Baltian venäjänkielinen väestö seuraa enimmäkseen Kremlin tukemaa mediaa, joka välittää sekä uutisia että viihdettä. Kannattaako Euroopan maiden alkaa tukea yleisradioyhtiöitään tuottamaan venäjänkielisiä uutisia vastauksena Venäjän valtion tukemalle medialle?

Ei, sanoo New York Timesin Lontoon-toimiston johtaja, pitkään Venäjällä työskennellyt Steven Erlanger.

»Siitä tulisi maailman tylsintä televisiota, jota kukaan ei katsoisi», Erlanger toteaa.

»Esimerkiksi Russia Todayn tuotanto on niin hienostunutta, että jos läntiset yleisradioyhtiöt yrittävät toimia sen vastapainona, tulos ei todennäköisesti ole kiinnostavaa eikä viihdyttävää.»

Presidentti. Vladimir Putin vieraili Russia Todayn studiossa Moskovassa 2013. // KUVA: JURI KOŠETKOV/POOL/ALL OVER PRESS

Venäjän valtio rahoittaa RT:n satelliittikanavaa ja uutistoimistoa. Uutisten lisäksi kanavalta voi katsella keskusteluohjelmia ja komediaa. Erlangerin mukaan läntisen median tehtävä ei ole lähteä mukaan ideologiseen kilpailuun, vaan raportoida ja analysoida sitä, miten esimerkiksi Venäjä toimii. Lisäksi länsimedia jäisi uutiskilpailussa kakkoseksi siksi, että se ei osaa puhutella venäjänkielistä yleisöä niin kuin RT.

Samasta ongelmasta varoittaa myös European Endowment for Democracy -ajatuspaja, joka tukee demokratialiikkeitä EU:n lähialueilla. Se julkaisi kesäkuussa tutkimuksen Euroopan maiden mahdollisuuksista tukea riippumatonta venäjänkielistä mediaa. Ajatuspajaa rahoittavat Euroopan unioni, Sveitsi ja 16 Euroopan unionin jäsenmaata.

»Kremlin kontrolloiman median suosio perustuu siihen, että laadukkaan viihteen joukossa esitetään propagan­danomaisia uutisia», sanoo ajatushautomon johtaja Jerzy Pomianowski.

Siksi pelkkä riippumaton venäjänkielinen uutistuotanto ei riitä, vaan median olisi tar­jottava myös dokumentteja ja esimerkiksi satiiria. Ne houkut­telisivat yleisön myös uutisten äärelle.

Saksan julkisin varoin tukema Deutsche Welle -tele­visioyhtiö ja Britannian yleis­radioyhtiö BBC ovat paraikaa laajentamassa venäjänkielistä tuotantoaan.

Deutsche Welle avasi syyskuussa uuden uutisstudion Moskovaan ja on palkannut lisäväkeä Ukrainan pääkaupun­kiin Kiovaan. BBC tiedotti syys­kuussa, että yhtiö aikoo avata uusia World Service -satelliit­tikanavia »siellä, missä on pula puolueettomista uutisista», esimerkiksi Venäjällä ja entisen Neuvostoliiton alueen maissa.

BBC aikoo lähettää omia uutisia ja tukea alueellisia ja paikallisia tiedotusvälineitä. Suunnitelman mukaan BBC käyttäisi osan lupamaksurahoituksestaan uutispalve­luun, joka seuraisi paikallisten päätöksentekijöiden, oikeusistuinten ja julkisten palvelujen toimintaa. Uutismateriaalia annettaisiin sitten paikallisten tiedotusvälineiden käyttöön. Tavoitteena on »auttaa pai­kallista journalismia menes­tymään», sanoi BBC:n pääjohtaja Tony Hall esitellessään yleisradioyhtiön suunnitelmia syyskuussa Lontoossa.

Myös Pohjoismaiden ministerineuvosto on tukenut venäjänkielistä journalismia Baltiassa. Virossa aloitti syys­kuussa neuvoston tukema venäjänkielinen televisioka­nava ETV+, joka on osa Viron yleisradiota.

Steven Erlangerin mukaan Euroopan maat voisivat tukea venäjänkielistä journalismia myös Venäjän syrjäseuduilla. Jos Euroopan maat koulut­taisivat paikallistoimittajia ja bloggareita ja levittäisivät heidän töitään, aiempaa useampi venäjänkielinen saisi tietää, millaista elämä Venäjän maakunnissa on.

Helppoa toimittajien tukeminen ei tosin olisi, sillä se pitäisi tehdä niin, »ettei kukaan joutuisi vakaviin vaikeuksiin». Venäjän syrjäseuduilla sano­malehdet ovat yleensä rikkai­den liikemiesten omistamia, ja bisnesmahdit voivat ostaa itselleen mieluisia tarinoita.

Lisäksi Erlanger katsoo, että jos Euroopan unioni haluaa toimia Venäjän disinformaa­tiota vastaan, sen kannattaisi kääntää laadukasta länsi­maista journalismia venäjäksi. Verkossa julkaistuna se olisi vapaasti venäjänkielisten saatavilla niin Itä-Euroopassa kuin Venäjälläkin. Internetiä ei Venäjällä sensuroida, toisin kuin lännessä usein luullaan.

Kirjoittaja

Matti Pesu

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tutkija ja tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa.

Kansainvälisen politiikan tarkkailijoille ei pitäisi olla epäselvää, missä Euroopan voimakeskus tällä hetkellä sijaitsee. Tietenkin Berliinissä, josta liittokansleri Angela Merkel on nostanut itsensä maanosan vaikutusvaltaisimmaksi johtajaksi.

Aiemmin pragmaattisena ja reaktiivisena johtajana tunnettu Merkel on korottanut omaa ja maansa profiilia eurokriisin, Ukrainan sodan ja pakolaiskriisin aikana. Saksan johtoasemaan suhtaudutaan pääosin myön­teisesti, vaikka maan aiempaa vahvempaa asemaa myös arvostellaan.

Saksa juhli viime lokakuussa yhdistymisensä 25-vuotispäivää. Nyky-Eu­roopassa lienee kovin vähän yhdistymisen surkuttelijoita. On kuitenkin hyvä palauttaa mieliin keskustelu, jota yhdistymisen alla käytiin.

Neljännesvuosisata sitten Lontoossa piti valtaa pääministeri Margaret Thatcher, Pariisissa presidentti François Mitterrand. Molemmat olivat aluksi epäluuloisia Saksojen yhdistymistä kohtaan. He olivat kokeneet toi­sen maailmansodan, ja jälkimmäinen oli ollut Saksan vankileirillä. Historian jättämät arvet näkyivät keskusteluissa. Thatcher pelkäsi toisen maailman­sodan voiton valuvan hukkaan, ja Mitterrand näki uhkakuvana »pahojen saksalaisten» uudelleennousun ja hegemoniapyrkimykset.

Lopulta kaksikko kuitenkin käänsi yhdistymisen suhteen kelkkansa. Var­sinkin Pariisissa yhdistymistä osattiin käyttää Euroopan rahaliittoon liittyvien intressien ajamiseen – toisin sanoen Saksan saamiseen rahaliiton taakse.

Sukupolveni näkökulmasta rautarouvan ja Mitterrandin pelot tuntuvat koomisilta. Kuka voisi pelätä Saksaa?

Ei ehkä minun sukupolvestani kukaan, mutta edellä mainitusta voidaan silti vetää tähän maailmanaikaan muutamia opetuksia.

Ensinnäkin sukupolvikokemuksilla on pitkäaikaisia vaikutuksia uhkakäsityksiin. Tämä kannattaa ottaa huomioon suhteessa Venäjään. Euroo­passa kasvaa tulevia johtajia, jotka suhtautuvat Venäjään epäluuloisesti. Nämä asenteet vaikuttavat vielä vuosien kuluttua, jos Venäjällä on halua yleiseurooppalaiselle tielle.

Saksan siirtymä ongelmatapauksesta maanosan legitiimiksi joh­tajaksi kuitenkin osoittaa, että syvälliset muutokset kansainvälisessä politiikassa ovat mahdollisia. Saksa on toisen maailmansodan jälkeen käynyt läpi valtavan identiteettimuutoksen, vaikka moni suhtautui moi­seen epäillen. Maan päätös sitoutua länsi-integraatioon on muovannut muiden eurooppalaisten Saksa-käsityksiä, mikä on luonut pohjaa maan nykyiselle johtajuudelle. Saksan hegemonia ei ole enää uhkakuva.

Venäjän osalta vastaava muutos vaikuttaa nyt teoreettiselta. Mutta jos olosuhteet ja Venäjän oma tahto muuttuvat, myös eurooppalaisten Venäjä-käsitykset voivat muuttua syvällisesti.

KUVA: ANA PAULA HIRAMA/FLICKR

Mistä löytää kaupungin sielun?

Pietarin sieluun pääsee käsiksi jo ennen keskustaan saapu­mista, kun kallistelee varoitus­merkkejä viheltävän Allegro-junan kyydissä Suomen ase­malle, jonottaa autoruuhkassa kaupungin laitamilla tai suun­taa laivalla kohti kaupungin valoja Nevanlahdella.

Pietarissa on yli viisi mil­joonaa asukasta. Arkkiteh­tuuri tekee kaupungista sen metropolin, jossa kolmesataa vuotta historiaa elää sikin sokin ja samanaikaisesti. Tuolla on Eremitaasi ja Talvipalatsi, jonka aarteita kazanilaiset ja myöhemmin jaroslavilaiset kissat ovat suojanneet rotilta 1740-luvulta alkaen. Tuolla taas rullaportaat vievät Pieta­rin soisen maaperän sisuksiin maailman syvimpään metro­verkkoon.

Pietarilaiset itse hahmot­tavat sielunsa älyllisyyden ja kulttuurin hiomaksi mallikap­paleeksi, jonka aamu-unisuu­delle saa silti avoimesti nauraa. Vain Pietarissa voi kuulla kon­duktöörin ojentavan bussissa hiprakassa horjuvaa venäläis­turistia: »Koeta käyttäytyä! Me olemme sentään Venäjän kulttuuripääkaupungissa.»

Mistä puhutaan?

Venäjän pommitukset Syyriassa syrjäyttivät hetkessä Ukrainan sodan televisiossa. Pietarilaisten kiinnostus Ukrai­nan päivänpolttaviin käänteisiin tuntui kuitenkin laimentuneen jo aikaisemmin. Sen sijaan yksi aihe on poltellut yli vuoden ajan ihmisten huulilla: ruplan kurssi. Sitä seurataan aamulla, se tarkistetaan illalla.

Välillä lasketaan, riittävätkö rahat edes lyhyeen matkaan ulkomaille, ja kun eivät, lähde­tään datšalle tai Mustanmeren rannalle. Ruoan hinta on nous­sut niin paljon, että se tun­tuu jo hyvin toimeentulevan väenkin kukkarossa.

Lisäksi keskustellaan tie­tysti niistä tavallisista aiheista: Nevajoen laivaliikenne loppuutalveksi, saarelta toiselle johtavia siltoja ei nosteta öisin pystyyn, ja juhlijan kotiinpaluu helpottuu. Kaupunki hyrisee tyytyväisyyttä, sillä patterit lämpiävät taas. Keskuslämmi­tys kytketään koko Pietarissa päälle samaan aikaan, kun kes­kilämpötila jää alle kahdeksan celsiusasteen viitenä peräk­käisenä päivänä. Tänä vuonna hetki koitti 7. lokakuuta.

Minne mennä syömään?

Sushin valtakausi on Pie­tarissa päättynyt, ja tilalle ovat tulleet laatuburgerit, pienpa­nimoiden oluet sekä siiderit. Tänä kesänä noutokahvi sai pietarilaiset niin pauloihinsa, että vastajauhettua kahvia saa joka paikasta: kadunkulmien kioskeista, pikku luukuilta ja puistojen viereen pysäköityjen kahviautojen perästä.

Hyvään ravintolaan päätyy varmasti, kun kääntyy pääkatu Nevski prospektin poikkika­dulle Rubinšteinille. Siellä on valinnanvaraa kuubalaisesta O! Cubasta kehuttuun kiinalai­seen Tse Fungiin. Suosituim­missa paikoissa, kuten israe­lilaisia herkkuja tarjoavassa Street Food Bar Bekitzerissä ja viinibaari Vinnyi Škafissa, käy tuuri, jos pääsee jonottamatta istumaan.

 

Kirjoittaja on Pietarissa asuva vapaa toimittaja.

Lähi-idän monet uskonnolliset vähemmistöt osoittavat, kuinka islam on ollut suvaitsevaisempi uskonto kuin kristinusko, kirjoittaa brittiläinen kirjailija ja entinen diplomaatti Gerard Russell. Hänen esikoiskirjansa käsittelee Lähi-idän seitsemää pientä uskontokuntaa: samarialaisia, zarathustralaisia, mandealaisia, jesidejä, kopteja, druuseja ja kalasheja.

Se, että pienet uskonnot ovat viime aikoina joutuneet ahtaalle, johtuu Russellin mukaan kansallisuusaatteen ja sen jälkeen pan-arabismin historiallisesta epäonnistumisesta Lähi-idässä. Suvaitsevaisuus on kaventunut Iranin vallankumouksesta lähtien, kun Lähi-idän šiialaiset ja sunnalaiset valtiot ovat alkaneet rahoittaa islamistisia liikkeitä.

Pienet uskonnot ovat rikastuttaneet Lähi-idän kulttuureja, ja niiden kuihtuminen on tappio koko alueelle.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Gerard Russel: Heirs to Forgotten Kingdoms. Basic Books 2014, 352 s.

Turkkilainen elämänmeno ja yksittäisten ihmisten tarinat törmäävät Turkin kansallisvaltion poliittisen historian suuriin muutoksiin toimittaja ja tietokirjailija Reeta Paakkisen uudessa kirjassa.

Kirjan vakava puoli kiteytyy tarinaan kirjoittajan kreikkalaisen ystävän isoisästä, joka pakeni Turkin itsenäisyyssodan melskeestä vuonna 1922, ja isoisän historiaa sielunsa silmin elävästä lapsenlapsesta. Tarina rinnastuu niiden yli kahden miljoonan syyrialaisen kohtaloon, jotka nyt vaeltavat Turkin kaduilla.

Turkin kansallisen identiteetin tulkinnasta taistelee kaksi keskenään kilpailevaa muotoa: sekulaari ja islamilais-konservatiivinen. Paakkisen kirja kuvaa ihmisiä, jotka tietäen tai tietämättään kantavat ristiriitaa siitä, minkälainen on maan ihannekansalainen.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla. Elämää Turkissa ja Kyproksella. Atena 2015, 419 s.

Äärijärjestö Isis ei todennäköisesti olisi syntynyt, selviytynyt ja laajentunut ilman digiteknologian suomia mahdollisuuksia, väittää palestiinalaissyntyinen pitkän linjan toimittaja ja kirjailija Abdel Bari Atwan. Hän on käynyt kirjaansa varten nettikeskusteluja Isis-järjestössä eri tasoilla toimivien henkilöiden kanssa.

Isis käyttää internetin sosiaalisia foorumeita ja Tor-verkkoa rekrytoinnista ja propagandasta sotilaallisten ohjeiden antamiseen. Isis-taistelijat tavoittelevat perinteistä kalifaattia, mutta ovat läppäreidensä, mobiililaitteidensa ja videopelimäisiä kuvia tallentavien GoPro-kameroidensa kanssa täysiverisiä diginatiiveja.

He tietävät, kuinka esittää jihadistinen kertomus ja Isisin kalifaatti utopiana: totuuden, oikeudenmukaisuuden ja kaltoin kohdeltujen suojelijana.

Bari Atwanin mukaan tarkoituksena on luoda mielikuva jihadista arkipäiväisenä olotilana. Kuvat ja kieli ovat 2000-luvun urbaania kulttuuria rap-riimeineen (ilman kiellettyä musiikkia). Ne luovat tunnetta veljeydestä ja jengimäisestä yhteenkuuluvuudesta.

Abdel Bari Atwan: Islamic State: The Digital Caliphate. Saqi 2015, 241 s.

Isisin videot ovat tunnettuja pöyristyttävästä väkivallasta. Isisille raakalaismaisuus on harkittua: tarkoitus on levittää kauhua ja toisaalta rekrytoida taistelijoita näyttämällä, että järjestö menestyy, Bari Atwan arvioi.

Mediastrategia on tehonnut lännessä kymmeniintuhansiin nuoriin. Monet heistä ovat muslimeja, jotka tuntevat olevansa tavalla tai toisella ulkopuolisia ja syrjittyjä. Islamin perusteita he eivät välttämättä tunne hyvin.

Isisin vetovoimaa selittävät uskonnon ohella yhteiskunnalliset ja kulttuuriset syyt, Bari Atwan katsoo. Esimerkiksi uskonnollinen lahkolaisuus, lännenvastaisuus ja paikalliset huonot olot houkuttelevat muslimimaissa jäseniä Isisin riveihin.

Isis on onnistunut valtaamaan laajan alueen Irakista ja Syyriasta, toisin kuin al-Qaida, jonka Isis on selättänyt jihadistien suosiossa. Isisin salamyhkäinen johtaja, irakilainen Abu Bakr al-Baghdadi, julisti valtion ja kalifaatin perustetuksi kesällä 2014.

Mediastrategian lisäksi Bari Atwan esittelee Isisin syntyhistoriaa, organisaatiota, rahoitusta ja ”valtiollisia” toimintoja, kuten palveluita ja avustustoimintaa. Hänen mukaansa Isisin synnyn taustalla ovat länsimaiden islamisteille tarjoama lyhytnäköinen tuki alkaen 1980-luvulla käydystä Afganistanin sodasta ja Yhdysvaltojen Irakissa tekemät virheet. Saddam Husseinin hallinnon kaatamisen jälkeen Baath-puolueen kannattajat erotettiin Irakin hallinnosta ja asevoimista. Yhdysvallat asettui šiiapresidentti Nuri al-Malikin taakse ja vähätteli jihadisteja. Virheiden vuoksi sunnijihadisteille ja lopulta Isisiin siirtyi paljon sotilaallista tietotaitoa.

Bari Atwan arvioi, ettei Isis katoa pian. Liikkeen kanssa on neuvoteltava, jos väkivaltaa halutaan hillitä. Mistä tarkemmin neuvoteltaisiin, sitä hän ei kerro.

 

Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.

Erika Fatland: Sovjetistan. Matka Turkmenistaniin, Kazakstaniin, Tadžikistaniin, Kirgisiaan ja Uzbekistaniin. Siltala 2015, 478 s.

Norjalaisen journalistin Erika Fatlandin kirja  on aavistuksen mielikuvituksettomasta nimestään huolimatta huikein kirjallinen Keski-Aasian kierros, jolla olen ollut. Fatland onnistuu vangitsemaan vaivaa säästämättä kirjoitettuun reportaasiromaaniinsa paljon olennaista siitä, mitä viisi stan-maata kätkevät sisäänsä.

Huonosti tunnettuja, Neuvostovallan aikanaan kartalle piirtämiä valtiokummajaisia värittävät diktatoriset hallinnot, korruptio, talousromahdukset ja ekokatastrofit, hylätyt tehtaat, siivoamaton ydinkoealue sekä mittaamaton määrä inhimillistä tragediaa. Entisen Araljärven, nykyisen hedelmättömän maapalasen keskeltä löytyy jopa saareke, jolla Neuvostoliitto testasi biologisia aseita. Järvi kuivui, Neuvostoliitto katosi, ja hengenvaaralliset laboratoriot lopetettiin hiljaisuudessa.

Tarinan toinen puoli on häikäisevä historia Silkkitien varrella. Esimerkiksi nykyisessä Uzbekistanissa sijaitsevan Samarkandin kaupungin arkkitehtuuri etsii vertaistaan. Filosofia, tähtitiede ja matematiikka kukoistivat suljetun nykydiktatuurin alueella 1500-luvulle saakka. Tuon ajan tiedemiehet tekivät olemattomin välinein päätelmiä maailmankaikkeudesta, kuten planeettojen kiertoratojen ellipsimuodosta, joka todistettiin vasta vuosisatoja myöhemmin.

Toki myös Neuvostoliitossa tehtiin huipputiedettä. Fatland löysi Turkmenistanin aavikolta sitkeän tiedemiehen Viktor Sarianidin, joka vielä yli 80-vuotiaana jatkoi kaivauksiaan saadakseen lisätietoa Gonur Tepen pronssikautisesta sivilisaatiosta. Sarianidi kuoli vain muutamia kuukausia haastattelun jälkeen.

Vastoin yleisiä harhaluuloja stanit eivät ole samasta puusta. Niiden ainoa yhdistävä tekijä on perin kummallinen synty neuvostoviranomaisten sattumanvaraisten siveltimenvetojen tuloksena. Rajat eivät seuraa etnisten ryhmien sijaintia: Tadžikeista suuri osa asuu Afganistanissa, uzbekeista puolestaan Kirgisiassa ja Tadžikistanissa. Kazakstanissa on suuri venäläisvähemmistö. Lisäksi Kirgisian ja Kazakstanin pakkokaupunkilaistetut paimentolaiskansat ovat perimmiltään kovin erilaisia kuin kaupankäyntikansa uzbekit tai persiansukuista kieltä puhuvat tadzikit.

Fatlandin kirjan kutsuminen matkakirjaksi olisi sen sisältämän tiedon väheksyntää. Kirjan kutsuminen tietokirjaksi sen sijaan aliarvioisi teoksen henkilökohtaisuutta ja kaikesta huokuvaa ymmärrystä niitä tavallisia ihmisiä kohtaan, jotka auttoivat Fatlandia kaikkialla Keski-Aasiassa. Monen kohtalo on sydäntäsärkevä. Mieleen jää esimerkiksi Svetlana, unohdetun tadžikkikaupunki Kurgan-Tepan iltaravintolan surusilmäinen tarjoilija, jonka mies katosi Venäjälle. Vastaaviin kohtaloihin törmää kaikkialla työperäisen maahanmuuton koettelemassa Keski-Aasiassa. Miehet lähtevät, naiset jäävät.

 

Kirjoittaja on toimittaja ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n toiminnanjohtaja.

Kun uudet suurvallat ovat nousussa ja maailmanjärjestys muuttuu, keskustelussa on kiinnitetty eniten huomiota valtioiden välisiin voimasuhteisiin. Samalla myös demokratia on ristikkäisten muutospaineiden alla. Kylmän sodan jälkeinen usko demokratian voittokulkuun on kääntynyt huoleksi siitä, onko demokratialla lainkaan tulevaisuutta maailmassa, jossa autoritaariset valtiot nousevat ja lännen painoarvo kutistuu. Carnegie Europe -ajatushautomon vanhempi tutkija Richard Youngs pureutuu aiheeseen tuoreessa kirjassaan The Puzzle of Non-Western Democracy.

Youngs sitoutuu vahvasti liberaalin demokratian peruspiirteisiin, kuten sananvapauteen ja oikeusvaltioon, mutta haastaa yritykset leimata nämä erityisesti länsimaiseksi malliksi, joka ei sovellu muihin kulttuureihin. Hän on jopa enemmän huolissaan demokratian rapautumisesta lännessä kuin demokratian vetovoiman hiipumisesta muualla maailmassa.

Youngs muistuttaa, että demokratioita on jokaisessa maanosassa ja demokratian kannatus on suurta muun muassa Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä. Ihmiset haluavat vaikuttaa oman elämänsä ehtoihin ja vaativat poliittiselta johdolta vastuuta ja legitimiteettiä ympäri maailman.

Richard Youngs: The Puzzle of Non-Western Democracy. Brookings Institution 2015, 240s.

Youngs haastaa länsimaissa nykyään varsin suositun mutta epämääräisen puheenparrenmoniarvoisuudesta. Hän hahmottaa osa-alueita, joilla liberaalia demokratiaa voidaan käytännössä täydentää ja uudistaa niin, että paikalliset olosuhteet otetaan kussakin maailmankolkassa huomioon.

Ensinnäkin länsimaisessa demokratiakäsityksessä tärkeät yksilön oikeudet voidaan sovittaa yhteen yhteisöllisten, esimerkiksi uskonnollisten normien kanssa. Youngs mainitsee lupaavana esimerkkinä Tunisian uuden perustuslain, joka valtuuttaa valtion suojelemaan sekä yksilön oikeuksia että yhteisöllisiä normeja.

Toiseksi kansalaiset voidaan osallistaa nykyistä laajemmin taloudelliseen päätöksentekoon. Youngs muistuttaa, että demokratia ei sinällään määritä valtion ja markkinoiden työnjakoa tai yhteiskunnallista tulonjakoa.

Lisäksi uudet sosiaaliset liikkeet voitaisiin kanavoida perinteisiä demokraattisia instituutioita täydentäviksi voimiksi ja paikalliset oikeuskäytännöt ja konfliktinratkaisumallit kytkeä osaksi oikeusvaltiota.

Kirjan keskeinen sanoma on se, että demokratian monimuotoisuuden lisääminen on tarpeellista ja mahdollista ilman, että keskeiset liberaalit arvot murenevat. Samalla Youngs tyrmää autoritaaristen johtajien, kuten Venäjän presidentin Vladimir Putinin, yritykset legitimoida järjestelmiään »demokratian ei-läntisinä muunnelmina». Hän arvostelee niitä läntisiä tahoja, jotka puolustavat tällaisia valedemokratioita, vaikka saattavat samalla ajaa edistyksellistä politiikkaa ja liberaaleja arvoja kotimaassaan.

Kirjan vahvuus on kirjoittajalle ominainen kyky yhdistää syvällistä akateemista analyysia käytännönläheisiin suosituksiin. Tulos on analyyttinen puheenvuoro demokratian mahdollisuuksista uusiutua ja selviytyä muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Hans Kundnani: The Paradox of German Power. Hurst Publishers 2014, 160 s.

Saksa on ollut keskei­nen toimija Euroop­paa koettelevissa krii­seissä. Se on ponnis­tellut diplomaattisen ratkaisun löytämiseksi Syyrian kriisiin ja johtanut pyrkimyksiä yhteisen turvapaikkapolitiikan luomiseksi EU:lle. Myös Euroo­pan velkakriisiä on ratkottu Saksan johdolla.

Toisaalta Saksan aktiivi­suus on herättänyt huolta siitä, onko Euroopalla jälleen edessään »Saksan kysymys»: kasvaako Saksan valta niin suureksi, että maa dominoi koko Eurooppaa? Kaksi tuo­retta kirjaa tarjoaa kysymyk­seen toisistaan poikkeavat vastaukset.

Brittiläinen tutkija Hans Kundnani muistuttaa, että Saksan mahtiasema Euroo­passa on ongelma, jolla on pitkä historia. Saksan yhdis­tymisestä vuonna 1871 aina toisen maailmansodan päätty­miseen asti Saksa oli liian voi­makas, jotta Euroopassa olisi voinut vallita vallan tasapaino, mutta ei riittävän voimakas noustakseen hegemoniseen asemaan.

Tämä asetelma synnytti epävakautta ja eripuraa Euroopan valtioiden kes­ken. Kundnani kuvaa, miten Saksan sisäpoliittiset tekijät sekä maan »puolihegemoni­nen» asema johtivat natsien valtaannousuun, totalitaris­miin ja lopulta maailmansotaan.

Kundnanin provosoiva väite on, että Saksa on jälleen noussut puolihegemoni­seen asemaan Euroopassa, vaikka nyt Saksan valta onkin taloudellista. Viime vuosien velkakriisin aikana Saksa on vahvan asemansa turvin voinut pakottaa velkaantuneet maat omaksumaan saksalaisen reseptin, joka keskittyy talous­kuriin ja hintavakauteen.

Saksa ei kuitenkaan ole ollut kyllin vahva, jotta se olisi voinut tarjota kriisiin kestävää ratkai­sua, kuten EU-maiden keski­näistä tulonsiirtomekanismia tai yhteisvastuullista velanottoa. Nämä päätökset olisivat tulleet Saksalle kalliiksi, mutta ne olisivat luoneet euroalueelle vakautta ja yhtenäisyyttä.

Etelä-Euroopan maiden ja Euroopan keskuspankin pyrki­mykset saada Saksaa jousta­maan vaatimuksissaan syn­nyttivät saksalaisissa uhrimie­lialaa. Kundnani näkee tämän olevan vaarallinen toisinto ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä tilanteesta, jossa saksalaiset kokivat olevansa saarrettuja. Kundnani ei sentään usko tämän päivän asetelman johtavan sotaan, mutta kylläkin alituisiin jän­nitteisiin euroalueen maiden kesken.

Kundnanin esittämä vertailu keisariajan Saksaan tuntuu uskaliaalta. Kaikkien Saksan yhteiskunnallisten muutosten jälkeenkin Kundnani löytää ideologisia yhtymäkohtia sadan vuoden taakse: Saksalla on edelleen missio Euroo­pan muokkaamiseksi oman kuvansa mukaiseksi.

Berliiniläisen Humboldtin yliopiston poliittisen teorian professori Herfried Münkler tarjoilee kirjassaan toisenlaisen näkemyksen. Hän ei allekir­joita väitettä, jonka mukaan Saksa yrittäisi talouden kei­noin päästä samaan asemaan kuin asevoimilla 1900-luvulla. Münklerin mukaan sotaa edeltäneen ajan Euroopan ongelma ei ollut niinkään Sak­san valta kuin Saksan poliitti­sen järjestelmän ja päättäjien kyvyttömyys käyttää valtaa oikein. Nykyinen Saksa on perinpohjaisesti muuttunut noista päivistä.

Brysselin näkökulmasta Saksa voi näyttää aiempaa itsekkäämmältä toimijalta, mikä johtuu Saksan sisäisen EU-poliittisen väittelyn kiihty­misestä. Saksalaispoliitikkojen on esiinnyttävä tiukkoina, jotta he miellyttäisivät EU-kriittisiä äänestäjiään.

Mutta se, mikä vetoaa kotiyleisöön, tekee huonon vaikutuksen velkaantuneissa maissa. Niistä tulee aiempaa haluttomampia tekemään kompromisseja. Etenkin Krei­kan velkakriisin yhteydessä niin Saksassa kuin Kreikassa käytiin kiivasta sisäpoliittista väittelyä. Molempien maiden päättäjien oli pyrittävä antamaan äänes­täjilleen kuva tiukan linjan vetämisestä, vaikka asiakysy­mykset sinänsä jättivät hyvin tilaa joustoille ja kompromis­seille.

Herfried Münkler: Macht in der Mitte. Die neuen Aufgaben Deutschlands in Europa. Körber-Stiftung 2015, 208 s.

Münkler käy läpi Euroopan maantieteellistä ja ideologista historiaa. Hänen mukaansa vakauden kausina Euroopassa on aina ollut maantieteellisesti keskeinen ja voimakas toimija, joka on turvannut Eurooppaa hajottavilta voimilta: esimer­kiksi antiikin ajan Ateena tai Napoleonin Ranska. Jokaista vakauden jaksoa on kuitenkin seurannut vaihe, jossa esiin nousee poliittisia jakolinjoja, jotka hajottavat Euroopan ja piirtävät sen kartan uusiksi.

Kylmän sodan päättyminen teki yhdistyneestä Saksasta taas keskusvallan, joka on pitänyt Euroopan yhtenäisenä. Saksan vastuu on vain kasva­nut sitä mukaa kun Yhdysvallat on pienentänyt omaa roo­liaan Euroopan turvallisuuden takaajana.

Münklerin mukaan Saksalla on velvollisuus toimia vakaut­tavana keskusvoimana. Vastuu ei ole Saksalle helppo, mutta se on ainoa tähän tehtävään kykenevä maa. Saksalla on riittävästi sekä taloudellista mahtia että poliittista pää­omaa, joiden turvin se voi toimia eripuraisten EU-maiden johtajana ja välittäjänä.

Münklerin näkemys saat­taa tuntua äärimmäisen Saksa-keskeiseltä. Professorin mukaan Saksan vahvuus on kuitenkin ainoa mahdollisuus Euroopan yhdentymisprojektin jatkamiseksi.

Kirjojen näkökulmat ovat siis hyvin erilaiset: Kundnanin mukaan Saksan mahti tuottaa epävakautta, ja mahtia on siksi tasapainotettava Ranskan, Italian ja Espanjan liitolla. Näitä maita yhdistää kulutusvetoinen talousfilosofia. Münklerin mie­lestä Saksan mahti on Euroo­pan pelastus. Sisäisen jakautu­misen ja tasapainottelun sijaan Euroopan on toimittava yhte­näisesti, Saksan johtamana.

Sekä Kundnani että Münk­ler torjuvat ajatuksen siitä, että EU-integraation syventä­minen voisi olla tie vakaam­paan Eurooppaan. Aikoinaan EU nähtiin keinona ratkaista »Saksan kysymys» ja pitää Euroopan maat yhtenäisinä. Nyt unionista on kirjoittajien mukaan tullut eliittivetoinen projekti, jolta puuttuu yhte­näisyyttä luova ideologinen perusta ja joka on siksi altis eripuralle ja valtapolitikoinnille.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Tampereen yliopiston jatko-opiskelija Karim Maïche toivoo, että ne, jotka puhuvat »län­nestä», määrittelisivät, mitä käsitteellä tarkoittavat.

Maïche on tutkinut Väli­meren alueen kulttuureita ja poliittista historiaa. Ne saivat hänet kiinnostumaan lännen hämärästä ja pakenevasta käsitteestä ja kirjoittamaan aiheesta kirjan.

Maïchen isä on algeria­lainen ja äiti suomalainen. Maïchen kotimaa Suomi on osa »länttä», jonka kulttuuri­perimän ajattelemme tulevan antiikin Kreikasta ja Roomasta. Todellisuudessa Suomen mui­naishistorialla ei ole paljonkaan tekemistä antiikin kulttuurien kanssa. Algeriaa puolestaan ei pidetä länsimaana, vaikka sen kulttuuri periytyy suoraan antiikin sivilisaatioista.

Tutkija. Karim Maïche kirjoittaa väitöskirjaa Algerian ammattiyhdistysliikkeestä. // KUVA: ANNA-KAISA HILTUNEN/UP

Miten länsimaiden käsite on syntynyt?

Siitä ei ole olemassa yksimielisyyttä. Yhden näkökulman mukaan 1800-luvulla syntynyt ihmiskunnan historiallinen tarina on institutionalisoitunut osaksi eurooppalaista tutki­mus- ja koulutusjärjestelmää. Tarina alkaa Kreikasta ja jatkuu Rooman, renessanssin ja löytöretkien kautta valistus­aikaan.

Tässä tarinassa länsi on irrotettu historiallisesta ympä­ristöstään. Kreikka oli vain yksi Välimerta ympäröivistä sivilisaatioista. Sivistys kulkeu­tui Eurooppaan Egyptistä ja Lähi-idästä. Islamin tieteellinen kehitys vaikutti eurooppalai­sen renessanssin syntymiseen. Kreikan eristämisen kulttuu­riympäristöstään tuo esiin esi­merkiksi islamin tutkija Jaakko Hämeen-Anttila kirjassaan Mare Nostrum.

Lännen käsite voi periy­tyä myös jaosta Länsi- ja Itä-Rooman valtakuntiin, tai se voi juontua islamin impe­rialistisista ajoista. Marokon arabiankielinen nimi al-Maġrib tarkoittaa länttä.

 

Miten käsite vaikuttaa siihen, kuinka katsomme maailmaa?

Käsite tekee meidät sokeiksi tietyille asioille. Olemme kärkkäitä syyttämään »lännen» ulkopuolisia tahoja, kuten Venäjää tai Kiinaa, kun ne tekevät väärin, mutta emme juuri katso peiliin.

Kun Venäjä pommittaa Syy­riaa, pidämme tekoa vääränä, mutta kun Yhdysvallat pom­mittaa vierasta valtiota, sitä ei kritisoida valtamediassa. Kun Yhdysvallat alkoi pommittaa Isisiä, keskustelu suomalai­sessa valtamediassa keskittyi siihen, riittävätkö toimen­piteet Isisin pysäyttämiseksi vai pitäisikö sotatoimia lisätä. Missä on keskustelu iskujen oikeutuksesta ja siviiliuhreista? En ole myöskään nähnyt Suomessa uutisointia siitä, että Yhdysvallat suoritti viime vuonna yli 670 sotilasoperaa­tiota Afrikassa.

Vaihtoehtoinen tarina on se, että »länsi» on kaiken pahan alku ja juuri. Ei se niinkään ole. Meidän tulisi pystyä tarkas­telemaan kriittisesti omaa toimintaamme ja tapaamme hahmottaa maailmanmenoa.

Nyt ajatteluamme ohjaa peruskoulusta asti iskostettu tapa jäsentää maailmaa lännen historiallisen tarinan kautta. Opetussuunnitelmalla voi­taisiin vaikuttaa historian ja maantiedon kirjojen antamaan maailmankuvaan. Yliopis­toissa maailmanpolitiikkaa tarkastellaan jo moninaisem­min. Monipuolinen tarkastelu tarjoaa reaalipolitiikan väli­neitä tulevaisuuden haasteista selviämiseen.

Mitä merkitystä on sillä, nähdäänkö Suomi länsimaana vai ei?

Minulle sillä ei ole merkitystä, mutta joidenkin mielestä se voi pönkittää heidän asemaansa suhteessa muihin, sillä lännen käsitteeseen liittyy valtaa. On toki myös niitä, jotka ovat ylpeitä suomalaisten omista juurista ja kansanperinteestä, mutta niitä poliitikot eivät halua brändätä.

Esimerkiksi eurokriittiset perussuomalaiset perustele­vat lähes kaiken positiiviseksi mieltämänsä lännen käsitteen avulla. Puolueen maahan­muuttopoliittisessa ohjelmassa kritisoidaan siirtolaisia, jotka eivät halua omaksua »tärkeitä eurooppalaisia käsityksiä esimerkiksi tasa-arvosta tai ilmaisunvapaudesta». Koko »maahanmuuttokriittisen» sii­ven pohja perustuu klassiselle orientalismille ja eurokeskei­selle ajattelulle.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Karim Maïche: Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite. Into 2015, 250 s.