Skip to main content

Uusliberaalin rationaalisuuden jäljillä

Teksti Antti Alaja

Pierre Dardot & Christian Laval: The New Way of the World. On Neoliberal Society. Verso Publishing 2013, 352 s.

Pierre Dardot & Christian Laval: The New Way of the World. On Neoliberal Society. Verso Publishing 2013, 352 s.


Uusliberalismi on ollut 1990-luvulta lähtien talouspoliittisen keskustelun suosituimpia ja kiistanalaisimpia käsitteitä. Verso Books julkaisi viime vuonna ranskalaistutkijoiden Pierre Dardot’n ja Christian Lavalin yleisesityksen uusliberalismista, joka tosin julkaistiin alkuperäiskielellä jo 2009.

Kirja haastaa ne marxilaisen ja keynesiläisen taloustieteen tulkinnat, jotka ovat nähneet uusliberalismin pelkkänä epäonnistuneena talouspoliittisena suuntauksena, joka kohtasi rajansa Lehman Brothersin kaatuessa syyskuussa 2008. Dardot’n ja Lavalin mukaan uusliberalismin yllättävää menestystä selittää sen kyky muuttaa syvällisesti yhteiskuntaa. Uusliberalismin normatiivisesta logiikasta, ihmisten ja kansakuntien välisestä ”luonnollisesta kilpailusta” markkinoilla, on tullut suorastaan ”uusi olemisen muoto”.

Dardot ja Laval käyvät kirjassaan läpi liberalismin aatehistoriaa aina 1800-luvun keskusteluista nykykriisiin saakka. Kirja muistuttaa siitä, että uusliberalismi oli alusta alkaen ylikansallinen intellektuaalinen projekti, joka levisi vuonna 1947 perustetun Mont Pelerin -seuran keskustelujen pohjalta eri maihin. Kuten tunnettua, seuran keskusteluihin osallistui 1940-luvun lopulla vanhan laissez faire -liberalismin uudelleenmäärittelystä kiinnostuneita intellektuelleja ennen kaikkea Yhdysvalloista, Ranskasta, Britanniasta ja Saksasta. Uusliberalismi syntyi ylipäätään vastauksena liberalismin kriisiin 1930- ja 1940-luvulla.

Dardot’n ja Lavalin mukaan uutta Mont Pelerin -seuran uusliberalismissa oli erityisesti se, että liberaalin yhteiskunnan ei ajateltu syntyvän itsestään luonnonoikeuksien pohjalle. Saksalaiset ordoliberaalit kuten Walter Eucken korostivat, että valtion kautta pitää tietoisesti luoda kilpailullinen yhteiskuntajärjestys sekä estää haitallisten monopolien ja valtakeskittymien synty.

Toiseksi Milton Friedmanin kaltaiset intellektuellit painottivat uudenlaista strategista suhtautumista tiedontuotantoon: uusliberaaleja ajatuksia oli edistettävä tietoisesti Chicagon yliopiston ja London School of Economicsin kaltaisissa akateemisissa keskittymissä. Uusliberaalit näkivät myös kilpailijoitaan aikaisemmin tarpeen laajamittaiselle ajatuspajatoiminnalle.

Kirjassa korostetaan, että uusliberaalit ja John Maynard Keynesin ja William Beveridgen kaltaiset sosiaaliliberaalit olivat 1930-luvulla samaa mieltä siitä, että vanhasta laissez faire -liberalismista ei ollut enää puolustamaan liberaalia yhteiskuntajärjestystä kollektivismia, kommunismia ja fasismia vastaan.

Sosiaaliliberaalit katsoivat kuitenkin, että täystyöllisyyspolitiikkaa ja sosiaaliturvaa tarvitaan liberaalin yhteiskuntajärjestyksen puolustamiseksi, mutta Friedrich Hayek näki hyvinvointivaltiossa jopa totalitarismin vaaroja. Täten uusliberalismin kritiikki alkoikin kohdistua 1960-luvulta alkaen juuri keynesiläiseen hyvinvointivaltioon ja toisen maailmansodan jälkeen muodostuneeseen hyvinvointikapitalismiin.

Viime vuosikymmenten kohdalla Dardot ja Laval keskittyvät uusliberaalin rationaalisuuden analysointiin. He kuvaavat, kuinka uusi julkishallintomalli New public management on levinnyt ja tuonut eri maiden julkiselle sektorille yksityisen sektorin toimintatapoja. Kuten tunnettua, suomalaisillakin työmarkkinoilla uusliberaali rationaalisuus on johtanut erilaisten työhön velvoittavien sanktioiden lisääntymiseen työttömyysturvajärjestelmissä. Ihmisiä halutaan rohkaista kuluttajuuteen, kilpailuun ja yrittäjyyteen palkkatyöläisyyden ja poliittisen kansalaisuuden sijasta.

Uusliberaali vapaus viittaa vapauteen valita markkinoilla. Kuten Dardot ja Laval korostavat, uusliberalismin vaikutuksesta valtion sääntely eri elämänalueilla ei ole kuitenkaan vähentynyt vaan muuttanut radikaalisti muotoaan. Uusliberaali valtio suojelee esimerkiksi tiukasti patentteja ja pyrkii tietoisesti luomaan markkinoita uusille elämänalueille.  Kirjan uusliberaalin kurin ja sääntelyn analyysi pohjaa merkittäviltä osin Michel Foucault’n tutkimustyölle.

Uuden julkishallinnon ongelmat, Mont Pelerin -yhdistyksen historia ja yrittäjäkasvatus ovat epäilemättä tuttuja teemoja Heikki Patomäen, David Harveyn tai Philip Mirowskin teoksiin tutustuneille. Kirjan merkittävimmät ansiot liittyvätkin uusliberalismin juurien käsittelyyn Manner-Euroopan kontekstissa.

Suomessa valitettavan harva on tutustunut ordoliberalismiin, vaikka saksalaisten ordoliberaalien jo 1930-luvulla luonnostelema visio kilpailullisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja itsenäisestä rahan vakauteen keskittyvästä keskuspankista on ohjannut Saksan, euroalueen ja myös Suomen talouspolitiikkaa viime vuodet. Euroopan integraation alkuvaihe oli vuoropuhelua ordoliberalismin ja ranskalaisen valtiovetoisemman mallin välillä, mutta viime vuosikymmeninä ordoliberaalit ovat ottaneet yliotteen.

Dardot ja Laval päätyvät kirjansa johtopäätösluvussa hyvin pessimistisiin johtopäätöksiin, jotka vahvistavat talouspoliittista vaihtoehdottomuutta. He katsovat, että keynesiläinen hyvinvointivaltio ei ole enää realistinen vaihtoehto uusliberalismille edes eurooppalaisella tasolla, sillä globalisoitunut pääoma on vienyt edellytykset tällaiselta kompromissilta.

”Keynesiläisyyteen yhdessä maassa” liittyy toki rajoitteita, mutta suuret ja suhteellisen suljetut talousalueet kuten Yhdysvallat tai euroalue olisivat riittävän suuria kokonaisuuksia julkisen investointi- ja työllisyyspolitiikan harjoittamiseen. Dardot’n ja Lavalin uusliberalismikritiikki voisi saada särmää jälkikeynesiläiseltä taloustieteeltä, joka on korostanut rahapoliittisesti suvereenien valtioiden liikkumatilaa finanssipolitiikassa.

 

Kirjoittaja on projektitutkija Kalevi Sorsa -säätiössä.