muiden puolueiden äänestäjiä että ensi kertaa äänestämään pääseviä nuoria.

Äänioikeuden juuri saaneet nuoret menevät kuitenkin vasemmistolta ohi, koska yhteiskunta ei enää johdata nuoria vasemmistolaisuuteen samalla tavalla kuin ennen.

Vasemmiston suuria historiallisia voittoja on Euroopassa ollut koulutustason nostaminen ja se, että kaikki voivat peruskoulun jälkeen jatkaa opintojaan niin pitkälle kuin haluavat. Samaan aikaan äänioikeuden ikärajaa on laskettu, kunnes se on käytännössä kaikkialla asettunut 18 vuoteen. Suomessakin äänioikeusraja oli toiseen maailmansotaan saakka peräti 24 vuotta. Vuonna 1944 se laski 21 vuoteen, vuonna 1969 edelleen 20 vuoteen ja 1972 lopulta nykyiseen 18 vuoteen.

Opiskeluaikojen pidentyminen on toisaalta siirtänyt työelämän aloittamista yhä vanhemmalle iälle. Sosiaalinen aikuistuminen – aikuisen roolin omaksuminen – ajoittuu vasta pitkälle sen jälkeen, kun juridiseen aikuisuuteen nykyään vaadittava 18 vuoden ikä on saavutettu.

Vasemmisto kuitenkin nojaa juuri työväestöön; se on ammattiyhdistysliikkeen ja muun työväenliikkeen puoluepoliittinen jatke. Siksi vasemmisto ei pysty rekrytoimaan nuoria puolelleen niin kauan, kuin nuoret eivät vielä tee työtä vaan opiskelevat.

Kun äänioikeusikäraja aikoinaan oli 24 tai 21 vuotta, lähes kaikki 24- tai 21-vuotiaat olivat jo työelämässä ja heidän sosiaalinen identiteettinsä oli työläisidentiteetti. Niinpä he tottuivat alusta alkaen tukemaan työväenpuolueita.

Nuoret menevät vasemmistolta ohi, koska yhteiskunta ei enää johdata nuoria vasemmistolaisuuteen samalla tavalla kuin ennen.

Nykyään vanha kuvio ei enää päde. Työväenpuolueiden kannatusta syö epäsuorasti koulutustason nousu, joka on suureksi osaksi juuri samojen puolueiden ponnistelun ansiota. Ja koska vasemmistopuolueiden kannatus nojaa työläisidentiteettiin, äänioikeusrajan painuminen ”aikuistumisikärajan” alapuolelle saattaa haitata vasemmistoa suhteellisesti enemmän kuin muita.

Miten sitten on edes mahdollista, että vasemmisto menestyi Euroopassa vielä niinkin äskettäin kuin 15 vuotta sitten? Vastaus sitoo yhteen molemmat teemani, oikeudenmukaisuuden ja nuorison.

Vuonna 1999 maailmassa oli kaikesta huolimatta optimistisempi ja eteenpäin katsovampi ilmapiiri kuin nykyisin. Neuvostoliitto oli hajonnut vain seitsemän vuotta aiemmin, ja Länsi-Euroopan yhteiskuntamalli saattoi yhä ammentaa arvovaltaa kylmän sodan tuoreista muistoista. Syyskuun 2001 terrori-iskut ja niiden tuomat mullistukset olivat vielä edessä. Ilmastonmuutos oli jo tunnettu tosiasia, mutta sekään ei vielä ollut noussut maailmanpolitiikan asialistalle.

Vasemmisto menestyi, koska ihmisistä tuntui siltä, että heillä on varaa ajaa muidenkin ihmisten etua kuin omaansa. Tiukat ajat taas ruokkivat pikemminkin ”pelastukoon ken voi” -mentaliteettia, jossa vasemmiston hellimille veljeyden ja solidaarisuuden aatteille jää vain vähän tilaa.

Entä kun se nuoriso, jota vasemmisto ei enää houkuttele, alkaa nähdä oman etunsa ja vanhempiensa ikäryhmien edun välisiä ristiriitoja? Jos nuoriso ymmärtää kysyä Geussin suositteleman ”kuka ketä” -kysymyksen, miten estetään nuoria saamasta vaikutelma, että juuri heille ollaan tekemässä epätoivottavia asioita? Vai onko tämä vaikutelma täysin oikeutettu?

Keskustellessani Suomessa esimerkiksi SDP:n aktiivijäsenten kanssa, olen usein kysynyt: Kuinka voitte kuvitella, että kukaan opiskeluikäinen nuori äänestäisi teitä, kun olitte taannoin 12 vuotta hallituksessa ja opintotuki ei noussut kertaakaan sinä aikana? Reaktiot kysymykseen ovat kertoneet, että kysymys täytyisi todella esittää. Totta tosiaan, näin pääsi käymään, enpä ollut tullut ajatelleeksi.

Toisaalta kosto voi olla vielä hirmuisempi, jos nuorille luvataan jotain ja lupaus joudutaan sitten syömään. Dramaattisin esimerkki on Britannian liberaalidemokraattinen puolue, joka lupasi vuoden 2010 vaalien alla näyttävästi, että ei aio hyväksyä yliopistojen lukukausimaksuihin korotuksia.

Osaksi tämän vuoksi liberaalidemokraatit kuuluivat vaalien voittajiin: koko kansasta heitä äänesti 23 prosenttia mutta opiskelijoista peräti 42 prosenttia. Puolue nousi hallitukseen ensi kertaa 65 vuoteen. Lupaus kuitenkin peruttiin jo puolen vuoden päästä, ja opiskelijakannatus sukelsi välittömästi 11 prosenttiin.

Puolue on epätoivoisesti yrittänyt selittää, että se on hallituksessa tästä huolimatta juuri vasemmistolaistava voima, jota ilman päähallituspuolueena olevat konservatiivit ajautuisivat vielä nykyistä kauemmas oikealle. Selittely on kuitenkin ollut turhaa. Liberaalidemokraattien kannatus ei sen koommin ole noussut takaisin entiselleen.

Eläkejärjestelmien rajut uudistuspaineet avaavat sukupolvien välille eturistiriidan, joka on vielä paljon jyrkempi – ja rahassakin mitattuna merkittävämpi kuin opintotuki tai lukukausimaksut. Eläkkeet eivät kuitenkaan kuulu asioihin, jotka 18–20-vuotiaat ensiäänestäjät kokevat läheisiksi.

Jos työn ja työläisyyden haluaisi nykyään politisoida nuorisolle, huomio tulisi kiinnittää pikemminkin nuorisotyöttömyyteen. Vaikka ei-opiskelevan nuorison työttömyysaste on Etelä-Euroopassa paikoin ylittänyt jo 50 prosenttia, asia ei silti ole Euroopan laajuisessa julkisessa keskustelussa noussut kovinkaan kiireelliseksi.

Myös filosofisen oikeudenmukaisuusteorian saavutukset sukupolvien välisessä oikeudenmukaisuudessa ovat heikot. Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriassa on aiheesta vain kymmenisen sivua, eikä Rawls selvästi kokenut, että se ansaitsisi laajempaa käsittelyä. Kun valitsemme verhon takana yhteiskunnan, johon haluaisimme siirtyä, jää määrittämättä, mihin elämänvaiheeseen kuvittelemme itsemme valinnan hetkellä: lapsiksi, nuoriksi, keski-ikäisiksi vai vanhuksiksi. Kaikilla on omat tarpeensa, jotka voivat olla osaksi ristiriidassa.

Myös tämä kuuluu kuitenkin asioihin, jotka hyvinä aikoina on helppo lakaista maton alle. Rawls itse muotoili teoriansa juuri tällaisena hyvänä aikana: 1960-luvulla, jota luonnehti täystyöllisyys ja nopea, katkeilematon talouskasvu.

Teorialla on sinänsä kiinnostavia vastausehdotuksia kysymykseen, miten yhteinen kakku jaetaan, kun se on jo leivottu. Mutta sillä on paljon vähemmän sanottavaa kasvun pysähtymisen luomista tilanteista, joissa jo pelkästään kakun leipominen uhkaa käydä ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Sekä Geussin että Pikettyn ansiot ovat sen korostamisessa, että nykyään olemme juuri tällaisessa tilanteessa.

 

Kirjoittaja on tietokirjailija ja suomentaja.