Toisen maailmansodan jälkeen rakennettu kansainvälinen järjestelmä on tullut enemmän tai vähemmän tiensä päähän. Olemme nyt vastaavassa tilanteessa kuin 1940-luvun puolivälissä, jolloin mietittiin, minkälaisilla järjestelyillä rauhaa ja taloudellista vakautta voidaan ylläpitää maailmassa, arvioi Oxfordin yliopiston kansainvälisten suhteiden professori Andrew Hurrell.

”Olemme menettäneet kokonaiskuvan, koska monet lännessä kuvittelivat liian pitkään, että talouden liberalisointi turvaisi hyvinvoinnin ja Yhdysvallat vastaisi jotenkin maailmanrauhasta. Niin ei tapahtunut.”

Eriarvoisuus ja epäluottamus lisääntyvät. Kehittyvät maat ovat menestyneet taloudellisesti aiempaa paremmin, mutta yhteiskunnallinen paine on niissäkin kasvussa.

Hurrell kehottaa katsomaan taaksepäin. 1900-luvun alkuun tultaessa kapitalistinen talousmalli synnytti jännitteitä, jotka vaikuttivat Venäjän vallankumouksen, kahden maailmansodan ja maailmanlaajuisten ideologisten konfliktien taustalla. Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli raunioina ja sodassa oli kuollut yli 60 miljoonaa ihmistä.

”Jännitteet ratkaistiin kehittämällä sellaisia kapitalismin muotoja, jotka vakauttivat yhteiskuntaa: Euroopassa keynesiläinen hyvinvointiyhteiskunta ja Yhdysvalloissa New deal -talousajattelu”, Hurrell sanoo. Viime vuosikymmeninä kapitalismi on kehittynyt uudelleen tavalla, joka on murentanut saavutetun tasapainon.

Ukrainan konflikti, sotilaallinen uhittelu Etelä-Kiinan merellä ja monet muut trendit viittaavat siihen, että suurvaltojen välinen geopoliittinen valtataistelu on tekemässä paluuta. Hurrellin mukaan kuva ei ole niin yksioikoinen. Maailman keskinäisriippuvuus on kasvanut, ja internetissä syntyy arabikevään kaltaisia joukkoliikkeitä, jotka rajoittavat hallitusten valtaa.

”Elämme hybridimaailmassa, jossa geopolitiikka vaikuttaa rinnan entistä globaalimpien integroivien voimien kanssa.”

Suurvaltojen välinen kuilu on kuitenkin todellinen, ja jokainen sotilaallinen interventio näyttää viime vuosina laajentaneen sitä. Kun länsimaat puuttuivat vuonna 2011 Libyan konfliktiin arabiliittolaistensa kanssa, ne ylittivät Venäjän ja Kiinan mielestä YK:n turvallisuusneuvoston antaman mandaatin ja hyödynsivät suojeluvastuun periaatetta omiin tarkoituksiinsa, Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin syrjäyttämiseen.

Vastaavasti Venäjä on katsonut Ukrainassa suojelevansa omia maanmiehiään miehittämällä Krimin niemimaan ja tukemalla Itä-Ukrainan separatisteja. Länsimaiden mielestä Venäjä on rikkonut räikeästi kansainvälisen oikeuden pelisääntöjä.

”Keskinäisellä kilpailulla on paljon negatiivisia seurauksia. Jos Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen kiista kärjistyisi Etelä-Kiinan merellä, missään muissakaan globaaleissa ongelmissa ei päästäisi eteenpäin”, Hurrell sanoo.

Miltä suunnalta ratkaisua pitäisi etsiä?

Ensinnäkin pitäisi tunnustaa, että demokratiasta, ihmisoikeuksista tai kansainvälisestä oikeudesta ei vallitse kaikkien osapuolten kesken sellaista yhteisymmärrystä kuin länsimaissa on toivottu, Hurrell painottaa. Päinvastoin, käsitteistä on tullut lyömäaseita, joita eri osapuolet käyttävät omiin tarkoituksiinsa. Nyt suurvaltojen pitäisi sopia uudelleen, missä interventioiden rajat kulkevat.

”Yhteisymmärrys voi syntyä myös erilaisista lähtökohdista: länsimaat voisivat haluta intervention Syyriaan humanitaarisista syistä, kiinalaiset puolestaan välttääkseen valtion hajoamisen ja säilyttääkseen alueen vakauden.”

Idealismi ei saa ohittaa rauhan ja tasapainon etsimistä suurvaltojen välisissä suhteissa.

Hurrellin mielestä ei näytä todennäköiseltä, että uusia maailmanlaajuisia instituutioita kyetään nyt perustamaan. Niitä on syntynyt viime vuosikymmeninä hyvin vähän, vaikka uusia normeja on kehitelty varsinkin länsimaissa. Vanhatkin instituutiot ovat saamassa kilpailijoita, kun nousevat vallat ovat perustaneet esimerkiksi BRICS-kehityspankin haastamaan Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa.

”Todennäköisesti pelaajien ja ratkaistavien asioiden määrää on rajattava”, Hurrell sanoo. ”Joidenkin mielestä pelaajien määrää pitäisi vähentää jopa kahteen: oli kysymys ilmastonmuutoksesta tai kansainvälisten rahavirtojen hallinnasta, liikkeelle on lähdettävä G2-maiden eli Yhdysvaltojen ja Kiinan välisestä sopimuksesta. Vasta sitten tulisi katsoa, mitkä ovat esimerkiksi 15 muuta suurinta saastuttajaa ja ehkä sitten viedä ratkaisu YK-tasolle.”

”Itse ajattelen, että tarvitaan muitakin, jotta päätöksille saadaan oikeutus: kaksi ihmistä ei voi johtaa koko maailmaa. On katsottava tapauskohtaisesti, mitkä ovat suurimpia geopoliittisia mahteja, missä pöydissä ne istuvat ja missä asioissa ne voisivat päästä sopimukseen.”

Ilman Intian tai Brasilian kaltaisia nousevia valtoja yhteistyö jäisi liian kapealle pohjalle. Niillä on myös tarvittavaa osaamista uusien ongelmien ratkaisemiseen. ”Esimerkiksi Intialla on pitkä historia eri ryhmien, uskontojen ja sivilisaatioiden yhteen sovittamisessa”, Hurrell painottaa.

Brasilia ja Intia ovat tehneet yhteistyötä myös köyhyyden vähentämiseksi tähtäävissä ohjelmissa, opetussektorilla ja maataloudessa. Molemmat maat ovat Etelä-Afrikan tavoin demokratioita, minkä vuoksi ne pitävät globaalin hallinnan kysymyksissä esillä ihmisoikeuksia toisin kuin BRICS-ryhmän autoritaariset jäsenet Kiina ja Venäjä.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan grand old man Henry Kissinger (s. 1923) etsii uudessa kirjassaan World Order ratkaisun avaimia Westfalenin rauhaan vuonna 1648 johtaneista ideoista. Taustalla oli tuolloin Europpaa repinyt 30-vuotinen sota. Nykyisen Saksan alueella solmituissa sopimuksissa Euroopan suuret ja pienet valtiot tunnustivat toistensa rajat ja itsemääräämisoikeuden.

Klassisen poliittisen realismin edustajana tunnettu Kissinger pitää Westfalenissa vahvistettua voimatasapainon ideaa tärkeänä. Valtiot voivat hakea keskenään järjestystä, vaikka niiden yhteiskuntamuodot ja aatteelliset virtaukset olisivat erilaisia, aivan kuten Euroopan valtiot pääsivät pitkien uskonsotien jälkeen sopimukseen.

Kissingerin realismille on nyt tilausta etenkin Yhdysvalloissa, joka ajautui 2000-luvun alussa liittolaisineen eräänlaisiin uskonsotiin Irakissa ja Afganistanissa, aatteellista ristiretkeä lietsovien uuskonservatiivien johdolla. Oikean kristinopin sijasta Yhdysvallat liputti vapauden ja demokratian sanomaa, mutta tulos on samankaltainen kuin 1600-luvun alun Euroopassa: islamilainen maailma on vajonnut yhä syvemmälle erilaisten uskonryhmien välienselvittelyyn.

Kissinger huomauttaa, että vuodesta 1648 alkanut suhteellinen rauhanaika (Euroopassa sodittiin myös tänä aikana) päättyi Ranskan vallankumoukseen vuonna 1789. Ranskan kansalliskonventti lupasi jo 1792, että maa ”tarjoaa veljeyttä ja apua kaikille kansoille, jotka haluavat saada vapautensa takaisin.” Vapauden ja tasa-arvon innoittamat vallankumoukselliset lähtivät pian viemään aatteitaan asein muualle Eurooppaan.

Vanhoilla valtiorajoilla ei ollut vallankumouksen lapsille merkitystä. Seurauksena oli yli kahdenkymmenen vuoden suursotien jakso, joka päättyi vasta Napoleonin joukkojen täydelliseen kukistumiseen. Sen jälkeen Euroopan vanhat vallat palauttivat asemansa takaisin Wienin kongressissa, tanssisalien kristallikruunujen alla.

Kissingerin ajattelun ydin on pragmaattinen: idealismi ei saa ohittaa rauhan ja tasapainon etsimistä suurvaltojen välisissä suhteissa. Euroopassa häntä näyttää huolestuttavan maanosan hurahtaminen normeihin ja sääntöihin perustuvan pehmeän vallankäytön ideaan, joka voi näyttää muiden silmissä heikkoudelta. Seurauksena voi olla sotilaallinen epätasapaino, kun Venäjä, Kiina ja monet muut maat lisäävät asevarustelua.

Hyvin toisenlaisesta näkökulmasta tulevaisuuteen katsoo Singaporessa asuva kansainvälisten suhteiden tutkija ja tunnettu kommentaattori Parag Khanna (s. 1977), joka puhui lokakuussa moninapaisesta maailmasta Helsingin yliopistolla.

Maailma on hänen mukaansa hyvää vauhtia järjestäytymässä uudelleen valtiota pienempien alueellisten yksiköiden välisen yhteistyön varaan. Khanna uskoo, että kasvavat kauppavirrat ovat paras tae siitä, että suurvaltojen väliset suhteet pysyvät yhtä rauhanomaisina kuin ne ovat jo vuosikymmenien ajan olleet.

Kun Neuvostoliitto menetti kylmän sodan aikana otteensa alueesta, mureni myös maan oma oikeutus olemassaoloon.”

Maailman väestöstä pian 70 prosenttia asuu kaupungeissa, joista suuri osa sijaitsee rannikoilla ja käy keskenään globaalia kauppaa. Etenkin kehittyvien alueiden väliset kaupan ja energian virrat ovat voimakkaassa kasvussa. Esimerkiksi Kiinan ja Afrikan välinen kauppa kasvoi 18-kertaiseksi vuosina 2002–2012, Intian ja Afrikan välinen kauppa 10-kertaiseksi.

”Nämä taloussuhteet halutaan usein tulkita liittolaisuudeksi. Nyt puhutaan esimerkiksi Venäjän ja Kiinan välisestä liitosta tai arvellaan, että Kiina ostaa itselleen liittolaisia Afrikasta. Pidän niitä virhetulkintoina: kyse ei ole liittolaisista vaan toisiaan täydentävistä alueista. Kysyntä ja tarjonta määrittelevät geopolitiikkaa paljon enemmän kuin arvot, hyveet tai yhteinen historia”, Parag Khanna sanoo.

”Venäjällä on Uralvuorten itäpuolella paljon alihyödynnettyjä raaka-aineita, joita Kiina tarvitsee: kaasua, mineraaleja, puutavaraa ja puhdasta vettä. Kiina katsoo maailmaa taloudellisesta näkökulmasta eikä tarvitse kokonsa ja vaikutusvaltansa vuoksi erityisesti liittolaisia. Maa ei ole muuttanut ulkopolitiikkaansa oikeastaan lainkaan vuoden 1949 jälkeen, jolloin kommunistit nousivat valtaan.”

Globaalissa taloudessa kaupungit, maakunnat ja osavaltiot vahvistavat Khannan mukaan poliittista valtaansa valtioiden kustannuksella. Osasta niistä syntyy uusia pienempiä valtioita. Yhdistyneillä kansakunnilla oli 51 perustajajäsentä vuonna 1945, nyt maailmanjärjestöön kuuluu 193 valtiota, joista uusin on vuonna 2011 itsenäistynyt Etelä-Sudan.

”Hajautumista tapahtuu kaiken aikaa, eikä sen voimaa voi estää”, Khanna sanoo. Hän sanoo itsekin kannattavansa wilsonilaista itsemääräämisoikeuden periaatetta, jonka mukaan kaikilla kansoilla on oikeus päättää omista asioistaan.

”Hongkongilaiset eivät halua tulla kiinalaisiksi sen enempää kuin palata Britannian yhteyteen. He haluavat olla hongkongilaisia. Samat voimat vievät Kataloniaa tai Grönlantia erilleen emämaastaan. Intia koostuu jo nyt 29 itsenäisestä osavaltiosta. Intian hallituksella on tuskin lainkaan valtaa ja pienempi budjetti kuin Suomen valtiolla.”

Parag Khannan mukaan jopa Kiina, joka mielletään autoritaarisen keskusvallan hallitsemaksi, koostuu todellisuudessa taloudellisesti ja poliittisesti yhä itsenäisemmistä jättiläiskaupungeista. Niiden itsenäisyys on mahdollista maan nopeiden junayhteyksien ja muun infrastruktuurin ansiosta.

Alueita vetävät erilleen hajautumisen tarjoamat hyödyt, joista Sveitsin 26 itsenäistä kantonia ovat hänestä malliesimerkki. ”Sveitsissä on maailman ylivoimaisesti menestynein ja pitkäikäisin yhtäjaksoinen demokratia, vaikka maalla ei ole edes presidenttiä. Yhteiskunta toimii erinomaisesti, vaikka kukaan ei muista maata johtavan seitsenhenkisen liittoneuvoston jäsenten nimiä”, Khanna karrikoi.

Hajautuminen rinnalla vaikuttaa kuitenkin kaiken aikaa toinen voima, joka kokoaa alueita ja kaupunkeja yhteen maanosan kokoisiksi poliittisiksi ja taloudellisiksi yhteisöiksi. Esimerkiksi Jugoslavia hajosi 1990-luvun sotien seurauksena seitsemäksi itsenäiseksi valtioksi, jotka ovat kaikki sittemmin pyrkineet Euroopan unionin jäseniksi.

Sama kehitys näkyy Parag Khannan mukaan Pohjois-Amerikassa, jonka kolmen valtion taloudet ovat syvästi yhdentyneet. Etelä-Amerikan valtioiden keskinäinen yhteistyö lisääntyy; Itä-Afrikassa viisi maata on perustanut yhteismarkkina-alueen ja suunnittelee yhteisvaluuttaa.

”Jokainen maailmankolkka on tässä mielessä eurooppalaistumassa, vaikka niistä ei koskaan tule Euroopan näköisiä. Diplomatian näkökulmasta se tarkoittaa, että valtioiden välisistä suhteista siirrytään alueiden välisiin suhteisiin. Sitä on globalisaatio.”

Venäjän aggressiivinen uusi ulkopolitiikka näyttää olevan ristiriidassa yhä syvemmin keskinäisriippuvaisen maailman lainalaisuuksien kanssa. Monien mielestä ulkomaisten investointien ja rahoituksen ehtyminen osoittaa, että Venäjä yrittää pelata kovempaa peliä kuin pystyykään.

Toiset muistuttavat Parag Khannan tavoin, että Venäjän kaasun ja öljyn kauppa on jatkunut Ukrainan konfliktin ajan keskeytyksettä muualle Eurooppaan: globaalilla kysynnällä ja tarjonnalla on nykymaailmassa suurempi merkitys kuin sillä, missä Ukrainan ja Venäjän välinen raja kulkee.

Venäjän omana tavoitteena on ollut palauttaa vanha suurvalta-asemansa entisen Neuvostoliiton alueella ja suhteessa Yhdysvaltoihin, kuten venäläinen tutkija Sergei Karaganov kuvaa seuraavilla sivuilla omassa artikkelissaan.

Keinoinaan Venäjä käyttää informaatiosotaa ja suoranaista propagandaa asevoimiensa rinnalla. Andrew Hurrell kyseenalaistaa silti ennen kaikkea Venäjän asettaman tavoitteen, alueellisen valta-aseman palauttamisen. Vaikka Venäjä onnistuisi siinä, asema voi kääntyä lopulta Venäjää vastaan, etenkin jos alue on niinkin hankalasti hallittava kuin entisen Neuvostoliiton alue on.

”Stalin pyrki toisesta maailmansodasta lähtien Itä-Euroopan täydelliseen hallintaan, mutta se oli yksi syistä, jotka lopulta johtivat Neuvostoliiton romahdukseen. Kun Neuvostoliitto menetti kylmän sodan aikana otteensa alueesta, mureni myös maan oma oikeutus olemassaoloon.”